Rouslainin nenästä vuosi verta, ja se oli Ainslien syytä, mutta hänen puolustuksekseen oli sanottava, että Rouslain oli itse halunnut potkia palloa Ainslien kanssa, vaikka tyttö hyvin tiesi, että Ainslien sihti ei ollut parhaimmasta päästä.
Ainslie käveli lähemmäksi Rouslainia, ja näki, että tytön kasvot olivat ihan veressä, samoin hänen kätensä, joita hän piti nenällään. Veri näytti mustalta täysikuun hohtaessa pilvettömältä taivaalta. Ainslie nosti lyhdyn maasta, kohotti sen Rouslainin kasvojen eteen ja tutkiskeli tämän nenää.
”Sinun pitää näyttää minulle”, Ainslie sanoi. ”Siirrä kätesi.”
Rouslain nyyhkytti hiljaa ottaessaan kätensä pois nenältään ja Ainslie kumartui lähemmäksi.
”Ei se ole murtunut”, sanoi Ainslie.
”Mistä tiedät?” kysyi Rouslain.
”En minä tiedäkään”, myönsi Ainslie. ”Mutta se ei näytä murtuneelta.”
”Haluan äidin luo.” Rouslain itki ja painoi kätensä takaisin nenälleen. ”Missä äiti on?”
”En minä sinun äidistäsi tiedä”, Ainslie sanoi, ja rypisti kulmiaan, ”mutta minun äitini on tulossa tänne päin ja hän näyttää vihaiselta.”
Ainslien äiti totta tosiaan harppoi heitä kohden tyytymätön ilme kasvoillaan. Hänen pitkät tummat hiuksensa oli kietaistu huivilla kiinni, ja hänen ohuet huulensa olivat pingottuneet yhdeksi kapeaksi viivaksi. Äiti polvistui itkevän Rouslainin eteen ja mulkaisi sitten Ainslieta.
”Mitä sinä teit?”
”Potkaisin pallon Rouslainin naamaan”, Ainslie sanoi. ”Se oli vahinko.”
”Sinun pitäisi olla varovaisempi”, äiti tokaisi. ”Eilen sait Joukanin tippumaan puusta ja viime viikolla tiputit kiven Marisijan jalalle. Hän ei pysty vieläkään kävelemään kunnolla.”
”Ne olivat kaikki vahinkoja!” Ainslie intti.
”Sellaisia vahinkoja ei saisi tapahtua, Ainslie”, äiti sanoi kipakasti. ”Ole varovaisempi, onko selvä?”
”Kyllä, äiti”, Ainslie mutisi, ja katseli kuinka äiti otti lyhdyn käteensä ja auttoi Rouslainin kohti vähän matkan päässä olevia vankkureita, missä epäilemättä heitä olisi vastassa Rouslainin tuohtunut äiti.
Ainslie potkaisi maata niin, että vihreä tuppo lähti irti ja katseli ympärilleen. Heidän kiertelijä joukkonsa oli pysäyttänyt vankkurit isolle niitylle Ullapool–nimisen kaupungin rajojen ulkopuolella. Joka puolella oli hevosia, muuleja ja aaseja sekä lampaita, lehmiä ja vuohia. Vankkureita, lapsia, aikuisia ja koiria jahtaamassa kissoja. Kanat kotkottivat lähellä, ja muutama kukko kiekui korvia vihlovasti.
Nyt kun Ainslie ei enää voinut leikkiä Rouslainin kanssa, hän tunsi olonsa tylsistyneeksi ja yksinäiseksi. Ainslie inhosi sitä tunnetta. He olivat juuri vaeltaneet monen viikon ajan Ullapooliin, ja matka oli ollut jännittävä. He olivat nähneet suuria hirviä, villihevosia ja pari peuraa matkalla. Yksi puuma oli väijynyt heidän vankkureitaan, mutta miehet olivat ajaneet sen pois keihäillään. Pimeydessä joka vallitsi Nummiterrassa, ja joka välillä muuttui hämäräksi ja harmaaksi päiväksi, kaikki näytti mielenkiintoiselta ja jopa pelottavalta. Ainslie oli matkalla leikkinyt Arvaa mikä? -leikkiä Rouslainin, Joukanin ja Marisijan kanssa. Mutta tokkopa kukaan heistä haluaisi leikkiä Ainslien kanssa hetkeen, kun Ainslie oli aiheuttanut heille niin paljon harmia.
”Minä olen kyllä kömpelö”, Ainslie totesi ja lähti vaeltamaan ympäriinsä levittäytyneiden kiertelijöiden seassa. Hän halusi tehdä jotain jännittävää, joka veisi tylsyyden pois. Hän oli jo kolmetoista, ja kolmetoista vuotiaan ei pitäisi tuhlata arvokkaita nuoruuden hetkiään tylsistymiseen.
Koska äiti oli vienyt lyhdyn mukanansa, Ainslie sai kulkea kahta kättä heiluttaen kuun valossa.
”Hei, Ainslie”, sanoi Regina, nuori ennustajaeukko telttansa edestä. ”Mihin sinä Rouslainin jätit?”
”Potkaisin pallon vahingossa hänen naamaansa”, Ainslie sanoi.
”Se oli eittämättä vahinko?”
”Niin oli”, Ainslie vakuutti.
”Kuinka kaikki vahingot sattuvat aina sinulle?”
Ainslie kohautti olkapäitään ja heilautti pitkiä, ruskeita ja takkuisia hiuksiaan pois kasvoilta. ”Olen epäonninen.”
