”Räkky rakastaisi tuota!” Ainslie huudahti heidän kävellessään ohi kaupan, jossa hän näki avoimesta ovesta kynttilän hohtavassa valossa punaisen viltin. Se oli koristeltu erilaisilla mustilla kuvioilla. Ainslie pyörähti ympäri keltainen mekon helma hulmuten. ”Äiti, voimmeko ostaa tuon viltin?”
Ainslien äiti, joka oli selvästi nyreissään siitä, että Ainslie oli nukkunut keltainen mekko päällä niin, että se oli rypistynyt, ravisti päätään. ”Ei aasi rakastaisi sitä. Se on aasi.”
”Oletko vihainen vieläkin?” Ainslie kysyi, vaikka tiesi jo vastauksen.
”Olisit voinut vaihtaa jotkin toiset vaatteet päällesi”, äiti tuhahti. ”Miksi pitää tuota rypistynyttä renttua?”
”Vielä eilen se oli paras luomuksesi”, Ainslie totesi. Hän oli liian hyvällä tuulella välittääkseen äitinsä huonosta tuulesta. Vielä eilen äiti oli ollut hyväntuulinen ja iloinen, kiitos onnistuneen toripäivän, mutta nyt hän oli kiukkuinen kuin Räkky konsanaan.
Ainslien äiti ei vastannut mitään, pudisti vain väsyneenä päätään, mikä taasen sai Ainslien pohtimaan saiko hän äidin niin väsyneeksi vai oliko äiti vain vanha? Hän yritti tiirailla näkyikö äidillä tummia silmänalusia tai ryppyjä, mutta ei hän mitään nähnyt. Äiti oli paljon pidempi ja piti päänsä käännettynä pois päin Ainsliesta hänen tutkaillessaan Ullapoolin kauppoja. Niinpä Ainslie luovutti ja vilkaisi taakse jäänyttä kauppaa ja punaista vilttiä. Se ei ollut ollut iso, vaan juuri sopiva pienelle äkäpussi aasille.
”Hyvä on.”
Ainslie hätkähti ja katsoi äitiinsä. ”Mitä?”
”Mennään ostamaan se typerä viltti”, Ainslien äiti sanoi ja kääntyi takaisin. ”Se aasi käy kerta kaikkiaan kalliiksi.”
”Kiitos, äiti! Et kadu tätä!” Ainslie vannoi, juoksi edeltä sisälle kauppaan ja nappasi viltin käteensä. ”Räkky tulee rakastamaan tätä!” Ainslie kietaisi viltin harteilleen ja pyöri ympyrää. Hänen äitinsä naurahti ja katsahti sitten kaupunkilaiseen, joka toimi myyjänä. Hän oli vanhempi rouva, jolla oli valkoiset pitkät hiukset, ryppyiset kasvot ja tuikkivat silmät. Ainslie oli pysähtynyt ja tuijotti nyt rouvaa säteilevästi.
”Oletteko te tehneet tämän viltin?” Ainslie kysyi.
”En suinkaan, tyttö”, rouva vastasi. ”Se on Andofin satamasta. Itse kuninkaan vaatturi on tehnyt tuon viltin.”
”Paljonko?” Ainslien äiti kysyi.
”Kolme kultarahaa. Normaalisti pyytäisin viisi, mutta saatte halvemmalla, koska tyttösi pitää niin selkeästi tuosta viltistä.” Rouva hymyili herttaisesti Ainslielle, mutta Ainslie näki tuikkivien silmien takana nyt rouvan todellisen luonnon: huijari ja kiskuri.
Kun Ainslie käänsi katseensa äitiinsä, hän näki tämän kasvojen kiristyneen ja hän puri hammasta yhteen. Äitikin oli selvästi huomannut, että kolme kultarahaa oli naurettavan paljon yhdestä viltistä.
”Ei meidän ole pakko sitä ostaa”, Ainslie sanoi ja oli jo aikeissa laittaa viltin takaisin ikkunaan, kun hänen äitinsä tarrasi kiinni Ainslien kädestä.
”Yksi kultaraha”, Ainslien äiti sanoi.
Rouva siristi silmiään.
”Kaksi kultarahaa”, hän sanoi.
