Uusi, kaunis aamu oli avautunut Ruusulaaksossa, ja kuten tavallista, väki oli herännyt jo varhain töihin. William heräili sängyssään hitaasti, vaikeroiden kovaan ääneen. Keira hääräili keittiössä ruoan parissa, tanssien samalla radiosta kuuluvan musiikin tahtiin. Se oli saanut Williamin alunperinkin heräämään, joka ärsytti häntä kovasti. Hän oli toivonut saavansa nukkua pitkälle päivää, mutta se ei ottanut onnistuakseen, joten hän nousi vaivalloisesti sängystään ja raahautui kohti kylpyhuonetta. Kuten joka aamu, tämäkin päivä alkoi Williamin huutamisella, kun hän kohtasi peilikuvansa. Hän etsi nopeasti esiin niin sanotun selviytymispakkinsa, ja alkoi kammata tukkaansa vimmatusti. Kun hiukset olivat kondiksessa, päivän vaatteet valittuna ja tultuaan suihkusta, William astui säteilevän näköisenä ulos kylpyhuoneesta ja lähti kevyin askelin kohti keittiötä, josta tulvi herkullisia tuoksuja. Keira oli valmistanut tuhdin aamupalan- enemmän kuin he kaksi jaksaisivat syödä. Tarjolla oli kananmunia, perunaa, makkaraa, salaattia ja muuta kaikenlaista hyvää. Keira oli jopa vääntänyt varhain aamulla sämpylätaikinan ja pyöräyttänyt mitä herkullisimpia leipiä. William oli hiljaa astellut äitinsä taakse ja pojan pieni yskäisy sai Keiran melkein hyppäämään tasajalkaa ilmaan. "Oi, William!", Keira huudahti ja painoi kätensä rinnalleen. "Säikäytit minut." "Sori, äiti", William vastasi tasaisella, melkein tylsistyneellä äänen sävyllä. Williamin isot silmäpussit vangitsivat Keiran huomion ja huolestunut ilme valui tämän kasvoille. "Voitko hyvin, poikaseni? Näytät minusta kurjalta." "Vau. Kiitti vaan, äiti", William töksäytti ja paiskasi lujaa kätensä keittiön pöydälle, ja avasi suunsa ammolleen pahastumisesta. "Tiedätkö, kuinka kauan laitoin tätä kampausta tänä aamuna?! Ainakin yli tunnin!", hän aloitti päivän puheensa erittäin tuohtuneena, ja Keira pystyi melkein näkemään savun tulevan Williamin sieraimista – ehkä jopa hänen korvistaankin, jotka olivat taittuneet taaksepäin ja nykivät joka suuntaan. "Ja entäpä tämä asu? Nämä housut ovat 100%:sta silkkiä! SILKKIÄ! Ja tämä kauluspaita maksoi niin paljon, ettei kukaan täällä ole ennen nähnyt niin montaa numeroa yhdessä hintalapussa! Kenellä muulla tässä kurjassa kylässä olisi samanlainen muotitietoisuus kuin minulla? Ei kenelläkään!", William piti sellaisen jykevän puheen, jollaista Keira ei ollut ennen kuullut poikansa pitävän. Se oli jättänyt Keiran täysin sanattomaksi, ainakin hetkeksi. Nainen kääntyi takaisin keittiötasolle, ja lappoi leipäkoriin uunituoreet sämpylät ja hetkessä ruokapöytä olikin jo täynnä. Keira veti tuolin itselleen ja asettui mukavaksi pöydän ääreen. Oli kuin hän olisi jo unohtanut Williamin möykkäämisen hiuksista ja vaatteista. "Joten.. William", Keira aloitti ja alkoi voitelemaan leipäänsä samalla. "Ajattelin, että olisimme voineet mennä tänään torille. Ulkona on niin kaunis sää, ja pieni kävely torille tekisi sinullekin varmasti hyvää", Keira jatkoi hymyillen ja haukkasi palan leivästään. William äännähti ärsyyntyneesti ja valui tuoliaan pitkin alas maahan, mutta nähtyään äitinsä tujottavan häntä vakavissaan, William suostui äitinsä pyyntöön heti – vaikka hänen suostumuksensa olikin väkinäinen. Syötyään täyttävän aamupalan, ja Williamin rauhoituttua aamun huutamiselta, Keira ja William olivat lähteneet kävelemään kohti toria. Ilma oli raikas, mutta aurinkoinen. William veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa ja oli tyytyväinen päätöksestään lähteä ulos; se oli tosiaankin tehnyt hyvää hänelle. Aurinko lämmitti hänen mieltään ja ohi menevä viileä tuuli virkisti hänen ajatuksiaan. Torille ei ollut pitkä matka ja he saapuivatkin perille noin parissakymmenessä minuutissa. Paikka oli aivan täynnä kyläläisistä. Jokaisen kojun edessä seisoi vähintään kymmenen henkilöä ja melkein vyöryivät myyjän niskaan – paikalliset vihannekset olivat kuumaa kamaa, ja kauppiaiden hyvät tarjoukset saivat torin joka päivä täyttymään villiintyneistä asiakkaista. "Hei, William!", Keira