”Onkohan noin?” Regina kysyi epäilevästi ja viittoili kädellään Ainslieta tulemaan lähemmäksi niin, että hänen koruja ja sormuksia täynnä oleva kätensä kilisi ja helisi. ”Haluaisitko ennustuksen, lapsi?”
”Minulla ei ole rahaa.”
Eikä Ainslie välittänyt ennustuksista, ne eivät ikinä olleet mitään mielenkiintoista. Tylsiä juttuja arkipäiväisistä asioista, kuten ”löydät täydellisen leipäkiven” tai ”näet villisian poikineen yhden kuunkierron kuluessa”. Olihan se ollut hienoa nähdä villisika poikineen, vaikkakin se tapahtui kahden kuunkierron kuluttua ennustuksesta. Täydellistä leipäkiveä ei Ainslie ollut kuitenkaan vieläkään löytänyt, mutta hänellä oli arkussaan niitä jo kymmenkunta odottamassa, että hän pääsisi tyynelle järvelle niitä heittelemään. Yksikään ei vain ollut täydellinen.
”Minä menen huomenna Ullapooliin ennustamaan, ja kaupunkilaiset suorastaan tyrkyttävät silloin minulle kulta- ja hopeakolikoitaan”, sanoi Regina. ”En minä sinun kuparirahojasi kaipaa. Tule, lapsokainen. Minulla on voimakas tunne tästä.”
Ainslie kohautti olkiaan kuin itsekseen ja seurasi Reginaa sisälle telttaan, jossa paloi kynttilöitä ja leijaili sakeaa, hyväntuoksuista savua. Keskellä telttaa oli pöytä ja kaksi tuolia. Pöydällä oli suuri, pyöreä kristallipallo telineellään. Joka puolella telttaa roikkui toinen toistaan kummallisempia esineitä, pienet hyllyt teltan seinustoilla olivat täynnä eriskummallisia purnukoita, eikä Ainslie edes halunnut tietää, mitä ne pitivät sisällää, niin ällöttäviltä sisällöt näyttivät.
”Istuhan alas, Ainslie”, Regina kehotti ja sytytti suitsukkeen, antoi sen palaa hetken ja puhalsi sen sitten sammuksiin, löyhytellen sitä ympäri telttaa. Savu teltassa sakeni ja Ainslien silmät alkoivat vuotamaan savun tunkeutuessa niihin. ”Sinun on pian riennettävä vankkureillesi nukkumaan, joten hoidetaan tämä alta pois.”
Ainslie istui tuolille toiselle puolen pöytää, ja katseli kuinka Regina kulki ympäri telttaa kolistellen, kunnes viimein hän istahti Ainslieta vastapäätä. Ennustaja hieroi kämmeniään yhteen ja hymyili.
”Aloittakaamme”, hän lausui juhlallisesti ja alkoi sitten pyörittämään käsiään kristallipallon ympärillä. Ainslie tuijotti palloon, mutta ei nähnyt muuta kuin usvaa sen sisällä. ”Sano nimesi.”
”Ainslie.”
”Minä näen”, Regina mutisi pitkältä tuntuneen ajan jälkeen. ”Olet ylijumalattaren suutelema.” Ja sitten tapahtui jotain, mitä ei ollut ikinä ennen tapahtunut. Regina nytkähti äkisti eteenpäin, hänen kätensä liimaantuivat kiinni kristallipalloon ja hänen silmänsä muljahtivat ympäri niin, että vain valkuaiset näkyivät. Ainslie kavahti kauemmaksi.
”Regina?” Ainslie kysyi ääni väristen.
Reginan ääni oli matala, käheä ja se tuntui tulevan kaukaa, kun hän puhui, ja kaikuvan ympäri telttaa. ”Olet ylijumalattaren suutelema; Merkitty. Edessäsi on oleva murhetta, menetystä ja pitkä, vaarallinen matka maailman ääriin. Olet oleva nälissäsi, peloissasi ja yksin. Yhteen voit luottaa, toinen sinut pettää. Kohtalosi odottaa sinua Itkuvuorella ja jos onnistut, Pimeys väistyy.”
Sitten ennustaja nytkähti taaksepäin, hänen otteensa kristallipallosta irtosi, ja hän retkahti velttona vasten tuolin selkänojaa. Reginan silmät olivat kiinni, mutta hän hengitti raskaasti.
Ainslie oli kauhusta jäykkänä, hän ei ymmärtänyt mitä juuri oli tapahtunut. Varovasti Ainslie nousi tuoliltaan, ja astui Reginan luo pöydän ympäri.
”Regina?” Ainslie kuiskasi. ”Oletko kunnossa?”
Regina avasi silmänsä. ”Näin sinut.”
”Missä?” kysyi Ainslie.
”Matkalla maailman ääriin”, vastasi Regina. ”Voi lapsi, pelkäänpä, että elämäsi tulee muuttumaan pian.”
”Mitä tarkoitat?”
”Puhukaamme myöhemmin”, Regina sanoi uupuneesti. ”Minun täytyy levätä.”
Hän viittoili Ainslieta lähtemään, ja Ainslie totteli, vaikkakin vastahakoisesti. Hän olisi halunnut kuulla enemmän, tietää enemmän.
Kun hän astui ulos teltasta, hän tajusi jotain.
Hänen housunsa olivat märät verestä.
Ensin Ainslie pelästyi, sitten hämmästyi ja lopulta hän tajusi. Hänen naisellisensa olivat alkaneet.
