Ullapoolin keskuskadulle nousi pystyyn nopeasti monen monta kojua, kun kiertelijät asettuivat paikoilleen, valmiina ensimmäiseen toripäivään viikkokausiin. Ainslie tiesi kuinka tärkeä päivä toripäivä oli; he eivät olleet viikkoihin pysähtyneet yhteenkään kaupunkiin kaupustelemaan tai täyttämään varastojansa. Oli jo korkea aika hankkia lisää ruokatarvikkeita ja uusia vaatteita. Ehkä jopa ne metallilusikat, joista Ainslie oli haaveillut kauan aikaa.
”Jätä nyt se aasi rauhaan!” Ainslien äiti tuhahti, kun Ainslie yritti letittää Räkky-aasin olematonta harjasta. ”Ihmisiä alkaa kerääntymään torille, sinä tiedät mitä sinun tulee tehdä.”
”Hyvä on sitten”, Ainslie huokaisi, jätti Räkyn rauhaan, joka vain vaikutti tyytyväiseltä, kun kukaan ei koskenut siihen, ja kiersi äitinsä pystyttämän kojun ympäri kadun puolelle ja katseli ympärilleen. Hän erotti kiertelijät kaupunkilaisista helposti ja katsoi kuinka jokainen kiertelijä tahollaan kauppasi tavaroita, vaatteita ja leluja sekä kaikenlaista muuta roinaa kaupunkilaisille, jotka olivat tulleet paikalle pulleine rahapussineen.
Ehkä silmiin pistävin ero kiertelijöiden ja kaupunkilaisten välillä Ainslien mielestä oli se, kuinka kaupunkilaiset pukeutuivat. Heidän vaatteensa olivat hienoja, siistejä ja moderneja. Sellaisia, mitkä maksoivat monta hopearahaa, jotkut saattoivat jopa olla niinkin kalliita, että piti kaivella kultakolikoita.
Ainslie tiesi, että kiertelijät olivat fiksuja, he eivät valmistaneet sellaisia vaatteita toripäiville, kuin mitä he itse pitivät päällään. He valmistivat sellaisia vaatteita, mitä kaupunkilaiset varmasti ostaisivat. Kuten vaikka Ainslien päällä oleva mekko. Normaalisti hän ei ikinä pukisi päällensä keltaista mekkoa, joka oli koristeltu kultaisilla paljeteilla, mutta kaupunkilaiset pitivät sen kaltaisista vaatteista.
Ainslie katseli kaupunkilaisia, kuinka heitä kerääntyi hetki hetkeltä enemmän keskuskadulle parveilemaan kojujen ympärille. Jostain suunnalta kuului musiikkia. Hän ei ikinä kyllästynyt katselemaan kaupunkilaisia, ihan sama missä he olivat. Kaupunkilaiset olivat niin erilaisia; oli punapäitä, vaaleatukkaisia ja tummatukkaisia. Heidän ihonvärinsä vaihtelivat hyvin vaalean, vaalean ja tumman välillä. Eri värisiä silmiä oli niin paljon, ettei Ainslie pysynyt perässä laskuissaan.
Hän ei nähnyt eri värisiä silmiä usein. Hän oli nähnyt niitä paljon, mutta vain vieraillessaan kaupungeissa. Heidän kiertelijä-yhteisössään oli kaikilla tummat hiukset ja tummat silmät.
”Sinun hiuksesi ovat aina takussa”, Ainslien äiti valitti katsellessaan häneen. ”Olisit voinut yrittää tehdä niille jotain.”
”Haluatko apuani vai et?” Ainslie kysyi hiuksiaan sukien.
”Mene sitten, ja katsokin, että olet kohtelias ja hyväkäytöksinen”, äiti sanoi topakasti, kättään heilauttaen.
”Vain jos hekin ovat”, Ainslie mutisi ja lähti ennen kuin hänen äitinsä kerkeäisi läpsimään häntä pitkin korvia nenäkkäästä käyttäytymisestä. Mutta Ainslie oli tarkoittanut mitä hän oli sanonut; hän käyttäytyisi jos kaupunkilaisetkin käyttäytyisivät.
Hän oli nähnyt monta kaupunkia, ja tavannut monia ihmisiä. Ullapoolissa Ainslie ei ollut aikaisemmin käynyt, mutta ei ollut vaikea arvata, millaisia ihmisiä siellä oli; he olivat kaikki samanlaisia Ainslien mielestä. Nokkavia, ylimielisiä, ennakkoluuloisia ja luulivat olevansa parempia kuin kiertelijät. Ainslie oli nuori, mutta ei typerä, hän kyllä tiesi milloin häntä katsottiin nenänvartta pitkin.
”Hei, Regina”, Ainslie sanoi kun hän saapui torille pystytetyn teltan luokse, jossa Regina ennusti kaupunkilaisille.
”Anna kun arvaan”, Regina sanoi. ”Sinä haluat puhua eilisestä.”
Ainslie nyökkäsi.
”Kyllä”, hän sanoi. ”Ennen kuin ihmisiä alkaa tulemaan hakemaan ennustuksia.”
Regina huokaisi. ”No hyvä on sitten. Tule sisään.”
He astuivat sisälle telttaan ja Reginan touhutessa ympäri telttaa sytytellen kynttilöitä, Ainslie päästi kysymystulvan ulos suustaan.