”Yksi kultaraha ja tämä silkkinauha kaupan päälle”, Ainslien äiti sanoi topakasti, mutta nykäisi hellästi keltaisen silkkinauharusetin irti Ainslien hiuksista ja heilutti sitä ilmassa. ”Parasta silkkiä, mitä Nummiterrasta löytyy.”
Ainslie katseli jännittyneenä kuinka rouva haastoi hänen äitiään katsellaan, mutta äidin ilme ei värähtänyt eikä tuima ilme hellittänyt. Lopulta rouva istuutui tuolille ja ojensi kätensä kämmenpuoli ylöspäin.
”Olkoon niin”, hän sanoi. ”Yksi kultaraha ja silkkinauha.”
Ainslie sai vain vaivoin pideltyä riemun kiljahduksensa sisällään. Sillä välin kun äiti maksoi kiskuri-rouvalle, Ainslie rutisti viltin itseään vasten, heitti sen sitten harteilleen ja marssi iloisesti pihalle äitinsä perässä. Oli alkanut tihkuttamaan vettä, ja heidän kävellessään eteenpäin, muuttui tihkusade vesisateeksi ja lopulta kaatosateeksi.
He juoksivat lähimpään kauppaan turvaan sateelta ja ilokseen huomasivat sen olevan täynnä leipää, juustoa, puurohiutaleita ja sokeria ja kaikkea muuta mikä sai nälän kurnimaan Ainslien vatsassa.
Sateen loputtua Ainslie ja hänen äitinsä poistuivat kaupasta rahapussukka huomattavasti kevyempänä, ja Ainslien olkapäältä roikkuva säkki painavempana. He suuntasivat kulkunsa kohti Ullapoolin portteja, kun ensimmäinen tähti syttyi taivaalle, ja kuu ilmestyi näkyviin. Hämärä muuttui kuun valaisemaksi pimeydeksi ja ilma tuoksui raikkaalta sateen jäljiltä.
Ainslien äiti käveli rauhallisesti eteenpäin, samaan aikaan kun Ainslie pomppi ja hyppelehti hänen vierellään, uutta vilttiä heilutellen. Hän näki Räkyn vankkureihin sidottuna, ja oli jo pinkaisemassa juoksuun, mutta hänen äitinsä toppuutteli häntä.
”Odotas vähän, Ainslie”, hän sanoi ja ojensi Ainslielle rahapussukkansa. ”Pidä huolta tästä sillä välin, kun minä käyn purolla hakemassa vettä.”
”Okei.” Ainslie otti pussukan, sujautti sen ruokasäkkiin ja jatkoi matkaansa. Hän ei päässyt pitkälle, kun äkisti jostain kuului kiljuntaa, ja sitten kaaos laskeutui heidän ylleen. Kissat juoksivat ympäriinsä, koirat haukkuivat ja murisivat. Muita eläimiä harhaili irrallaan, kiertelijöitä juoksi paniikissa ympyrää. Kiljunta ja huuto kaikuivat korvissa ja isot varjot liikkuivat taivaalla.
”Juokse!” hänen äitinsä huudahti. Jossain lähellä paloi, Ainslie pystyi haistamaan palaneen käryn, mutta hän ei tajunnut mitä oli meneillään. ”Ullapooliin, ano turvapaikkaa!”
”Mitä–”
”Minä käyn hakemassa Räkyn”, hänen äitinsä sanoi. ”Juokse, Ainslie!”
Ainslie juoksi, mutta ei siksi, että hän olisi tajunnut, mitä oli tapahtumassa, mutta koska hänen äitinsä äänensävy oli antanut ymmärtää, että tästä oli leikki kaukana. Ainslie juoksi kohti Ullapoolia, mutta sitten joku tarrasi häntä tiukasti kädestä ja kiskaisi pysähdyksiin. Ainslie riuhtoi hurjasti kättänsä vapaaksi, mutta lopetti tajutessaan, että kiinni pitäjä oli Regina. Hänellä oli toinen käsi tiukasti pitelemässä Ainslien kättä ja toinen piteli suurta hevosta ohjaksista.