Ainslie makasi vankkureiden perällä siskonpedillä ja tuijotti kaarevaa kattoa. Hänen olonsa oli epämukava, rätti joka hänellä oli alushousuissaan ei tuntunut istuvan mitenkään päin hyvin ja hänen alaselkäänsä sekä päätänsä särki.
Äiti oli iloinnut Ainslien ensimmäisistä naisellisista; hän oli vihdoin nainen! Mutta Ainsliesta ei siltä tuntunut, hän oli vasta kolmentoista. Ei hän ollut valmis olemaan nainen, kantamaan vastuuta ja tekemään isoja päätöksiä. Ne olivat aikuisten asioita, ei lapsen.
Uni ei tullut, vaikka Ainslie kuinka yritti. Tykyttävä kipu päässä ja alaselässä pitivät siitä huolen, ja kaiken kukkuraksi häntä mietitytti mitä oli tapahtunut Reginan teltassa. Oliko ennustaja nähnyt oikeasti tulevaisuuteen? Oliko hän saanut yhteyden? Ainslie piti ajatusta hulluna. Miten se muka olisi mahdollista? Ei Ainslie ollut mikään Merkitty tai ylijumalattaren suutelema. Eihän hän edes tiennyt mistään ylijumalattaresta! Mitä se Merkittykin tarkoitti? Entä matka maailman ääriin? Miten hän muka ikinä voisi matkata Nummiterran kauimmaiseen kolkkaan, kun hän ei osannut edes karttaa lukea. Rouslain osasi, mutta Ainslie oli toivottoman huono siinä. Ja entäs hänen äitinsä? Ystävät? Kiertelijä-yhteisö? Miksi hän ikinä jättäisi heidät jonkin hullun matkan tähden? Regina oli sanonut, että Ainslie voisi luottaa yhteen henkilöön, ja toinen pettäisi hänet. Mitä sekin nyt oli olevinaan?
”Jos onnistut, Pimeys väistyy...”, Ainslie mutisi. ”Mikä hiivatin Pimeys?”
Ainslie päätti kysyä siitä Reginalta huomenna Ullapoolissa, kun kiertelijät menisivät kaupunkiin kaupustelemaan tekemiään koruja, vaatteita ja jos jonkin sorttisia esineitä puuleluista lähtien.
Koska aamuja ei enää ollut, koska Valo ja aurinko olivat hukkuneet Pimeyden alle, Ainslie ei herännyt kirkkaaseen auringon valoon. Hän heräsi äitinsä ääneen, kun tämä kutsui häntä. Ainslie oli nukkunut vain vähän ja hän siristeli silmiään alati kirkkaammaksi muuttuvassa vankkurissa, kun äiti sytytteli lyhtyjä ja kynttilöitä.
”Ullapool alkaa heräilemään”, äiti sanoi. ”Kaupungista kuuluu ääniä, kun toria pystytetään.”
”Pitääkö meidän mennä heti?” Ainslie kysyi ja nousi istumaan.
Hänen äitinsä ravisti päätään. ”Ei. Syömme ensin. Pue nyt, ulkona on kylmä.”
Äiti astui vankkureista ulos ja Ainslie nousi pediltään. Hän käveli lyhyillä jaloillaan lattialla lojuvan vaatemytyn luo ja veti sieltä lisää vaatteita päällensä. Astuessaan pihalle vankkureista, hän huomasi, että äiti oli ollut oikeassa; ulkona oli kylmä. Tuuli kävi navakasti eikä se ollut mikään lämmin kesätuuli. Yö ja kuu sekä tähdet oli vaihtunut painostavaksi hämäräksi. Sellaisena se pysyisi, kunnes pimeys lankeaisi jälleen ja kuu tähtineen syttyisi taas taivaalle. Ainslie ei ollut eläissään nähnyt päivää, hän oli kuullut siitä vain tarinoissa, joita Regina kertoi hänelle – maksua vastaan.
Ainslie hytisi kylmästä, olihan hän juuri herännyt, ja asteli äidin sytyttämän tulen ääreen. Tulen yllä oli kattila, jossa puuro oli keittymässä. Hän hivuttautui niin lähelle tulta, kuin uskalsi ja lämmitteli siinä. Hänen äitinsä hämmensi puuroa ja hän näytti normaaliakin väsyneemmältä.
”Kuinka voit, Ainslie?” äiti kysyi.
”Hyvin”, Ainslie vastasi, eikä se ollut vale. Hän voi paljon paremmin verrattuna edelliseen yöhön, kun häneen oli sattunut. Nyt kipu oli enää vain lievää jomotusta. ”Onko puuro pian valmista?”
”Kohta”, sanoi äiti.
”Minulla on nälkä”, sanoi Ainslie.
”Minä sanoin, että kohta.” Äiti hymähti. ”Sinä olet aina niin kärsimätön. Nouda syvät kulhot meille. Ja lusikat.”
Ainslie totteli äitiään ja haki puiset kulhot ja puulusikat vankkureista, ja palasi sitten äitinsä luokse. Hän ojensi toisen kulhoista äidilleen, joka täytti sen kuumalla puurolla, ja sitten toisen, joka sai saman käsittelyn. He istuutuivat tulen ääreen syömään. Äiti oli hankkinut vähän sokeria Rouslainin äidiltä, jota he ripottelivat puuron päälle.
”Jos saamme myydyksi vaatteita, saamme ostettua itsellemme pussillisen sokeria”, äiti sanoi ja hymyili Ainslielle. ”Se olisi kivaa, vai mitä?”
”Sinun tekemät vaatteet ovat hienoimpia”, Ainslie sanoi. ”Varmasti Ullapoolin ihmiset ostavat niitä.”