”Mikä se Pimeys on? Onko se sama asia kuin… no, pimeys? Entä mitä se Merkitty tarkoitti? Saitko sinä oikeasti yhteyden?” Ainslie veti syvään henkeä. ”Minä olen ihan ymmälläni. Sinä ennustit minulle, sinun pitää auttaa minua nyt.”
Regina pysähtyi, kääntyi ympäri ja katsoi Ainslieta. ”Miten niin sainko minä oikeasti yhteyden? Totta kai minä sain oikeasti yhteyden, minä olen ennustaja, en mikään huijari!”
”En tarkoittanut sitä niin”, Ainslie puolustautui.
Regina hengitti syvään.
”Tiedän”, hän sanoi. ”Anteeksi. Minä en ole ikinä ennen saanut niin voimakasta yhteyttä. Näky… se oli intensiivinen.”
Ainslie ei päästänyt pihaustakaan, hän vain odotti hiljaa, että Regina jatkaisi puhettaan ja vastaisi hänen kysymyksiinsä.
”Olet ylijumalattaren suutelema; Merkitty. Edessäsi on oleva murhetta, menetystä ja pitkä vaarallinen matka maailman ääriin. Olet oleva nälissäsi, peloissasi ja yksin. Yhteen voit luottaa, toinen sinut pettää. Kohtalosi odottaa sinua Itkuvuorella ja jos onnistut, Pimeys väistyy”, Regina lausui hiljaisella äänellä. ”Niinhän minä ennustin, eikö totta?”
Ainslie nyökkäsi. Hän kyllä muisti ennustuksen tarkalleen. Se oli ikään kuin syöpynyt hänen mieleensä.
”Pimeydellä ei tarkoiteta pimeyttä, joka vallitsee Nummiterrassa, koska valoa ei ole enää vuosisatoihin ollut”, Regina selitti. ”Luulen, että Pimeydellä tarkoitetaan Pimeyden jumala Oarusta. Minähän olen kertonut sinulle tarinoita valosta ja pimeydestä, jotka ovat kulkeneet suvussani sukupolvelta toiselle?”
”Olet”, Ainslie totesi. ”Sanoit, että aurinko on niin kirkas, ettei siihen pysty katsomaan suoraan ja kaikki kylpee auringon kirkkaassa, kellertävässä valossa.”
Regina nyökkäsi. ”En tiedä kaikkea, Ainslie, mutta olen kuullut tarinoita ja kaikki riippuu siitä, mihin uskoo. Uskotko sinä Pimeyden jumalaan ja Valon jumalattareen, Ainslie?”
”Minä… minä en tiedä”, Ainslie sanoi. ”En ymmärrä mitä tarkoitat.”
”Minä uskon Valoon ja Pimeyteen”, Regina sanoi. ”Valon jumalatar Odnja oli luvattu Pimeyden jumala Oarukselle, mutta Odnja rakastui ihmiseen, Athalukseen.”
”Niin kuin se vuosisatoja sitten elänyt ensimmäinen hullu kuningas?” Ainslie kysyi.
”Kyllä”, Regina sanoi. ”Mutta legendan mukaan hän ei ollut aina hullu, ja hän sekä Odnja olivat rakastavaiset. Kun Oarus sai tietää, hän suuttui ja ajoi Athaluksen hulluuteen.”
Ainslie oli haltioissaan tarinasta, ja kannusti nyökkäilemällä Reginaa jatkamaan.
”Odnja lähti maailman ääriin, itki ja muuttui aikojen saatossa Itkuvuoreksi. Vuodet kuluivat, valo katosi jumalattaren myötä ja Oarus sekä pimeys valtasivat Nummiterran.” Regina vaikeni ja kohautti harteitaan. ”Kukaan ei ole nähnyt Oarusta, ja meidän todellisuutemme on se, että meillä on ikuinen pimeys ilman aurinkoa ja hullu kuningas toisensa jälkeen hallitsemassa meitä. Ei ole mitään takeita, että Oarus ja Odnja ovat todellisia.”
”Mutta sinä uskot niin?” Ainslie kysyi.
”Kyllä.”
”Minä tiedän, että ennustuksessa on oltava jotain perää”, Ainslie sanoi hitaasti, ”koska sinä todellakin muutuit äkisti kesken ennustuksen. Mutta en tiedä mitä ennustus tarkoittaa, en tiedä mihin uskoa.”
”Kaikki selviää kyllä aikanaan”, Regina sanoi ja kosketti Ainslien olkapäätä. ”Ennemmin tai myöhemmin. Kohtalosi on lähteä Itkuvuorelle.”
Väristys kulki Ainslien vartalon läpi.
”Minä en halua lähteä Itkuvuorelle maailman ääriin”, Ainslie kuiskasi, peloissaan ja alahuuli väpättäen.
Regina hymyili surullisesti hänelle, ja ravisti pienesti päätään. ”En usko, että sinulla on valinnan varaa.”
”Tyttö! Onpa sinulla hieno mekko!”
Ainslie pyörähti ympäri keskellä katua, katsoi kaupunkilaisnaiseen ja hymyili leveästi. Naisella oli vaaleanruskeat silmät, jotka hohtivat hämärässä lyhtyjen valossa, sekä pitkä ja suora punainen tukka.
”Kiitos, rouva”, Ainslie sanoi ja osoitti suuntaa, jossa hänen äitinsä koju sijaitsi. ”Äitini teki sen!”