”Sinun pitää paeta! Ne ovat täällä etsimässä sinua!” Regina huusi hänelle kaaoksen melun yli, mutta Ainslie ei kuullut, ei ymmärtänyt. Hän huomasi Reginan teltan olevan tulessa hänen takanaan. Koira juoksi heidän ohitseen muristen kohti kauemmas maahan laskeutunutta suurta varjoa ja Ainslien huomio kiinnittyi varjoon, sillä se liikkui, lähestyi.
Mutta eihän se mikään varjo ollut. Se oli kotkan kokoinen lepakko, joka huitaisi koiran sivuun yhdellä siiven iskulla. Sillä oli repaleiset korvat, valtavat mustat siivet ja kiiluvat mustat silmät, jotka näyttivät pohjattomilta kuiluilta.
”Löysssin sssinut”, lepakko sanoi maireasti. Ainslien selkäpiitä karmi ja hän otti askeleen taaksepäin. Eihän lepakot puhuneet? Ja miksi Ainsliesta tuntui niinkuin se olisi puhunut hänelle? Lisää varjoja, lepakoita, alkoi lähestymään taivaalta heitä.
Samassa Ainslie nousi ilmaan. Ennen kuin hän kerkesi kissaa sanomaan, istui hän suuren orin satulassa, ja Regina tyrkki ohjaksia Ainslien käteen, ja sitten hän nosti maahan pudonneen ruokasäkin ja viltin, tunki sen säkkiin yhdessä jonkin esineen kanssa, jota Ainslie ei kyennyt näkemään kunnolla ja sitten säkki oli jo kiinnitetty satulan nuppiin.
”Ratsasta kuin tuuli”, Regina sanoi ja puristi kädellään Ainslien pohjetta. ”Älä pysähdy. Ja mitä tahansa teetkin, älä ota tätä amulettia pois kaulastasi. Se langettaa suojamuurin ympärillesi, ymmärrätkö? Sinun täytyy sanoa, että ymmärrät!”
Ainslie ei saanut sanaa suustaan, hän vain nyökkäsi, vaikka ei ymmärtänyt alkuunkaan. Regina pujotti sinisen amuletin Ainslien pään yli, ja sitten hän veti ohjaksista hevosen ympäri. ”Muista ennustus, Ainslie.” Regina läimäytti hevosta takapuolelle. ”Juokse, Urjas!”
Ori hirnahti ja lähti laukkaamaan pois päin Reginasta, palavista vankkureista, teltoista ja lähestyvistä jättilepakoista. Ainslie poukkoili satulassa hetken, ennen kuin sai otteen Urjaksen harjasta ja sitten hän painautui hevosen kaulaa vasten sen kiitäessä kohti Ullapoolia ja suoraan sen ohitse. Ainslie kerkesi näkemään vilaukselta Marisijan ja Joukanin hakkaamassa yhdessä muiden kiertelijöiden kanssa Ullapoolin suljettuja portteja, anoen turvapaikkaa.
Ainslie yritti vetää Urjaksen ohjista pysäyttääkseen hevosen. Hän oli jo kerennyt unohtamaan Reginan käskyn olla pysähtymättä. Hän halusi mennä auttamaan ystäviään, jotka kaupunki oli kylmästi sulkenut ulkopuolelle, mutta ori ei pysähtynyt. Se jatkoi laukkaamista, kiihdyttäen vauhtiaan mitä enemmän Ainslie veti ohjaksista.
”Pysähdy!” Ainslie huusi, mutta hevonen vain korskui ja jatkoi nelistämistä. Kyyneleet alkoivat valumaan Ainslien silmistä alas hänen poskilleen ja sitten viima hänen kasvoillaan pyyhki ne pois.
Urjas nelisti niin pitkälle ja niin lujaa, että lopulta se hiljensi vauhtiaan silkasta väsymyksestä. Kun Ainslie sai viimein kiskottua orin pysähdyksiin, hän menetti kaiken tunnon vartalostaan ja valahti alas hevosen selästä suoraan tomuiselle polulle. Ohjakset yhä kädessään Ainslie makasi maassa Urjaksen seisoessa vieressä riiputtaen päätään. Hän huusi ja parkui hysteerisenä, kun kuva kiertelijöiden leiristä tulessa ja jättilepakoiden hyökkäyksen kohteena hohti hänen silmissään ja Ainslie pelkäsi, ettei kuva koskaan haihtuisi.