”Sinun tulee laittaa tekemäni keltainen mekko päällesi”, Ainslien äiti sanoi. ”Se, ja tekemäni paksut sukkahousut, että et palellu. Tuuli on kylmä tänään.”
”Etkö halua myydä sitä mekkoa?” Ainslie kysyi. ”Se on hienoin vaatteistasi.”
Äiti hymyili. ”Ja juuri sen takia sinun tulee pitää sitä päälläsi ja houkutella ihmisiä ostamaan saman holtaisia vaatteita.”
Ainslie nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja lappasi lisää puuroa suuhunsa. Se lämmitti häntä, ja täytti hänen kurnivan mahansa. He söivät aamupalansa loppuun hiljaisuuden vallitessa, kun äkisti Ainslie muisti Reginan edellisen yön ennustuksen. Miten hän oli saattanut unohtaa sen? Ainslie näki silmissään kuinka Reginan silmän valkuaiset olivat näkyneet ja kuuli korvissaan ennustajan käheän, kaikuvan äänen.
”Äiti?”
Ainslien äiti kohotti kulmakarvojaan kysyvästi. ”Niin?”
”Mikä on Pimeys?” Ainslie kysyi.
”En minä tiedä”, äiti vastasi. ”Isoäitini kertoi joskus tarinoita Pimeydestä ja Valosta, mutta ne ovat vaipuneet unholaan hänen kuoltuaan. Eikä hänkään muistanut niitä kunnolla.”
Ainslie laski lannistuneena katseensa. Olisihan se pitänyt arvata, että äidistä ei olisi apua, mutta siitä huolimatta hän päätti yrittää uudestaan.
”Mitä tarkoittaa, jos joku on Merkitty?” Ainslie kysyi.
”Merkitty?” Äiti katsoi häntä pitkään. ”Mitä sinä höpiset?”
”Regina–”
”Ah, olisihan se pitänyt arvata”, äiti tuhahti. ”Mitä se ennustajaeukko on tällä kertaa sepittänyt?”
Ainslien valtasi vahva tunne, että hänen ei kannattaisi kertoa äidilleen. Paitsi että siitä ei olisi mitään hyötyä, se saisi myös äidin vain ärtyneeksi. Joten Ainslie puristi huulensa tiukasti kiinni ja ravisti päätänsä.
”No? Kakista ulos!” hänen äitinsä yllytti.
”Ei mitään. Samallaista kuin ennenkin”, Ainslie sanoi ja tunsi omantuntonsa kolkuttavan valehtelemisesta, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Tunne siitä, että äidille ei kannattanut kertoa oli liian voimakas. Hän melkein avasi suunsa jatkaakseen valhetta vielä pidemmälle, mutta sitten hän tajusi, että se kuulostaisi epäuskottavalta, jos hän alkaisi selittelemään. Niinpä Ainslie sulki suunsa ja odotti äidin vastausta.
”Mitä sinä sitten kyselet tuollaisia outouksia?”
Ainslie avasi suunsa vastatakseen, heittääkseen lonkalta jonkin emävalheen, mutta juuri silloin alkoi kuulua kauempaa huutoa.
”Ullapoolin portit ovat auki!”
”Jestas sentään”, Ainslien äiti huudahti. ”Syö puurosi, nopeasti! Meidän pitää mennä.”
Ainslie lappasi loput puurosta suuhunsa, nielaisi ja nousi ylös. Hän juoksi sisälle vankkureihin, vaihtoi äidin esille pistämät vaatteet päällensä; keltainen, kultaisilla paljeteilla koristeltu mekko ja paksut sukkahousut. Hänen äitinsä huusi hänen nimeään pihalla.
”Mene valmistelemaan aasi”, äiti komensi. ”Meidän pitää lähteä kuljettamaan vaatekoreja torille.”
”Sen nimi on Räkky, ei aasi”, Ainslie sanoi, mutta totteli kuitenkin äitiään.
Hän oli innoissaan tulevasta toripäivästä Ullapoolissa. Ehkä he saisivat niin paljon rahaa, että he voisivat ostaa metallilusikoita. Ne olisivat paljon hienompia, kuin puulusikat. Ja kaksi pussia sokeria! Ainslie rakasti sokeria.
Ainslie pysähtyi vankkureiden perään köytetyn aasin luokse ja silitti sen päätä, vaikka se luimisteli hänelle.
”Ole iloisempi, Räkky”, Ainslie kehotti. ”Tänään on toripäivä!”
Räkky ravisteli päätänsä ja paljasti hampaansa Ainslielle, joka torui sitä kuin koiraa. Hän harjasi Räkyn nopeasti kiiltäväksi, ja irrotti sen sitten vankkureista ja lähti vetämään aasia perässään kohti äidin jo ulos nostelemia koreja.
Hän katsoi, kuinka äiti kiinnitti täyteen ahdetut korit molemmin puolin aasin kylkiä ja hieroi sitten sormuksia täynnä olevia käsiään yhteen.
”No niin, aasi on valmis”, totesi äiti.
”Räkky, sen nimi on Räkky”, sanoi Ainslie. ”Se suuttuu, jos sitä ei kutsu nimellä.”
”Se nyt on vihainen muutenkin.”
Ainsliella ei ollut aikaa vastata, kun äiti jo alkoi vetämään aasia eteenpäin. Ainslie katsoi ympärilleen ja näki kuinka kaikkialla kiertelijöitä oli suuntaamassa Ullapoolin porteille. Joillakin oli muuli kantojuhtana, joillakin aasi, muutamalla onnekkaalla hevosia, kilttejä tammoja. Hän lähti väkijoukon mukaan, seuraten äitiä ja Räkky-aasia kohti portteja, keltainen mekon helma hulmuten tuulessa.