Nainen vilkaisi Ainslien osoittamaan suuntaan ja kohotti kulmakarvojaan. ”Näinkö on?”
”Kyllä, rouva!” Ainslie vakuutti. ”Onko Teillä lapsia? Äidillä on paljon tämänlaisia mekkoja. Haluatko, että vien sinut hänen luokseen?”
”En ole aiemmin tavannut noin hyväkäytöksistä kiertelijää”, nainen sanoi terävällä äänellä, jättäen vastaamatta Ainslien lapsi-kysymykseen. ”Vaikka eihän minun pitäisi yllättyä. Teidän sakkinne ovat tunnettuja lipevyydestä. No, vie minut äitisi luokse, tyttö.”
”Nimeni on Ainslie”, Ainslie sanoi vähemmän innostuneesti, loukkaantuneena naisen lipevä-kommentista. ”Tätä tietä, rouva.”
He pujottelivat väkijoukon seassa kohti Ainslien äidin kojua. Joka puolella kuului naurua, puhetta ja muutaman kiukkuisen lapsen itkua. Kaikkialla oli lyhtyjä ja kynttilöitä, ja ne loivat varjoja joka puolelle.
”Äiti!” Ainslie huudahti ja heilutti kättään. Ainslien äiti heilutti takaisin ja hymyili iloisesti huomatessaan, että Ainslie oli tuonut jonkun mukanaan. Hän toivotti mukavat jatkot miehelle, joka oli juuri ostanut häneltä mustan liivin, joissa oli hopea paljetit koristeena, ja mies lähti. Ainslien katse seurasi miestä vähän aikaa, ja hän näki kuinka mies kävellessään puki liivin päälleen leveästi hymyillen.
”Hei, rouva”, Ainslien äiti sanoi, kun Ainslie ja hänen perässään kulkenut nainen pysähtyivät kojun eteen. ”Etsittekö jotain tiettyä?”
”En”, nainen sanoi. ”Minä katselen.”
”Ja arvostelet”, Ainslie mutisi niin hiljaa, ettei nainen kuullut. Hänen äitinsä kuitenkin antoi hänelle varoittavan katseen, joten Ainslie katsoi paremmaksi liueta paikalta ennen kuin hän karkottaisi kaikki asiakkaat. Hänenhän oli tarkoitus hankkia asiakkaita, ei karkottaa heitä.
Ainslie lähti seikkailemaan ympäri keskuskatua, ja hymyili tutuille. Hän näki Rouslainin kojun takana yhdessä äitinsä kanssa. Rouslainin nenän ympärys oli mustelmainen. Ainslie heilutti varovasti Rouslainille, mutta tyttö vain käänsi katseensa pois. Ainslie laski kätensä alas – hän ajatteli ansainneensa kylmän kohtelun.
Kylmä ilma sai Ainslien kädet kananlihalle, joten hän alkoi heiluttamaan käsiään reippaasti kävellessään ja hypähteli sinne tänne, ottaen välillä sivuaskelia ja teki piruetteja.
Hän näki Reginan teltan edessä pitkän jonon kaupunkilaisia odottamassa vuoroaan ennustukseen. Hän käänsi nopeasti katseensa pois. Hän ei nyt halunnut ajatella Reginaa tai ennustusta, tai sitä, kuinka hänen rauhallisuutensa oli haihtunut savuna ilmaan hänen alkaessa kiukkuilemaan Reginalle kuinka hän ei halua lähteä yksin maailman ääriin eikä mikään hiivatin kohtalo häntä voisi pakottaa. Regina oli vain tyynen rauhallisesti komentanut Ainslien matkoihinsa, mikä oli lietsonut hänen kiukkuaan.
Ainslie käveli päättäväisesti pois päin Reginan teltasta, väänsi hymyn kasvoilleen ja alkoi tervehtimään ihmisiä, houkuttelemaan heitä äitinsä kojulle. Ainslie oli hyvä siinä, olihan hänellä monen vuoden kokemus ihmisten houkuttelemisesta ostamaan äidin tekemiä vaatteita.
Niin kului Ainslien aika Ullapoolissa joutuisasti. Hän söi kojun takana kuivaa leipää nälkäänsä, kuunnellen samalla, kuinka äiti palveli asiakkaitaan, otti rahaa vastaan, ojenteli vaatteita ja teki vaihtokauppoja. Kun kuiva leipä tuntui tarttuvan kurkkuun, Ainslie joi vettä, tarjosi sitä myös Räkylle, nousi sitten ylös ja lähti jatkamaan sitä, mitä hän oli tehnyt koko ajan.
Hämärän muuttuessa pimeydeksi, ja kuun kivutessa tähtitaivaalle, alkoi väkijoukko Ullapoolin keskuskadulla hajaantua, vähentyä ja harveta. Lopulta ei kaduilla ollut enää kuin kiertelijät, jotka purkivat kojujaan, pakkasivat tavaroitaan ja puhelivat keskenään siitä, miten paljon kukin oli tienannut tällä kertaa.
”Kaksikymmentä hopearahaa!”
”Kaksikymmentä? Minä sain kolmekymmentä! Ja kuparia myös.”
”Eihän tuo vielä mitään, minulla on kolmekymmentä hopearahaa ja viisi kultarahaa!”
”Mistä sinä muka viisi kultarahaa sait? Varastit, tietysti, senkin liero.”