Ainslien äiti, joka oli selvästi nyreissään siitä, että Ainslie oli nukkunut keltainen mekko päällä niin, että se oli rypistynyt, ravisti päätään. ”Ei aasi rakastaisi sitä. Se on aasi.”
”Oletko vihainen vieläkin?” Ainslie kysyi, vaikka tiesi jo vastauksen.
”Olisit voinut vaihtaa jotkin toiset vaatteet päällesi”, äiti tuhahti. ”Miksi pitää tuota rypistynyttä renttua?”
”Vielä eilen se oli paras luomuksesi”, Ainslie totesi. Hän oli liian hyvällä tuulella välittääkseen äitinsä huonosta tuulesta. Vielä eilen äiti oli ollut hyväntuulinen ja iloinen, kiitos onnistuneen toripäivän, mutta nyt hän oli kiukkuinen kuin Räkky konsanaan.
Ainslien äiti ei vastannut mitään, pudisti vain väsyneenä päätään, mikä taasen sai Ainslien pohtimaan saiko hän äidin niin väsyneeksi vai oliko äiti vain vanha? Hän yritti tiirailla näkyikö äidillä tummia silmänalusia tai ryppyjä, mutta ei hän mitään nähnyt. Äiti oli paljon pidempi ja piti päänsä käännettynä pois päin Ainsliesta hänen tutkaillessaan Ullapoolin kauppoja. Niinpä Ainslie luovutti ja vilkaisi taakse jäänyttä kauppaa ja punaista vilttiä. Se ei ollut ollut iso, vaan juuri sopiva pienelle äkäpussi aasille.
”Hyvä on.”
Ainslie hätkähti ja katsoi äitiinsä. ”Mitä?”
”Mennään ostamaan se typerä viltti”, Ainslien äiti sanoi ja kääntyi takaisin. ”Se aasi käy kerta kaikkiaan kalliiksi.”
”Kiitos, äiti! Et kadu tätä!” Ainslie vannoi, juoksi edeltä sisälle kauppaan ja nappasi viltin käteensä. ”Räkky tulee rakastamaan tätä!” Ainslie kietaisi viltin harteilleen ja pyöri ympyrää. Hänen äitinsä naurahti ja katsahti sitten kaupunkilaiseen, joka toimi myyjänä. Hän oli vanhempi rouva, jolla oli valkoiset pitkät hiukset, ryppyiset kasvot ja tuikkivat silmät. Ainslie oli pysähtynyt ja tuijotti nyt rouvaa säteilevästi.
”Oletteko te tehneet tämän viltin?” Ainslie kysyi.
”En suinkaan, tyttö”, rouva vastasi. ”Se on Andofin satamasta. Itse kuninkaan vaatturi on tehnyt tuon viltin.”
”Paljonko?” Ainslien äiti kysyi.
”Kolme kultarahaa. Normaalisti pyytäisin viisi, mutta saatte halvemmalla, koska tyttösi pitää niin selkeästi tuosta viltistä.” Rouva hymyili herttaisesti Ainslielle, mutta Ainslie näki tuikkivien silmien takana nyt rouvan todellisen luonnon: huijari ja kiskuri.
Kun Ainslie käänsi katseensa äitiinsä, hän näki tämän kasvojen kiristyneen ja hän puri hammasta yhteen. Äitikin oli selvästi huomannut, että kolme kultarahaa oli naurettavan paljon yhdestä viltistä.
”Ei meidän ole pakko sitä ostaa”, Ainslie sanoi ja oli jo aikeissa laittaa viltin takaisin ikkunaan, kun hänen äitinsä tarrasi kiinni Ainslien kädestä.
”Yksi kultaraha”, Ainslien äiti sanoi.
Rouva siristi silmiään.
”Kaksi kultarahaa”, hän sanoi.
”Yksi kultaraha ja tämä silkkinauha kaupan päälle”, Ainslien äiti sanoi topakasti, mutta nykäisi hellästi keltaisen silkkinauharusetin irti Ainslien hiuksista ja heilutti sitä ilmassa. ”Parasta silkkiä, mitä Nummiterrasta löytyy.”