Ainslie käveli lähemmäksi Rouslainia, ja näki, että tytön kasvot olivat ihan veressä, samoin hänen kätensä, joita hän piti nenällään. Veri näytti mustalta täysikuun hohtaessa pilvettömältä taivaalta. Ainslie nosti lyhdyn maasta, kohotti sen Rouslainin kasvojen eteen ja tutkiskeli tämän nenää.
”Sinun pitää näyttää minulle”, Ainslie sanoi. ”Siirrä kätesi.”
Rouslain nyyhkytti hiljaa ottaessaan kätensä pois nenältään ja Ainslie kumartui lähemmäksi.
”Ei se ole murtunut”, sanoi Ainslie.
”Mistä tiedät?” kysyi Rouslain.
”En minä tiedäkään”, myönsi Ainslie. ”Mutta se ei näytä murtuneelta.”
”Haluan äidin luo.” Rouslain itki ja painoi kätensä takaisin nenälleen. ”Missä äiti on?”
”En minä sinun äidistäsi tiedä”, Ainslie sanoi, ja rypisti kulmiaan, ”mutta minun äitini on tulossa tänne päin ja hän näyttää vihaiselta.”
Ainslien äiti totta tosiaan harppoi heitä kohden tyytymätön ilme kasvoillaan. Hänen pitkät tummat hiuksensa oli kietaistu huivilla kiinni, ja hänen ohuet huulensa olivat pingottuneet yhdeksi kapeaksi viivaksi. Äiti polvistui itkevän Rouslainin eteen ja mulkaisi sitten Ainslieta.
”Mitä sinä teit?”
”Potkaisin pallon Rouslainin naamaan”, Ainslie sanoi. ”Se oli vahinko.”
”Sinun pitäisi olla varovaisempi”, äiti tokaisi. ”Eilen sait Joukanin tippumaan puusta ja viime viikolla tiputit kiven Marisijan jalalle. Hän ei pysty vieläkään kävelemään kunnolla.”
”Ne olivat kaikki vahinkoja!” Ainslie intti.
”Sellaisia vahinkoja ei saisi tapahtua, Ainslie”, äiti sanoi kipakasti. ”Ole varovaisempi, onko selvä?”
”Kyllä, äiti”, Ainslie mutisi, ja katseli kuinka äiti otti lyhdyn käteensä ja auttoi Rouslainin kohti vähän matkan päässä olevia vankkureita, missä epäilemättä heitä olisi vastassa Rouslainin tuohtunut äiti.
Ainslie potkaisi maata niin, että vihreä tuppo lähti irti ja katseli ympärilleen. Heidän kiertelijä joukkonsa oli pysäyttänyt vankkurit isolle niitylle Ullapool–nimisen kaupungin rajojen ulkopuolella. Joka puolella oli hevosia, muuleja ja aaseja sekä lampaita, lehmiä ja vuohia. Vankkureita, lapsia, aikuisia ja koiria jahtaamassa kissoja. Kanat kotkottivat lähellä, ja muutama kukko kiekui korvia vihlovasti.
Nyt kun Ainslie ei enää voinut leikkiä Rouslainin kanssa, hän tunsi olonsa tylsistyneeksi ja yksinäiseksi. Ainslie inhosi sitä tunnetta. He olivat juuri vaeltaneet monen viikon ajan Ullapooliin, ja matka oli ollut jännittävä. He olivat nähneet suuria hirviä, villihevosia ja pari peuraa matkalla. Yksi puuma oli väijynyt heidän vankkureitaan, mutta miehet olivat ajaneet sen pois keihäillään. Pimeydessä joka vallitsi Nummiterrassa, ja joka välillä muuttui hämäräksi ja harmaaksi päiväksi, kaikki näytti mielenkiintoiselta ja jopa pelottavalta. Ainslie oli matkalla leikkinyt Arvaa mikä? -leikkiä Rouslainin, Joukanin ja Marisijan kanssa. Mutta tokkopa kukaan heistä haluaisi leikkiä Ainslien kanssa hetkeen, kun Ainslie oli aiheuttanut heille niin paljon harmia.
”Minä olen kyllä kömpelö”, Ainslie totesi ja lähti vaeltamaan ympäriinsä levittäytyneiden kiertelijöiden seassa. Hän halusi tehdä jotain jännittävää, joka veisi tylsyyden pois. Hän oli jo kolmetoista, ja kolmetoista vuotiaan ei pitäisi tuhlata arvokkaita nuoruuden hetkiään tylsistymiseen.
Koska äiti oli vienyt lyhdyn mukanansa, Ainslie sai kulkea kahta kättä heiluttaen kuun valossa.
”Hei, Ainslie”, sanoi Regina, nuori ennustajaeukko telttansa edestä. ”Mihin sinä Rouslainin jätit?”
”Potkaisin pallon vahingossa hänen naamaansa”, Ainslie sanoi.
”Se oli eittämättä vahinko?”
”Niin oli”, Ainslie vakuutti.
”Kuinka kaikki vahingot sattuvat aina sinulle?”
Ainslie kohautti olkapäitään ja heilautti pitkiä, ruskeita ja takkuisia hiuksiaan pois kasvoilta. ”Olen epäonninen.”
”Onkohan noin?” Regina kysyi epäilevästi ja viittoili kädellään Ainslieta tulemaan lähemmäksi niin, että hänen koruja ja sormuksia täynnä oleva kätensä kilisi ja helisi. ”Haluaisitko ennustuksen, lapsi?”
