Pitkän aikaa Valo ja Pimeys elivät sulassa sovussa, toisiaan kunnioittaen ja omiaan varjellen. Yöt kuuluivat Pimeydelle, päivät Valolle. Ne kaksi vaihtuivat sulavasti kuin soljuva vesi, eikä Nummiterrassa ole kuunaan nähty rauhallisempaa aikaa, eikä liioin parempaa aikaa elää, kasvaa ja rakastua.
Valon jumalatar Odnja oli kaunis kuin veistos. Hän hohti kirkkautta ja hyvyyttä, ja hänen soturinsa, suuret, valkopäiset kotkat lentelivät taivaalla päivisin ja pitivät silmällä Nummiterraa ja sen lukuisia kaupunkeja, kyliä, kiertelijöitä ja eläinkuntaa. Jumalatar Odnja oli lempeä, ymmärtäväinen ja lämmin, ja hänet oli luvattu Pimeyden jumala Oarusille.
Oarus, Pimeyden jumala, oli vahva, tumma ja hänen silmänsä olivat mustat kuin yö taivas ilman tähtiä tai kuuta. Oarus rakasti jumalatar Odnjaa koko sielullaan, ja halusi tämän omakseen. Niinpä Oarus riiasi Odnjaa joka ilta ja joka aamu, kun päivä vaihtui yöhön ja yö päivään. Mutta Odnjan sydän kuului toiselle, kuolevaiselle miehelle nimeltä Athalus.
Athalus oli Nummiterran ja sen kaupunkien sekä kylien kuningas. Koko maan kuninkaana hän istui valtaistuimella ja oli lähellä jumalatar Odnjaa, rukoili tältä viisautta ja johdatusta. Ja Odnja kuuli nämä rukoukset. He rakastuivat toisiinsa, mutta kun Pimeyden jumala Oarus sai tietää heistä, ilmestyi hän koko Pimeyden mahdilla Athaluksen eteen yöllä ja syöksi miehen hulluuteen.
Athaluksesta tuli Pimeyden palvelija, ja hän unohti rakkautensa jumalatar Odnjaan. Se särki Odnjan sydämen ja hän vetäytyi maailman ääriin, istuutui kivelle ja itki. Hän itki niin kauan, ja niin vuolaasti, että lopulta jumalatar muuttui vuoreksi, josta virtasi alas kaksi vesiputousta, jotka hänen kyyneleensä synnyttivät.
Näin syntyi Itkuvuori, ja Valo katosi Nummiterrasta. Valon soturit hävisivät yksi kerrallaan, eikä kukaan tiedä minne– tai sitten he ovat sen aikaa sitten unohtaneet. Kun jumala Oarus tajusi menettäneensä Odnjan, hän huusi niin lujaa, että maa halkesi. Maan uumenista ilmaan lensi tuhansittain, miljoonittain Pimeyden kätyreitä, kotkan kokoisia lepakoita, jotka puhuivat yksinkertaista kieltä ja kylvivät tuhoa ympärilleen minne tahansa he menivät.
Pimeys otti vallan, ja katkeroitunut Oarus seurasi sivusta, kuinka kerran niin loistelias Nummiterra ajautui synkkyyteen. Oarus piti vallassaan kuningas Athaluksen, ja jokaisen kuninkaan hänen jälkeensä, ajaen heidät sortamaan Nummiterran kaupunkeja ja kyliä vuosikymmen toisensa perään.
Pimeys vallitsi vuosisatoja, eikä Nummiterrassa ollut enää päivää. Yö oli loputon, ja ainoa valo tuli kuusta ja tähdistä. Kun kuuta ei ollut ja taivas oli pimeimmillään, ei yksikään sielu uskaltanut poistua kotoaan. Pimeydelle ei näkynyt loppua, toivo jumalatar Odnjan paluusta sammui ja pian se mikä oli tapahtunut, painui unholaan. Sukupolvelta toiselle kiertänyt sana jumalatar Odnjasta ja Itkuvuoresta muuttui legendaksi, kunnes lopulta jumalatar Odnja ja jumala Oarus olivat vain myyttejä, kaukaisia tarinoita, kun kansa unohti ja alistui kohtaloonsa elää pimeydessä hullun kuninkaan alaisuudessa vuosisadasta toiseen, koska hulluus ja Oaruksen syövyttämä mieli periytyi isältä pojalle.