”Enkä varastanut! Itse olet liero, senkin haiseva idiootti!”
Ainslie pyöritteli silmiään, mutta hymyili silti kiertelijöiden kodintuntuiselle kinastelulle. Hän pompahteli iloisesti, ja väsyneenä, äitinsä luokse.
”Pärjäsimmekö me hyvin?” Ainslie kysyi. Hänen äitinsä talutti Räkkyä kohti vankkureita Ullapoolin ulkopuolella. He kuulivat, kuinka portit kaupunkiin sulkeutuivat, ja sitten ei kuulunut enää muutakuin kiertelijöiden askeleet ja hentoinen puheensorina sekä aasien kauloissa olevien kellojen kilinä.
”Me pärjäsimme todella hyvin”, hänen äitinsä vastasi ja hymyili. Hän pörrötti Ainslien takkuista tukkaa. ”Me voimme hankkia kaksi kokonaista pussillista sokeria!”
”Kaksi!” Ainslie hämmästeli. ”Entä metallilusikat?”
”Ehkä ensi kerralla.” Hänen äitinsä pysäytti Räkyn, joka luimisteli pitkiä korviaan pahantuulisena. ”Hoida sinä aasi, niin minä laitan tavarat paikoilleen ja alan valmistamaan iltapalaa.”
Ainslie nyökkäsi ja odotti, että äiti sai nyt melkein tyhjät korit Räkyn selästä pois ja sitten hän talutti Räkyn vankkureiden taakse, sitoi sen kiinni ja antoi sille vettä. Räkky nyhti ruohoa maasta korvat luimussa ja se yritti näykätä Ainslieta, kun Ainslie harjasi sen kaulaa.
”Älä viitsi”, Ainslie komensi. ”Minä puhun äidille, ehkä hän alkaa kutsumaan sinua nimeltäsi.”
Räkky ravisti päätänsä ja näytti hampaitaan Ainslielle, joka puolestaan heristi aasille topakasti sormeaan ennen kuin käveli vankkureiden toiselle puolelle ja näki, että äiti jo valmisti iltapuuroa.
”Huomenna menemme Ullapooliin ja ostamme tuoretta leipää ja sokeria!” hänen äitinsä julisti.
Ainslie nyökkäsi ja kuuli kuinka hänen mahansa murisi. Hänellä oli todella kova nälkä, mutta hän ei sanonut mitään, vaan istuutui puupölkylle tulen viereen ja lämmitteli siinä mekon helmaa räpläten.
”Käy purolla peseytymässä ja vaihtamassa se rätti jalkojesi välistä”, äiti kehotti pitkältä tuntuneen ajan jälkeen. ”Puuro on valmista, kun palaat takaisin.”
Ainslie aikoi tehdä juuri niin, mutta ennen kuin hän lähti, hän katsoi äitiinsä ja kysyi: ”Onko meillä vielä sokeria iltapuuron päälle?”
”On, mutta ei paljoa. Huomenna saat puurosi päälle niin paljon sokeria, kuin haluat”, hänen äitinsä vastasi. Ainslie rakasti nähdä hänet niin hyväntuulisena. Äiti oli aina hyväntuulinen toripäivän jälkeen.
Hänen äitinsä huitaisi kädellään merkiksi, että Ainslien tuli lähteä, joten hän juoksi koko pitkän matkan niityn poikki metsän rajaan, jossa puro virtasi. Vesi oli kylmää, mutta Ainslie peseytyi siitä huolimatta, vaihtoi alushousuissaan olevan rätin ja katseli sitten pimeään metsään. Hän yritti nähdä kulkiko siellä eläimiä, mutta metsä oli hiljainen ja pimeys pysyi liikkumattomana.
Ainslie palasi äitinsä luokse, kävellen tällä kertaa ja sai samantien puurokulhon käteensä. Puuron päällä oli edellisiltaa paksumpi kerros sokeria päällä, ja kun Ainslie katsoi äitinsä puurokulhoa, hän huomasi ettei siinä ollut sokeria ollenkaan.
”Kiitos, äiti”, Ainslie sanoi.
Hänen äitinsä vain hymyili väsyneesti ja alkoi kauhomaan puuroa suuhunsa. Ainslie teki samoin ja he söivät hiljaisuuden vallitessa, minkä jälkeen he istuivat tulen äärellä pitkän aikaa vain liekkejä tuijottaen, kunnes ne vähitellen hiipuivat ja kuolivat pois. Silloin Ainslien äiti nousi ylös ja kehotti Ainslieta menemään nukkumaan.
”Huomenna syömme muutakin kuin puuroa”, äiti lupasi.
”Ostammeko juustoakin?” Ainslie kysyi innoissaan, ja haukotteli makeasti.
”Varmasti!”
”Voimmeko ostaa Räkylle uuden huovan?” Ainslie kysyi.
”Katsotaan nyt”, hänen äitinsä vastasi. Hänen rahapussukkansa kilisi hänen lanteillaan, ja Ainslie nyökkäsi. ”Menehän nyt nukkumaan, tulen pian perästä.”
Ja Ainslie nyökkäsi jälleen, kävi sanomassa hyvää yötä Räkylle ja astui sitten vankkureihin ja lysähti keltainen mekko päällään lopen uupuneena siskonpedille. Hänellä ei ollut aikaa pohtia keskusteluaan Reginan kanssa, saati sitten murehtia sitä niin sanottua kohtaloa, joka häntä odotti, sillä heti kun hän painoi päänsä patjalle, hänen luomensa painuivat raskaina kiinni.
