Käteni tärisivät niin voimakkaasti, että vastausviestin kirjoittaminen Anttonille tuntui mahdottomalta. Lisäksi sain paheksuvia katseita työkavereiltani ja asiakkailta, sillä ensin Viola oli tullut riehumaan kirjastoon ja nyt minä räpläsin puhelintani, puhumattakaan siitä, että olin älähtänyt ”mitä tämä on” kovaan ääneen hetki sitten… en todellakaan antanut hyvää kuvaa itsestäni työntekijänä. Livahdin nopeasti työntekijöiden vessaan ja näpyttelin Anttonille vastauksen. Pääsen tänään viideltä. Tule luokseni. Mitä? Ette kai luulleet, että kieltäytyisin tapaamasta tai puhumasta Anttonin kanssa? Herran pieksut, minä saatoin vihata itseäni siitä hyvästä, että minulla oli tunteita parhaan ystävän poikaystävää kohtaan, mutta olin myös erittäin utelias. Minun oli aivan pakko saada tietää, mistä Anttoni halusi jutella. Anttoni ei vastannut enää viestiini, mutta näin, että hän oli lukenut sen. Tungin siis puhelimen takaisin taskuuni ja nostin katseeni peiliin. Siristin silmiäni ja kosketin hiuksiani. Olivatko ne kiiltävämmät? Intensiivisemmät? Annoin sormieni valua hiusten läpi, ja ne menivätkin läpi – kuin vettä vaan. Kyllä, hiukseni olivat ehdottomasti intensiivisemmän väriset, paljon kiiltävämmät. Olin pessyt ne eilen, eikä kiilto siis voinut johtua siitä, että ne olisivat likaiset. Katseeni valahti hiuksistani alas rinnalleni, jossa jäniksenkäpälä lepäsi löysän paitani alla. Johtuiko kehitys hiuksissani käpälästä? En ainakaan muistanut, että olisin muuttanut ruokailutapojani mitenkään. Sen oli pakko johtua käpälästä. Hymyilin iloisesti peilikuvalleni ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minä oikeasti pidin siitä, miltä peilikuvani näytti. Koputus oveen havahdutti minut. ”Linnea, tulisitko takaisin töihin!” Ravistin nopeasti päätäni, jotta sain ajatukseni käännettyä takaisin työhöni ja sitten hipsin nopeasti pois vessasta ja takaisin muovittamaan kirjoja.
Päivä eteni hitaasti, koska odotin vain, että työpäiväni loppuisi ja pääsisin kämpälleni, jonne Anttoni tulisi. En osannut yhtään arvata, mistä hän halusi puhua. Mikä oli se asia, mistä hän halusi puhua? Lisää epäilyksiä kihlauksen suhteen? Vai halusiko hän neuvojani johonkin asiaan? Kihisin jännityksestä. Toisaalta en ymmärtänyt miksi Anttoni kääntyi minun puoleeni, mutta toisaalta sehän oli ilmiselvää; minä tunsin Violan ja Anttonin parhaiten. Kantaessani palautettuja kirjoja ’palautetut’ -kärryyn, tunsin kuinka puhelimeni tärisi taskussani. Sydämeni alkoi samantien pamppailla. Oliko se Anttoni? Livahdin hyllyjen väliin, potien huonoa omatuntoa siitä, että käytin puhelinta työajalla, mutta uteliaisuus voitti. Viesti oli nerokkaalta pikkuveljeltäni, joka oli aina pärjännyt minua paremmin koulussa, ja jonka odotin saavuttavan suuria asioita. En saanut sitä työpaikkaa. Viestin neljä sanaa tuntuivat siltä, kuin jäävettä olisi kaadettu niskaani. Olihan niitä työpaikkoja, ja aina ei tärpännyt, mutta olin ollut varma, että veljeni ei tarvitsisi murehtia. Että hän saisi minkä tahansa työn, hänen arvosanoillaan ja kokemuksellaan. Kaikki ne kesätyöt, hyvät arvosanat. Veli ei ollut saanut unelmiensa työpaikkaa. Näpyttelin vastauksen niin nopeasti, kuin pystyin. Olen niin pahoillani. Tuijotin näyttöä. Vastaus tuli nopeasti. Ei se sinun syytäsi ollut. Vai oliko sittenkin? Tunsin jäniksenkäpälän paitani alla, ja varjo hiipi mieleni ylle. Minähän oli saanut työn kirjastolta, kuin ihmeen kautta olin saanut työpaikan. Ilman kokemusta ja ilman koulutusta. Kun taas veljeni… Hengitin syvään. Mieleeni rymisi kaikki ne epäilykset, jotka minulla oli ollut aiemmin. Kuinka minä olin melkein kaatunut portaissa, mutta naapurini oli pelastanut minut, mutta sen sijaan äitini oli kaatunut portaissa ja murtanut lonkkansa. Minä olin saanut töitä, veljeni ei. Ja niin paljon muitakin asioita, jotka saivat minut tuntemaan, että varastin onneni muilta. Sydämeni alkoi hakkaamaan kahta kauheammin, ja pomppasin ilmaan, kun tunsin käden olkapäälläni. Se oli Marjaana, eräs toinen työkavereistani. Se, jonka kanssa tulin parhaiten juttuun. ”Ei ollut tarkoitus säikäyttää”, hän sanoi, ”mutta kello on viisi. Voit lähteä kotiin.” ”A-aivan”, änkytin ja tungin puhelimen taskuuni. Minua ahdisti ja pelotti, ajatukset myllersivät päässäni ja jäniksenkäpälä painoi kaulassani kuin pala tiiliskiveä. Juoksin pois, vaihdoin kengät ja nappasin pukuhuoneesta laukkuni ja juoksin ulos kirjastolta. Juoksin polulle, joka vei minun lempipaikalleni, sillalle, ja tuijotin sitten veden syvyyksiin, hengittäen syvään ja yritin rauhoittaa ajatukseni. Minun oli hankkiuduttava eroon käpälästä. Tiesin sen nyt. Oliko minulla muita vaihtoehtoja? Lähdin kävelemään kotia kohti muistaessani, että Anttoni oli tulossa, mutta koko ajan mieleni myllersi. Lopulta pysähdyin polulla, nappasin kiinni jäniksenkäpälästä ja otin sen kaulaltani pois. Kohotin sen naamani eteen ja tuijotin sitä. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Sydämeni hakkasi. Päästin irti. Käpälä putosi maahan. Helpotuksen aalto levisi vartalooni, sekoitettuna ripaukseen kaipuuta. Olin tehnyt sen. Katsoin kelloa. Minun oli mentävä kotiin, Anttoni varmaan jo odotti oveni takana. Varoin visusti katsomasta käpälää maassa, vaan lähdin hölkkäämään kotiin päin.