Kaikki toivo oli menetetty, kunnes eräänä päivänä vaatimattomaan kiertelijä yhteisöön syntyi lapsi, jonka itku oli niin voimakas, että se herätti ylijumalattaren, jonka nimen ihmiset olivat jo kauan aikaa sitten unohtaneet. Ylijumalatar katsoi kauhuissaan Nummiterrassa vallitsevaa Pimeyttä ja laski sitten katseensa itkevään lapseen. Hän kosketti parkuvan lapsen otsaa huulillaan ja puhalsi sitten taivaaseen. Taivaalle syttyi uusi tähti, joka oli kirkkaampi ja suurempi, kuin mikään muu tähdistä, ja se syttyi Itkuvuoren yläpuolelle, maailman ääriin.
Lapsesta tuli Merkitty, toivon kipinä kansalle, vaikkei sitä kukaan tiennyt vielä. Ylijumalatar vaipui takaisin uneen, sillä ympärillä vallitseva Pimeys imi hänestä voimia.
Ja kolmentoista vuoden ajan Merkitty pysyisi piilossa ja turvassa jumala Oarukselta, mutta Oarus tiesi, että ylijumalattaren asettama suoja kestäisi vain niin kauan, kun Merkitty olisi lapsi. Hänen ensimmäisten naisellistensa alettua suoja hälvenisi ja Pimeys pystyisi löytämään hänet. Oarus oli kärsivällinen, hän jaksaisi kyllä odottaa. Ja kun aika koittaisi, hän ajaisi Merkityn hulluuteen, niin kuin hän aikoinaan oli ajanut Athaluksenkin, eikä Valo koskaan palaisi Nummiterraan, sillä Oarus oli liian katkeroitunut voidakseen sallia jumalatar Odnjan palaavan.
Ylpeyttä ja vihaa täynnä oleva Oarus määräsi kätyrinsä ympäri Nummiterraa, jokaista sen kauimmaistakin kolkkaa myöten, odottamaan ja valvomaan. Kun Merkitty tulisi ikään, hänet tuli toimittaa Oaruksen eteen, jotta Oarus voisi katsella silmiin Merkittyä, kun tämä ajautuisi Pimeyden mahdin edessä hulluuteen ja ylijumalattaren luoma toivon kipinä sammuisi, vieden mukanaan viimeiset rippeet Valosta.
Valon jumalatar Odnja oli kaunis kuin veistos. Hän hohti kirkkautta ja hyvyyttä, ja hänen soturinsa, suuret, valkopäiset kotkat lentelivät taivaalla päivisin ja pitivät silmällä Nummiterraa ja sen lukuisia kaupunkeja, kyliä, kiertelijöitä ja eläinkuntaa. Jumalatar Odnja oli lempeä, ymmärtäväinen ja lämmin, ja hänet oli luvattu Pimeyden jumala Oarusille.
Oarus, Pimeyden jumala, oli vahva, tumma ja hänen silmänsä olivat mustat kuin yö taivas ilman tähtiä tai kuuta. Oarus rakasti jumalatar Odnjaa koko sielullaan, ja halusi tämän omakseen. Niinpä Oarus riiasi Odnjaa joka ilta ja joka aamu, kun päivä vaihtui yöhön ja yö päivään. Mutta Odnjan sydän kuului toiselle, kuolevaiselle miehelle nimeltä Athalus.
Athalus oli Nummiterran ja sen kaupunkien sekä kylien kuningas. Koko maan kuninkaana hän istui valtaistuimella ja oli lähellä jumalatar Odnjaa, rukoili tältä viisautta ja johdatusta. Ja Odnja kuuli nämä rukoukset. He rakastuivat toisiinsa, mutta kun Pimeyden jumala Oarus sai tietää heistä, ilmestyi hän koko Pimeyden mahdilla Athaluksen eteen yöllä ja syöksi miehen hulluuteen.
Athaluksesta tuli Pimeyden palvelija, ja hän unohti rakkautensa jumalatar Odnjaan. Se särki Odnjan sydämen ja hän vetäytyi maailman ääriin, istuutui kivelle ja itki. Hän itki niin kauan, ja niin vuolaasti, että lopulta jumalatar muuttui vuoreksi, josta virtasi alas kaksi vesiputousta, jotka hänen kyyneleensä synnyttivät.