Ainslie oli jo nukahtanut ennen kuin hänen äitinsä astui sisälle vankkureihin.
”Jätä nyt se aasi rauhaan!” Ainslien äiti tuhahti, kun Ainslie yritti letittää Räkky-aasin olematonta harjasta. ”Ihmisiä alkaa kerääntymään torille, sinä tiedät mitä sinun tulee tehdä.”
”Hyvä on sitten”, Ainslie huokaisi, jätti Räkyn rauhaan, joka vain vaikutti tyytyväiseltä, kun kukaan ei koskenut siihen, ja kiersi äitinsä pystyttämän kojun ympäri kadun puolelle ja katseli ympärilleen. Hän erotti kiertelijät kaupunkilaisista helposti ja katsoi kuinka jokainen kiertelijä tahollaan kauppasi tavaroita, vaatteita ja leluja sekä kaikenlaista muuta roinaa kaupunkilaisille, jotka olivat tulleet paikalle pulleine rahapussineen.
Ehkä silmiin pistävin ero kiertelijöiden ja kaupunkilaisten välillä Ainslien mielestä oli se, kuinka kaupunkilaiset pukeutuivat. Heidän vaatteensa olivat hienoja, siistejä ja moderneja. Sellaisia, mitkä maksoivat monta hopearahaa, jotkut saattoivat jopa olla niinkin kalliita, että piti kaivella kultakolikoita.
Ainslie tiesi, että kiertelijät olivat fiksuja, he eivät valmistaneet sellaisia vaatteita toripäiville, kuin mitä he itse pitivät päällään. He valmistivat sellaisia vaatteita, mitä kaupunkilaiset varmasti ostaisivat. Kuten vaikka Ainslien päällä oleva mekko. Normaalisti hän ei ikinä pukisi päällensä keltaista mekkoa, joka oli koristeltu kultaisilla paljeteilla, mutta kaupunkilaiset pitivät sen kaltaisista vaatteista.
Ainslie katseli kaupunkilaisia, kuinka heitä kerääntyi hetki hetkeltä enemmän keskuskadulle parveilemaan kojujen ympärille. Jostain suunnalta kuului musiikkia. Hän ei ikinä kyllästynyt katselemaan kaupunkilaisia, ihan sama missä he olivat. Kaupunkilaiset olivat niin erilaisia; oli punapäitä, vaaleatukkaisia ja tummatukkaisia. Heidän ihonvärinsä vaihtelivat hyvin vaalean, vaalean ja tumman välillä. Eri värisiä silmiä oli niin paljon, ettei Ainslie pysynyt perässä laskuissaan.
Hän ei nähnyt eri värisiä silmiä usein. Hän oli nähnyt niitä paljon, mutta vain vieraillessaan kaupungeissa. Heidän kiertelijä-yhteisössään oli kaikilla tummat hiukset ja tummat silmät.
”Sinun hiuksesi ovat aina takussa”, Ainslien äiti valitti katsellessaan häneen. ”Olisit voinut yrittää tehdä niille jotain.”
”Haluatko apuani vai et?” Ainslie kysyi hiuksiaan sukien.
”Mene sitten, ja katsokin, että olet kohtelias ja hyväkäytöksinen”, äiti sanoi topakasti, kättään heilauttaen.
”Vain jos hekin ovat”, Ainslie mutisi ja lähti ennen kuin hänen äitinsä kerkeäisi läpsimään häntä pitkin korvia nenäkkäästä käyttäytymisestä. Mutta Ainslie oli tarkoittanut mitä hän oli sanonut; hän käyttäytyisi jos kaupunkilaisetkin käyttäytyisivät.
Hän oli nähnyt monta kaupunkia, ja tavannut monia ihmisiä. Ullapoolissa Ainslie ei ollut aikaisemmin käynyt, mutta ei ollut vaikea arvata, millaisia ihmisiä siellä oli; he olivat kaikki samanlaisia Ainslien mielestä. Nokkavia, ylimielisiä, ennakkoluuloisia ja luulivat olevansa parempia kuin kiertelijät. Ainslie oli nuori, mutta ei typerä, hän kyllä tiesi milloin häntä katsottiin nenänvartta pitkin.
”Hei, Regina”, Ainslie sanoi kun hän saapui torille pystytetyn teltan luokse, jossa Regina ennusti kaupunkilaisille.
”Anna kun arvaan”, Regina sanoi. ”Sinä haluat puhua eilisestä.”
Ainslie nyökkäsi.
”Kyllä”, hän sanoi. ”Ennen kuin ihmisiä alkaa tulemaan hakemaan ennustuksia.”
Regina huokaisi. ”No hyvä on sitten. Tule sisään.”
He astuivat sisälle telttaan ja Reginan touhutessa ympäri telttaa sytytellen kynttilöitä, Ainslie päästi kysymystulvan ulos suustaan.
”Mikä se Pimeys on? Onko se sama asia kuin… no, pimeys? Entä mitä se Merkitty tarkoitti? Saitko sinä oikeasti yhteyden?” Ainslie veti syvään henkeä. ”Minä olen ihan ymmälläni. Sinä ennustit minulle, sinun pitää auttaa minua nyt.”