”Minulla ei ole rahaa.”
Eikä Ainslie välittänyt ennustuksista, ne eivät ikinä olleet mitään mielenkiintoista. Tylsiä juttuja arkipäiväisistä asioista, kuten ”löydät täydellisen leipäkiven” tai ”näet villisian poikineen yhden kuunkierron kuluessa”. Olihan se ollut hienoa nähdä villisika poikineen, vaikkakin se tapahtui kahden kuunkierron kuluttua ennustuksesta. Täydellistä leipäkiveä ei Ainslie ollut kuitenkaan vieläkään löytänyt, mutta hänellä oli arkussaan niitä jo kymmenkunta odottamassa, että hän pääsisi tyynelle järvelle niitä heittelemään. Yksikään ei vain ollut täydellinen.
”Minä menen huomenna Ullapooliin ennustamaan, ja kaupunkilaiset suorastaan tyrkyttävät silloin minulle kulta- ja hopeakolikoitaan”, sanoi Regina. ”En minä sinun kuparirahojasi kaipaa. Tule, lapsokainen. Minulla on voimakas tunne tästä.”
Ainslie kohautti olkiaan kuin itsekseen ja seurasi Reginaa sisälle telttaan, jossa paloi kynttilöitä ja leijaili sakeaa, hyväntuoksuista savua. Keskellä telttaa oli pöytä ja kaksi tuolia. Pöydällä oli suuri, pyöreä kristallipallo telineellään. Joka puolella telttaa roikkui toinen toistaan kummallisempia esineitä, pienet hyllyt teltan seinustoilla olivat täynnä eriskummallisia purnukoita, eikä Ainslie edes halunnut tietää, mitä ne pitivät sisällää, niin ällöttäviltä sisällöt näyttivät.
”Istuhan alas, Ainslie”, Regina kehotti ja sytytti suitsukkeen, antoi sen palaa hetken ja puhalsi sen sitten sammuksiin, löyhytellen sitä ympäri telttaa. Savu teltassa sakeni ja Ainslien silmät alkoivat vuotamaan savun tunkeutuessa niihin. ”Sinun on pian riennettävä vankkureillesi nukkumaan, joten hoidetaan tämä alta pois.”
Ainslie istui tuolille toiselle puolen pöytää, ja katseli kuinka Regina kulki ympäri telttaa kolistellen, kunnes viimein hän istahti Ainslieta vastapäätä. Ennustaja hieroi kämmeniään yhteen ja hymyili.
”Aloittakaamme”, hän lausui juhlallisesti ja alkoi sitten pyörittämään käsiään kristallipallon ympärillä. Ainslie tuijotti palloon, mutta ei nähnyt muuta kuin usvaa sen sisällä. ”Sano nimesi.”
”Ainslie.”
”Minä näen”, Regina mutisi pitkältä tuntuneen ajan jälkeen. ”Olet ylijumalattaren suutelema.” Ja sitten tapahtui jotain, mitä ei ollut ikinä ennen tapahtunut. Regina nytkähti äkisti eteenpäin, hänen kätensä liimaantuivat kiinni kristallipalloon ja hänen silmänsä muljahtivat ympäri niin, että vain valkuaiset näkyivät. Ainslie kavahti kauemmaksi.
”Regina?” Ainslie kysyi ääni väristen.
Reginan ääni oli matala, käheä ja se tuntui tulevan kaukaa, kun hän puhui, ja kaikuvan ympäri telttaa. ”Olet ylijumalattaren suutelema; Merkitty. Edessäsi on oleva murhetta, menetystä ja pitkä, vaarallinen matka maailman ääriin. Olet oleva nälissäsi, peloissasi ja yksin. Yhteen voit luottaa, toinen sinut pettää. Kohtalosi odottaa sinua Itkuvuorella ja jos onnistut, Pimeys väistyy.”
Sitten ennustaja nytkähti taaksepäin, hänen otteensa kristallipallosta irtosi, ja hän retkahti velttona vasten tuolin selkänojaa. Reginan silmät olivat kiinni, mutta hän hengitti raskaasti.
Ainslie oli kauhusta jäykkänä, hän ei ymmärtänyt mitä juuri oli tapahtunut. Varovasti Ainslie nousi tuoliltaan, ja astui Reginan luo pöydän ympäri.
”Regina?” Ainslie kuiskasi. ”Oletko kunnossa?”
Regina avasi silmänsä. ”Näin sinut.”
”Missä?” kysyi Ainslie.
”Matkalla maailman ääriin”, vastasi Regina. ”Voi lapsi, pelkäänpä, että elämäsi tulee muuttumaan pian.”
”Mitä tarkoitat?”
”Puhukaamme myöhemmin”, Regina sanoi uupuneesti. ”Minun täytyy levätä.”
Hän viittoili Ainslieta lähtemään, ja Ainslie totteli, vaikkakin vastahakoisesti. Hän olisi halunnut kuulla enemmän, tietää enemmän.
Kun hän astui ulos teltasta, hän tajusi jotain.
Hänen housunsa olivat märät verestä.
Ensin Ainslie pelästyi, sitten hämmästyi ja lopulta hän tajusi. Hänen naisellisensa olivat alkaneet.
Ainslie makasi vankkureiden perällä siskonpedillä ja tuijotti kaarevaa kattoa. Hänen olonsa oli epämukava, rätti joka hänellä oli alushousuissaan ei tuntunut istuvan mitenkään päin hyvin ja hänen alaselkäänsä sekä päätänsä särki.