Näin syntyi Itkuvuori, ja Valo katosi Nummiterrasta. Valon soturit hävisivät yksi kerrallaan, eikä kukaan tiedä minne– tai sitten he ovat sen aikaa sitten unohtaneet. Kun jumala Oarus tajusi menettäneensä Odnjan, hän huusi niin lujaa, että maa halkesi. Maan uumenista ilmaan lensi tuhansittain, miljoonittain Pimeyden kätyreitä, kotkan kokoisia lepakoita, jotka puhuivat yksinkertaista kieltä ja kylvivät tuhoa ympärilleen minne tahansa he menivät.
Pimeys otti vallan, ja katkeroitunut Oarus seurasi sivusta, kuinka kerran niin loistelias Nummiterra ajautui synkkyyteen. Oarus piti vallassaan kuningas Athaluksen, ja jokaisen kuninkaan hänen jälkeensä, ajaen heidät sortamaan Nummiterran kaupunkeja ja kyliä vuosikymmen toisensa perään.
Pimeys vallitsi vuosisatoja, eikä Nummiterrassa ollut enää päivää. Yö oli loputon, ja ainoa valo tuli kuusta ja tähdistä. Kun kuuta ei ollut ja taivas oli pimeimmillään, ei yksikään sielu uskaltanut poistua kotoaan. Pimeydelle ei näkynyt loppua, toivo jumalatar Odnjan paluusta sammui ja pian se mikä oli tapahtunut, painui unholaan. Sukupolvelta toiselle kiertänyt sana jumalatar Odnjasta ja Itkuvuoresta muuttui legendaksi, kunnes lopulta jumalatar Odnja ja jumala Oarus olivat vain myyttejä, kaukaisia tarinoita, kun kansa unohti ja alistui kohtaloonsa elää pimeydessä hullun kuninkaan alaisuudessa vuosisadasta toiseen, koska hulluus ja Oaruksen syövyttämä mieli periytyi isältä pojalle.
Kaikki toivo oli menetetty, kunnes eräänä päivänä vaatimattomaan kiertelijä yhteisöön syntyi lapsi, jonka itku oli niin voimakas, että se herätti ylijumalattaren, jonka nimen ihmiset olivat jo kauan aikaa sitten unohtaneet. Ylijumalatar katsoi kauhuissaan Nummiterrassa vallitsevaa Pimeyttä ja laski sitten katseensa itkevään lapseen. Hän kosketti parkuvan lapsen otsaa huulillaan ja puhalsi sitten taivaaseen. Taivaalle syttyi uusi tähti, joka oli kirkkaampi ja suurempi, kuin mikään muu tähdistä, ja se syttyi Itkuvuoren yläpuolelle, maailman ääriin.
Lapsesta tuli Merkitty, toivon kipinä kansalle, vaikkei sitä kukaan tiennyt vielä. Ylijumalatar vaipui takaisin uneen, sillä ympärillä vallitseva Pimeys imi hänestä voimia.
Ja kolmentoista vuoden ajan Merkitty pysyisi piilossa ja turvassa jumala Oarukselta, mutta Oarus tiesi, että ylijumalattaren asettama suoja kestäisi vain niin kauan, kun Merkitty olisi lapsi. Hänen ensimmäisten naisellistensa alettua suoja hälvenisi ja Pimeys pystyisi löytämään hänet. Oarus oli kärsivällinen, hän jaksaisi kyllä odottaa. Ja kun aika koittaisi, hän ajaisi Merkityn hulluuteen, niin kuin hän aikoinaan oli ajanut Athaluksenkin, eikä Valo koskaan palaisi Nummiterraan, sillä Oarus oli liian katkeroitunut voidakseen sallia jumalatar Odnjan palaavan.
Ylpeyttä ja vihaa täynnä oleva Oarus määräsi kätyrinsä ympäri Nummiterraa, jokaista sen kauimmaistakin kolkkaa myöten, odottamaan ja valvomaan. Kun Merkitty tulisi ikään, hänet tuli toimittaa Oaruksen eteen, jotta Oarus voisi katsella silmiin Merkittyä, kun tämä ajautuisi Pimeyden mahdin edessä hulluuteen ja ylijumalattaren luoma toivon kipinä sammuisi, vieden mukanaan viimeiset rippeet Valosta.