Regina pysähtyi, kääntyi ympäri ja katsoi Ainslieta. ”Miten niin sainko minä oikeasti yhteyden? Totta kai minä sain oikeasti yhteyden, minä olen ennustaja, en mikään huijari!”
”En tarkoittanut sitä niin”, Ainslie puolustautui.
Regina hengitti syvään.
”Tiedän”, hän sanoi. ”Anteeksi. Minä en ole ikinä ennen saanut niin voimakasta yhteyttä. Näky… se oli intensiivinen.”
Ainslie ei päästänyt pihaustakaan, hän vain odotti hiljaa, että Regina jatkaisi puhettaan ja vastaisi hänen kysymyksiinsä.
”Olet ylijumalattaren suutelema; Merkitty. Edessäsi on oleva murhetta, menetystä ja pitkä vaarallinen matka maailman ääriin. Olet oleva nälissäsi, peloissasi ja yksin. Yhteen voit luottaa, toinen sinut pettää. Kohtalosi odottaa sinua Itkuvuorella ja jos onnistut, Pimeys väistyy”, Regina lausui hiljaisella äänellä. ”Niinhän minä ennustin, eikö totta?”
Ainslie nyökkäsi. Hän kyllä muisti ennustuksen tarkalleen. Se oli ikään kuin syöpynyt hänen mieleensä.
”Pimeydellä ei tarkoiteta pimeyttä, joka vallitsee Nummiterrassa, koska valoa ei ole enää vuosisatoihin ollut”, Regina selitti. ”Luulen, että Pimeydellä tarkoitetaan Pimeyden jumala Oarusta. Minähän olen kertonut sinulle tarinoita valosta ja pimeydestä, jotka ovat kulkeneet suvussani sukupolvelta toiselle?”
”Olet”, Ainslie totesi. ”Sanoit, että aurinko on niin kirkas, ettei siihen pysty katsomaan suoraan ja kaikki kylpee auringon kirkkaassa, kellertävässä valossa.”
Regina nyökkäsi. ”En tiedä kaikkea, Ainslie, mutta olen kuullut tarinoita ja kaikki riippuu siitä, mihin uskoo. Uskotko sinä Pimeyden jumalaan ja Valon jumalattareen, Ainslie?”
”Minä… minä en tiedä”, Ainslie sanoi. ”En ymmärrä mitä tarkoitat.”
”Minä uskon Valoon ja Pimeyteen”, Regina sanoi. ”Valon jumalatar Odnja oli luvattu Pimeyden jumala Oarukselle, mutta Odnja rakastui ihmiseen, Athalukseen.”
”Niin kuin se vuosisatoja sitten elänyt ensimmäinen hullu kuningas?” Ainslie kysyi.
”Kyllä”, Regina sanoi. ”Mutta legendan mukaan hän ei ollut aina hullu, ja hän sekä Odnja olivat rakastavaiset. Kun Oarus sai tietää, hän suuttui ja ajoi Athaluksen hulluuteen.”
Ainslie oli haltioissaan tarinasta, ja kannusti nyökkäilemällä Reginaa jatkamaan.
”Odnja lähti maailman ääriin, itki ja muuttui aikojen saatossa Itkuvuoreksi. Vuodet kuluivat, valo katosi jumalattaren myötä ja Oarus sekä pimeys valtasivat Nummiterran.” Regina vaikeni ja kohautti harteitaan. ”Kukaan ei ole nähnyt Oarusta, ja meidän todellisuutemme on se, että meillä on ikuinen pimeys ilman aurinkoa ja hullu kuningas toisensa jälkeen hallitsemassa meitä. Ei ole mitään takeita, että Oarus ja Odnja ovat todellisia.”
”Mutta sinä uskot niin?” Ainslie kysyi.
”Kyllä.”
”Minä tiedän, että ennustuksessa on oltava jotain perää”, Ainslie sanoi hitaasti, ”koska sinä todellakin muutuit äkisti kesken ennustuksen. Mutta en tiedä mitä ennustus tarkoittaa, en tiedä mihin uskoa.”
”Kaikki selviää kyllä aikanaan”, Regina sanoi ja kosketti Ainslien olkapäätä. ”Ennemmin tai myöhemmin. Kohtalosi on lähteä Itkuvuorelle.”
Väristys kulki Ainslien vartalon läpi.
”Minä en halua lähteä Itkuvuorelle maailman ääriin”, Ainslie kuiskasi, peloissaan ja alahuuli väpättäen.
Regina hymyili surullisesti hänelle, ja ravisti pienesti päätään. ”En usko, että sinulla on valinnan varaa.”
”Tyttö! Onpa sinulla hieno mekko!”
Ainslie pyörähti ympäri keskellä katua, katsoi kaupunkilaisnaiseen ja hymyili leveästi. Naisella oli vaaleanruskeat silmät, jotka hohtivat hämärässä lyhtyjen valossa, sekä pitkä ja suora punainen tukka.
”Kiitos, rouva”, Ainslie sanoi ja osoitti suuntaa, jossa hänen äitinsä koju sijaitsi. ”Äitini teki sen!”
Nainen vilkaisi Ainslien osoittamaan suuntaan ja kohotti kulmakarvojaan. ”Näinkö on?”
”Kyllä, rouva!” Ainslie vakuutti. ”Onko Teillä lapsia? Äidillä on paljon tämänlaisia mekkoja. Haluatko, että vien sinut hänen luokseen?”