Äiti oli iloinnut Ainslien ensimmäisistä naisellisista; hän oli vihdoin nainen! Mutta Ainsliesta ei siltä tuntunut, hän oli vasta kolmentoista. Ei hän ollut valmis olemaan nainen, kantamaan vastuuta ja tekemään isoja päätöksiä. Ne olivat aikuisten asioita, ei lapsen.
Uni ei tullut, vaikka Ainslie kuinka yritti. Tykyttävä kipu päässä ja alaselässä pitivät siitä huolen, ja kaiken kukkuraksi häntä mietitytti mitä oli tapahtunut Reginan teltassa. Oliko ennustaja nähnyt oikeasti tulevaisuuteen? Oliko hän saanut yhteyden? Ainslie piti ajatusta hulluna. Miten se muka olisi mahdollista? Ei Ainslie ollut mikään Merkitty tai ylijumalattaren suutelema. Eihän hän edes tiennyt mistään ylijumalattaresta! Mitä se Merkittykin tarkoitti? Entä matka maailman ääriin? Miten hän muka ikinä voisi matkata Nummiterran kauimmaiseen kolkkaan, kun hän ei osannut edes karttaa lukea. Rouslain osasi, mutta Ainslie oli toivottoman huono siinä. Ja entäs hänen äitinsä? Ystävät? Kiertelijä-yhteisö? Miksi hän ikinä jättäisi heidät jonkin hullun matkan tähden? Regina oli sanonut, että Ainslie voisi luottaa yhteen henkilöön, ja toinen pettäisi hänet. Mitä sekin nyt oli olevinaan?
”Jos onnistut, Pimeys väistyy...”, Ainslie mutisi. ”Mikä hiivatin Pimeys?”
Ainslie päätti kysyä siitä Reginalta huomenna Ullapoolissa, kun kiertelijät menisivät kaupunkiin kaupustelemaan tekemiään koruja, vaatteita ja jos jonkin sorttisia esineitä puuleluista lähtien.
Koska aamuja ei enää ollut, koska Valo ja aurinko olivat hukkuneet Pimeyden alle, Ainslie ei herännyt kirkkaaseen auringon valoon. Hän heräsi äitinsä ääneen, kun tämä kutsui häntä. Ainslie oli nukkunut vain vähän ja hän siristeli silmiään alati kirkkaammaksi muuttuvassa vankkurissa, kun äiti sytytteli lyhtyjä ja kynttilöitä.
”Ullapool alkaa heräilemään”, äiti sanoi. ”Kaupungista kuuluu ääniä, kun toria pystytetään.”
”Pitääkö meidän mennä heti?” Ainslie kysyi ja nousi istumaan.
Hänen äitinsä ravisti päätään. ”Ei. Syömme ensin. Pue nyt, ulkona on kylmä.”
Äiti astui vankkureista ulos ja Ainslie nousi pediltään. Hän käveli lyhyillä jaloillaan lattialla lojuvan vaatemytyn luo ja veti sieltä lisää vaatteita päällensä. Astuessaan pihalle vankkureista, hän huomasi, että äiti oli ollut oikeassa; ulkona oli kylmä. Tuuli kävi navakasti eikä se ollut mikään lämmin kesätuuli. Yö ja kuu sekä tähdet oli vaihtunut painostavaksi hämäräksi. Sellaisena se pysyisi, kunnes pimeys lankeaisi jälleen ja kuu tähtineen syttyisi taas taivaalle. Ainslie ei ollut eläissään nähnyt päivää, hän oli kuullut siitä vain tarinoissa, joita Regina kertoi hänelle – maksua vastaan.
Ainslie hytisi kylmästä, olihan hän juuri herännyt, ja asteli äidin sytyttämän tulen ääreen. Tulen yllä oli kattila, jossa puuro oli keittymässä. Hän hivuttautui niin lähelle tulta, kuin uskalsi ja lämmitteli siinä. Hänen äitinsä hämmensi puuroa ja hän näytti normaaliakin väsyneemmältä.
”Kuinka voit, Ainslie?” äiti kysyi.
”Hyvin”, Ainslie vastasi, eikä se ollut vale. Hän voi paljon paremmin verrattuna edelliseen yöhön, kun häneen oli sattunut. Nyt kipu oli enää vain lievää jomotusta. ”Onko puuro pian valmista?”
”Kohta”, sanoi äiti.
”Minulla on nälkä”, sanoi Ainslie.
”Minä sanoin, että kohta.” Äiti hymähti. ”Sinä olet aina niin kärsimätön. Nouda syvät kulhot meille. Ja lusikat.”
Ainslie totteli äitiään ja haki puiset kulhot ja puulusikat vankkureista, ja palasi sitten äitinsä luokse. Hän ojensi toisen kulhoista äidilleen, joka täytti sen kuumalla puurolla, ja sitten toisen, joka sai saman käsittelyn. He istuutuivat tulen ääreen syömään. Äiti oli hankkinut vähän sokeria Rouslainin äidiltä, jota he ripottelivat puuron päälle.
”Jos saamme myydyksi vaatteita, saamme ostettua itsellemme pussillisen sokeria”, äiti sanoi ja hymyili Ainslielle. ”Se olisi kivaa, vai mitä?”
”Sinun tekemät vaatteet ovat hienoimpia”, Ainslie sanoi. ”Varmasti Ullapoolin ihmiset ostavat niitä.”
”Sinun tulee laittaa tekemäni keltainen mekko päällesi”, Ainslien äiti sanoi. ”Se, ja tekemäni paksut sukkahousut, että et palellu. Tuuli on kylmä tänään.”