Ainslie katseli jännittyneenä kuinka rouva haastoi hänen äitiään katsellaan, mutta äidin ilme ei värähtänyt eikä tuima ilme hellittänyt. Lopulta rouva istuutui tuolille ja ojensi kätensä kämmenpuoli ylöspäin.
”Olkoon niin”, hän sanoi. ”Yksi kultaraha ja silkkinauha.”
Ainslie sai vain vaivoin pideltyä riemun kiljahduksensa sisällään. Sillä välin kun äiti maksoi kiskuri-rouvalle, Ainslie rutisti viltin itseään vasten, heitti sen sitten harteilleen ja marssi iloisesti pihalle äitinsä perässä. Oli alkanut tihkuttamaan vettä, ja heidän kävellessään eteenpäin, muuttui tihkusade vesisateeksi ja lopulta kaatosateeksi.
He juoksivat lähimpään kauppaan turvaan sateelta ja ilokseen huomasivat sen olevan täynnä leipää, juustoa, puurohiutaleita ja sokeria ja kaikkea muuta mikä sai nälän kurnimaan Ainslien vatsassa.
Sateen loputtua Ainslie ja hänen äitinsä poistuivat kaupasta rahapussukka huomattavasti kevyempänä, ja Ainslien olkapäältä roikkuva säkki painavempana. He suuntasivat kulkunsa kohti Ullapoolin portteja, kun ensimmäinen tähti syttyi taivaalle, ja kuu ilmestyi näkyviin. Hämärä muuttui kuun valaisemaksi pimeydeksi ja ilma tuoksui raikkaalta sateen jäljiltä.
Ainslien äiti käveli rauhallisesti eteenpäin, samaan aikaan kun Ainslie pomppi ja hyppelehti hänen vierellään, uutta vilttiä heilutellen. Hän näki Räkyn vankkureihin sidottuna, ja oli jo pinkaisemassa juoksuun, mutta hänen äitinsä toppuutteli häntä.
”Odotas vähän, Ainslie”, hän sanoi ja ojensi Ainslielle rahapussukkansa. ”Pidä huolta tästä sillä välin, kun minä käyn purolla hakemassa vettä.”
”Okei.” Ainslie otti pussukan, sujautti sen ruokasäkkiin ja jatkoi matkaansa. Hän ei päässyt pitkälle, kun äkisti jostain kuului kiljuntaa, ja sitten kaaos laskeutui heidän ylleen. Kissat juoksivat ympäriinsä, koirat haukkuivat ja murisivat. Muita eläimiä harhaili irrallaan, kiertelijöitä juoksi paniikissa ympyrää. Kiljunta ja huuto kaikuivat korvissa ja isot varjot liikkuivat taivaalla.
”Juokse!” hänen äitinsä huudahti. Jossain lähellä paloi, Ainslie pystyi haistamaan palaneen käryn, mutta hän ei tajunnut mitä oli meneillään. ”Ullapooliin, ano turvapaikkaa!”
”Mitä–”
”Minä käyn hakemassa Räkyn”, hänen äitinsä sanoi. ”Juokse, Ainslie!”
Ainslie juoksi, mutta ei siksi, että hän olisi tajunnut, mitä oli tapahtumassa, mutta koska hänen äitinsä äänensävy oli antanut ymmärtää, että tästä oli leikki kaukana. Ainslie juoksi kohti Ullapoolia, mutta sitten joku tarrasi häntä tiukasti kädestä ja kiskaisi pysähdyksiin. Ainslie riuhtoi hurjasti kättänsä vapaaksi, mutta lopetti tajutessaan, että kiinni pitäjä oli Regina. Hänellä oli toinen käsi tiukasti pitelemässä Ainslien kättä ja toinen piteli suurta hevosta ohjaksista.
”Sinun pitää paeta! Ne ovat täällä etsimässä sinua!” Regina huusi hänelle kaaoksen melun yli, mutta Ainslie ei kuullut, ei ymmärtänyt. Hän huomasi Reginan teltan olevan tulessa hänen takanaan. Koira juoksi heidän ohitseen muristen kohti kauemmas maahan laskeutunutta suurta varjoa ja Ainslien huomio kiinnittyi varjoon, sillä se liikkui, lähestyi.