”En ole aiemmin tavannut noin hyväkäytöksistä kiertelijää”, nainen sanoi terävällä äänellä, jättäen vastaamatta Ainslien lapsi-kysymykseen. ”Vaikka eihän minun pitäisi yllättyä. Teidän sakkinne ovat tunnettuja lipevyydestä. No, vie minut äitisi luokse, tyttö.”
”Nimeni on Ainslie”, Ainslie sanoi vähemmän innostuneesti, loukkaantuneena naisen lipevä-kommentista. ”Tätä tietä, rouva.”
He pujottelivat väkijoukon seassa kohti Ainslien äidin kojua. Joka puolella kuului naurua, puhetta ja muutaman kiukkuisen lapsen itkua. Kaikkialla oli lyhtyjä ja kynttilöitä, ja ne loivat varjoja joka puolelle.
”Äiti!” Ainslie huudahti ja heilutti kättään. Ainslien äiti heilutti takaisin ja hymyili iloisesti huomatessaan, että Ainslie oli tuonut jonkun mukanaan. Hän toivotti mukavat jatkot miehelle, joka oli juuri ostanut häneltä mustan liivin, joissa oli hopea paljetit koristeena, ja mies lähti. Ainslien katse seurasi miestä vähän aikaa, ja hän näki kuinka mies kävellessään puki liivin päälleen leveästi hymyillen.
”Hei, rouva”, Ainslien äiti sanoi, kun Ainslie ja hänen perässään kulkenut nainen pysähtyivät kojun eteen. ”Etsittekö jotain tiettyä?”
”En”, nainen sanoi. ”Minä katselen.”
”Ja arvostelet”, Ainslie mutisi niin hiljaa, ettei nainen kuullut. Hänen äitinsä kuitenkin antoi hänelle varoittavan katseen, joten Ainslie katsoi paremmaksi liueta paikalta ennen kuin hän karkottaisi kaikki asiakkaat. Hänenhän oli tarkoitus hankkia asiakkaita, ei karkottaa heitä.
Ainslie lähti seikkailemaan ympäri keskuskatua, ja hymyili tutuille. Hän näki Rouslainin kojun takana yhdessä äitinsä kanssa. Rouslainin nenän ympärys oli mustelmainen. Ainslie heilutti varovasti Rouslainille, mutta tyttö vain käänsi katseensa pois. Ainslie laski kätensä alas – hän ajatteli ansainneensa kylmän kohtelun.
Kylmä ilma sai Ainslien kädet kananlihalle, joten hän alkoi heiluttamaan käsiään reippaasti kävellessään ja hypähteli sinne tänne, ottaen välillä sivuaskelia ja teki piruetteja.
Hän näki Reginan teltan edessä pitkän jonon kaupunkilaisia odottamassa vuoroaan ennustukseen. Hän käänsi nopeasti katseensa pois. Hän ei nyt halunnut ajatella Reginaa tai ennustusta, tai sitä, kuinka hänen rauhallisuutensa oli haihtunut savuna ilmaan hänen alkaessa kiukkuilemaan Reginalle kuinka hän ei halua lähteä yksin maailman ääriin eikä mikään hiivatin kohtalo häntä voisi pakottaa. Regina oli vain tyynen rauhallisesti komentanut Ainslien matkoihinsa, mikä oli lietsonut hänen kiukkuaan.
Ainslie käveli päättäväisesti pois päin Reginan teltasta, väänsi hymyn kasvoilleen ja alkoi tervehtimään ihmisiä, houkuttelemaan heitä äitinsä kojulle. Ainslie oli hyvä siinä, olihan hänellä monen vuoden kokemus ihmisten houkuttelemisesta ostamaan äidin tekemiä vaatteita.
Niin kului Ainslien aika Ullapoolissa joutuisasti. Hän söi kojun takana kuivaa leipää nälkäänsä, kuunnellen samalla, kuinka äiti palveli asiakkaitaan, otti rahaa vastaan, ojenteli vaatteita ja teki vaihtokauppoja. Kun kuiva leipä tuntui tarttuvan kurkkuun, Ainslie joi vettä, tarjosi sitä myös Räkylle, nousi sitten ylös ja lähti jatkamaan sitä, mitä hän oli tehnyt koko ajan.
Hämärän muuttuessa pimeydeksi, ja kuun kivutessa tähtitaivaalle, alkoi väkijoukko Ullapoolin keskuskadulla hajaantua, vähentyä ja harveta. Lopulta ei kaduilla ollut enää kuin kiertelijät, jotka purkivat kojujaan, pakkasivat tavaroitaan ja puhelivat keskenään siitä, miten paljon kukin oli tienannut tällä kertaa.
”Kaksikymmentä hopearahaa!”
”Kaksikymmentä? Minä sain kolmekymmentä! Ja kuparia myös.”
”Eihän tuo vielä mitään, minulla on kolmekymmentä hopearahaa ja viisi kultarahaa!”
”Mistä sinä muka viisi kultarahaa sait? Varastit, tietysti, senkin liero.”
”Enkä varastanut! Itse olet liero, senkin haiseva idiootti!”
Ainslie pyöritteli silmiään, mutta hymyili silti kiertelijöiden kodintuntuiselle kinastelulle. Hän pompahteli iloisesti, ja väsyneenä, äitinsä luokse.