”Etkö halua myydä sitä mekkoa?” Ainslie kysyi. ”Se on hienoin vaatteistasi.”
Äiti hymyili. ”Ja juuri sen takia sinun tulee pitää sitä päälläsi ja houkutella ihmisiä ostamaan saman holtaisia vaatteita.”
Ainslie nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja lappasi lisää puuroa suuhunsa. Se lämmitti häntä, ja täytti hänen kurnivan mahansa. He söivät aamupalansa loppuun hiljaisuuden vallitessa, kun äkisti Ainslie muisti Reginan edellisen yön ennustuksen. Miten hän oli saattanut unohtaa sen? Ainslie näki silmissään kuinka Reginan silmän valkuaiset olivat näkyneet ja kuuli korvissaan ennustajan käheän, kaikuvan äänen.
”Äiti?”
Ainslien äiti kohotti kulmakarvojaan kysyvästi. ”Niin?”
”Mikä on Pimeys?” Ainslie kysyi.
”En minä tiedä”, äiti vastasi. ”Isoäitini kertoi joskus tarinoita Pimeydestä ja Valosta, mutta ne ovat vaipuneet unholaan hänen kuoltuaan. Eikä hänkään muistanut niitä kunnolla.”
Ainslie laski lannistuneena katseensa. Olisihan se pitänyt arvata, että äidistä ei olisi apua, mutta siitä huolimatta hän päätti yrittää uudestaan.
”Mitä tarkoittaa, jos joku on Merkitty?” Ainslie kysyi.
”Merkitty?” Äiti katsoi häntä pitkään. ”Mitä sinä höpiset?”
”Regina–”
”Ah, olisihan se pitänyt arvata”, äiti tuhahti. ”Mitä se ennustajaeukko on tällä kertaa sepittänyt?”
Ainslien valtasi vahva tunne, että hänen ei kannattaisi kertoa äidilleen. Paitsi että siitä ei olisi mitään hyötyä, se saisi myös äidin vain ärtyneeksi. Joten Ainslie puristi huulensa tiukasti kiinni ja ravisti päätänsä.
”No? Kakista ulos!” hänen äitinsä yllytti.
”Ei mitään. Samallaista kuin ennenkin”, Ainslie sanoi ja tunsi omantuntonsa kolkuttavan valehtelemisesta, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Tunne siitä, että äidille ei kannattanut kertoa oli liian voimakas. Hän melkein avasi suunsa jatkaakseen valhetta vielä pidemmälle, mutta sitten hän tajusi, että se kuulostaisi epäuskottavalta, jos hän alkaisi selittelemään. Niinpä Ainslie sulki suunsa ja odotti äidin vastausta.
”Mitä sinä sitten kyselet tuollaisia outouksia?”
Ainslie avasi suunsa vastatakseen, heittääkseen lonkalta jonkin emävalheen, mutta juuri silloin alkoi kuulua kauempaa huutoa.
”Ullapoolin portit ovat auki!”
”Jestas sentään”, Ainslien äiti huudahti. ”Syö puurosi, nopeasti! Meidän pitää mennä.”
Ainslie lappasi loput puurosta suuhunsa, nielaisi ja nousi ylös. Hän juoksi sisälle vankkureihin, vaihtoi äidin esille pistämät vaatteet päällensä; keltainen, kultaisilla paljeteilla koristeltu mekko ja paksut sukkahousut. Hänen äitinsä huusi hänen nimeään pihalla.
”Mene valmistelemaan aasi”, äiti komensi. ”Meidän pitää lähteä kuljettamaan vaatekoreja torille.”
”Sen nimi on Räkky, ei aasi”, Ainslie sanoi, mutta totteli kuitenkin äitiään.
Hän oli innoissaan tulevasta toripäivästä Ullapoolissa. Ehkä he saisivat niin paljon rahaa, että he voisivat ostaa metallilusikoita. Ne olisivat paljon hienompia, kuin puulusikat. Ja kaksi pussia sokeria! Ainslie rakasti sokeria.
Ainslie pysähtyi vankkureiden perään köytetyn aasin luokse ja silitti sen päätä, vaikka se luimisteli hänelle.
”Ole iloisempi, Räkky”, Ainslie kehotti. ”Tänään on toripäivä!”
Räkky ravisteli päätänsä ja paljasti hampaansa Ainslielle, joka torui sitä kuin koiraa. Hän harjasi Räkyn nopeasti kiiltäväksi, ja irrotti sen sitten vankkureista ja lähti vetämään aasia perässään kohti äidin jo ulos nostelemia koreja.
Hän katsoi, kuinka äiti kiinnitti täyteen ahdetut korit molemmin puolin aasin kylkiä ja hieroi sitten sormuksia täynnä olevia käsiään yhteen.
”No niin, aasi on valmis”, totesi äiti.
”Räkky, sen nimi on Räkky”, sanoi Ainslie. ”Se suuttuu, jos sitä ei kutsu nimellä.”
”Se nyt on vihainen muutenkin.”
Ainsliella ei ollut aikaa vastata, kun äiti jo alkoi vetämään aasia eteenpäin. Ainslie katsoi ympärilleen ja näki kuinka kaikkialla kiertelijöitä oli suuntaamassa Ullapoolin porteille. Joillakin oli muuli kantojuhtana, joillakin aasi, muutamalla onnekkaalla hevosia, kilttejä tammoja. Hän lähti väkijoukon mukaan, seuraten äitiä ja Räkky-aasia kohti portteja, keltainen mekon helma hulmuten tuulessa.