Mutta eihän se mikään varjo ollut. Se oli kotkan kokoinen lepakko, joka huitaisi koiran sivuun yhdellä siiven iskulla. Sillä oli repaleiset korvat, valtavat mustat siivet ja kiiluvat mustat silmät, jotka näyttivät pohjattomilta kuiluilta.
”Löysssin sssinut”, lepakko sanoi maireasti. Ainslien selkäpiitä karmi ja hän otti askeleen taaksepäin. Eihän lepakot puhuneet? Ja miksi Ainsliesta tuntui niinkuin se olisi puhunut hänelle? Lisää varjoja, lepakoita, alkoi lähestymään taivaalta heitä.
Samassa Ainslie nousi ilmaan. Ennen kuin hän kerkesi kissaa sanomaan, istui hän suuren orin satulassa, ja Regina tyrkki ohjaksia Ainslien käteen, ja sitten hän nosti maahan pudonneen ruokasäkin ja viltin, tunki sen säkkiin yhdessä jonkin esineen kanssa, jota Ainslie ei kyennyt näkemään kunnolla ja sitten säkki oli jo kiinnitetty satulan nuppiin.
”Ratsasta kuin tuuli”, Regina sanoi ja puristi kädellään Ainslien pohjetta. ”Älä pysähdy. Ja mitä tahansa teetkin, älä ota tätä amulettia pois kaulastasi. Se langettaa suojamuurin ympärillesi, ymmärrätkö? Sinun täytyy sanoa, että ymmärrät!”
Ainslie ei saanut sanaa suustaan, hän vain nyökkäsi, vaikka ei ymmärtänyt alkuunkaan. Regina pujotti sinisen amuletin Ainslien pään yli, ja sitten hän veti ohjaksista hevosen ympäri. ”Muista ennustus, Ainslie.” Regina läimäytti hevosta takapuolelle. ”Juokse, Urjas!”
Ori hirnahti ja lähti laukkaamaan pois päin Reginasta, palavista vankkureista, teltoista ja lähestyvistä jättilepakoista. Ainslie poukkoili satulassa hetken, ennen kuin sai otteen Urjaksen harjasta ja sitten hän painautui hevosen kaulaa vasten sen kiitäessä kohti Ullapoolia ja suoraan sen ohitse. Ainslie kerkesi näkemään vilaukselta Marisijan ja Joukanin hakkaamassa yhdessä muiden kiertelijöiden kanssa Ullapoolin suljettuja portteja, anoen turvapaikkaa.
Ainslie yritti vetää Urjaksen ohjista pysäyttääkseen hevosen. Hän oli jo kerennyt unohtamaan Reginan käskyn olla pysähtymättä. Hän halusi mennä auttamaan ystäviään, jotka kaupunki oli kylmästi sulkenut ulkopuolelle, mutta ori ei pysähtynyt. Se jatkoi laukkaamista, kiihdyttäen vauhtiaan mitä enemmän Ainslie veti ohjaksista.
”Pysähdy!” Ainslie huusi, mutta hevonen vain korskui ja jatkoi nelistämistä. Kyyneleet alkoivat valumaan Ainslien silmistä alas hänen poskilleen ja sitten viima hänen kasvoillaan pyyhki ne pois.
Urjas nelisti niin pitkälle ja niin lujaa, että lopulta se hiljensi vauhtiaan silkasta väsymyksestä. Kun Ainslie sai viimein kiskottua orin pysähdyksiin, hän menetti kaiken tunnon vartalostaan ja valahti alas hevosen selästä suoraan tomuiselle polulle. Ohjakset yhä kädessään Ainslie makasi maassa Urjaksen seisoessa vieressä riiputtaen päätään. Hän huusi ja parkui hysteerisenä, kun kuva kiertelijöiden leiristä tulessa ja jättilepakoiden hyökkäyksen kohteena hohti hänen silmissään ja Ainslie pelkäsi, ettei kuva koskaan haihtuisi.