”Pärjäsimmekö me hyvin?” Ainslie kysyi. Hänen äitinsä talutti Räkkyä kohti vankkureita Ullapoolin ulkopuolella. He kuulivat, kuinka portit kaupunkiin sulkeutuivat, ja sitten ei kuulunut enää muutakuin kiertelijöiden askeleet ja hentoinen puheensorina sekä aasien kauloissa olevien kellojen kilinä.
”Me pärjäsimme todella hyvin”, hänen äitinsä vastasi ja hymyili. Hän pörrötti Ainslien takkuista tukkaa. ”Me voimme hankkia kaksi kokonaista pussillista sokeria!”
”Kaksi!” Ainslie hämmästeli. ”Entä metallilusikat?”
”Ehkä ensi kerralla.” Hänen äitinsä pysäytti Räkyn, joka luimisteli pitkiä korviaan pahantuulisena. ”Hoida sinä aasi, niin minä laitan tavarat paikoilleen ja alan valmistamaan iltapalaa.”
Ainslie nyökkäsi ja odotti, että äiti sai nyt melkein tyhjät korit Räkyn selästä pois ja sitten hän talutti Räkyn vankkureiden taakse, sitoi sen kiinni ja antoi sille vettä. Räkky nyhti ruohoa maasta korvat luimussa ja se yritti näykätä Ainslieta, kun Ainslie harjasi sen kaulaa.
”Älä viitsi”, Ainslie komensi. ”Minä puhun äidille, ehkä hän alkaa kutsumaan sinua nimeltäsi.”
Räkky ravisti päätänsä ja näytti hampaitaan Ainslielle, joka puolestaan heristi aasille topakasti sormeaan ennen kuin käveli vankkureiden toiselle puolelle ja näki, että äiti jo valmisti iltapuuroa.
”Huomenna menemme Ullapooliin ja ostamme tuoretta leipää ja sokeria!” hänen äitinsä julisti.
Ainslie nyökkäsi ja kuuli kuinka hänen mahansa murisi. Hänellä oli todella kova nälkä, mutta hän ei sanonut mitään, vaan istuutui puupölkylle tulen viereen ja lämmitteli siinä mekon helmaa räpläten.
”Käy purolla peseytymässä ja vaihtamassa se rätti jalkojesi välistä”, äiti kehotti pitkältä tuntuneen ajan jälkeen. ”Puuro on valmista, kun palaat takaisin.”
Ainslie aikoi tehdä juuri niin, mutta ennen kuin hän lähti, hän katsoi äitiinsä ja kysyi: ”Onko meillä vielä sokeria iltapuuron päälle?”
”On, mutta ei paljoa. Huomenna saat puurosi päälle niin paljon sokeria, kuin haluat”, hänen äitinsä vastasi. Ainslie rakasti nähdä hänet niin hyväntuulisena. Äiti oli aina hyväntuulinen toripäivän jälkeen.
Hänen äitinsä huitaisi kädellään merkiksi, että Ainslien tuli lähteä, joten hän juoksi koko pitkän matkan niityn poikki metsän rajaan, jossa puro virtasi. Vesi oli kylmää, mutta Ainslie peseytyi siitä huolimatta, vaihtoi alushousuissaan olevan rätin ja katseli sitten pimeään metsään. Hän yritti nähdä kulkiko siellä eläimiä, mutta metsä oli hiljainen ja pimeys pysyi liikkumattomana.
Ainslie palasi äitinsä luokse, kävellen tällä kertaa ja sai samantien puurokulhon käteensä. Puuron päällä oli edellisiltaa paksumpi kerros sokeria päällä, ja kun Ainslie katsoi äitinsä puurokulhoa, hän huomasi ettei siinä ollut sokeria ollenkaan.
”Kiitos, äiti”, Ainslie sanoi.
Hänen äitinsä vain hymyili väsyneesti ja alkoi kauhomaan puuroa suuhunsa. Ainslie teki samoin ja he söivät hiljaisuuden vallitessa, minkä jälkeen he istuivat tulen äärellä pitkän aikaa vain liekkejä tuijottaen, kunnes ne vähitellen hiipuivat ja kuolivat pois. Silloin Ainslien äiti nousi ylös ja kehotti Ainslieta menemään nukkumaan.
”Huomenna syömme muutakin kuin puuroa”, äiti lupasi.
”Ostammeko juustoakin?” Ainslie kysyi innoissaan, ja haukotteli makeasti.
”Varmasti!”
”Voimmeko ostaa Räkylle uuden huovan?” Ainslie kysyi.
”Katsotaan nyt”, hänen äitinsä vastasi. Hänen rahapussukkansa kilisi hänen lanteillaan, ja Ainslie nyökkäsi. ”Menehän nyt nukkumaan, tulen pian perästä.”
Ja Ainslie nyökkäsi jälleen, kävi sanomassa hyvää yötä Räkylle ja astui sitten vankkureihin ja lysähti keltainen mekko päällään lopen uupuneena siskonpedille. Hänellä ei ollut aikaa pohtia keskusteluaan Reginan kanssa, saati sitten murehtia sitä niin sanottua kohtaloa, joka häntä odotti, sillä heti kun hän painoi päänsä patjalle, hänen luomensa painuivat raskaina kiinni.
Ainslie oli jo nukahtanut ennen kuin hänen äitinsä astui sisälle vankkureihin.