huikkasi yllättäen ja William oli kaatua takapuolelleen. "Minä menen edeltä tekemään ostoksia, sopiiko?" "Joo, äiti. Mene vain", William vastasi ja jäi pälyilemään ympärilleen. Mitä hänen kuuluisi tehdä täällä sillä aikaa, kun Keira tekee vihannesostoksia, jossa menee aina ikuisuus? Yhtäkkiä pojan korviin kantautui musiikkia, ja hän lähti kuin automaattisesti kävelemään sitä kohti. Kävellessään keskelle toria, William huomasi ihmisten kerääntyneen erään tytön ympärille, joka soitti akustista kitaraa ja laulu, jota tyttö lauloi, oli kirjoitettu kielellä, jota William ei tunnistanut. Mutta se oli silti kertakaikkisen lumoavaa kuunneltavaa. Kitaraa soittavalla tytöllä oli kauniit kissan kasvot ja hänen turkkinsa oli puhtaan valkoinen. Hänen nenänsä oli ihanan pikkuruinen ja vaaleanpunainen, jolla hän värisytti viiksiään suloisesti. Tytön korvat olivat terävät ja valkoiset, ja koristeltu useilla korvakoruilla. Mutta se, mikä sai eniten Williamin huomion, oli tytön silmät. Ne säihkyivät kuin safiirit ja saivat Williamin täysin uppoamaan niihin. Kuin transsissa, William astui lähemmäs ja heitti tytön kitaralaukkuun kourallisen kolikoita. Se oli saanut tytön kääntymään Williamiin päin ja hymyilemään tälle suloisesti. Tyttö oli laskenut kitaransa maahan ja oli nousemassa ylös tervehtimään Williamia. "Hei", tyttö sanoi heleällä äänellä, joka sai punan nousemaan Williamin poskille. "Minä olen Katherine, kuka sinä-", kissa tyttö esitteli itsensä ja oli ojentanut kätensä valmiina kättelemään Williamia, mutta kunnes jotain odottamatonta tapahtui. William ei saanut sanaakaan sanottua. Oli kuin kaikki sanat olisivat liimautuneet Williamin kurkkuun ja hän tunsi tukehtuvansa, ja haukkoikin jo henkeään. Mutta jos olisi katsonut tarkemmin Williamin silmiin, olisi varmasti nähnyt suuret sydämen kuvat hänen silmissään: välitön ihastuminen oli tapahtunut. Mutta Williamilla oli mennyt täysin pupu pöksyyn ja nyt hän löysi itsensä juoksemassa karkuun sievää tyttöä, joka varmasti piti häntä nyt täysin friikkinä. Kerrottakoon vielä, että kun William juoksi Katherinea karkuun, hän oli kiljunut kuin pikku tyttö ja kerännyt kaikkien kyläläisten huomion, eikä mitenkään hyvällä tavalla. Poika pinkoi pakoon pensaan taakse ja huohotti hengästyneenä. Sitten hän tunsi kamalan nolostumisen tunteen kohoavan sisällään, mitä ihmettä hän oli oikein ajatellut? Kaunis neito puhui juuri minulle, ja minä en sanonut hänelle mitään! Mikä minua vaivaa?! William takoi itseään päähän ja nosti päätään katsoakseen ympärilleen. Hän löysi nopeasti katseellaan Keiran seisovan omena kojulla, ja kun hän oli lähdössä kävelemään äitiään kohti, joku vetaisi Williamin sivuun. "Hei taas, idiootti", kuului Maximilianin ääni, joka sai Williamin aina pahalle päälle. Sillä William tiesi, ettei hän koskaan pääsisi näistä tilanteista puhumalla tai edes kävelemällä pois. William ei pitänyt väkivallasta, mutta se oli osoittautunut ainoaksi keinoksi Maximiliania ja Herbiä vastaan. "Mitä te haluatte, kana-aivot?", William sanoi turhautuneella äänensävyllä ja kääntyi poikiin päin. Näillä kahdella idiootilla ei ollut koskaan edes mitään oikeaa syytä alkaa tappelemaan, se oli kuin heidän elämäntapansa: ärsyttää muita sen minkä kerkesivät. "Haukuitko sinä meitä joksikin? HÄH!? Eikö se ole vieläkään mennyt perille, että meitä ei haukuta?", jätkät alkoivat huutaa yhtä aikaa ja lähestyivät uhkaavasti Williamia kohti. "Mikä teidän ongelma on?", William aloitti. Hän alkoi olla jo täysin kyllästynyt näihin heppuihin. "Te aina tulette haukkumaan minua, ja kun minä vastaan samanlailla takaisin, te suututte siitä?? Eikä teillä ole koskaan mitään oikeaa syytä tappeluun! Joten mitä hemmettiä te haluatte minusta?", William huusi ja pudisti nyrkkiään rajusti Maximilianille ja Herbille, kunnes hänen katseensa ajelehti torin kojuja kohti, ja William näki Keiran hymyilemässä hänelle ja viittoi poikaansa luokseen. Kiusaajapojat tietenkin huomasivat tämän. "No vooi", Herbi aloitti lässyttävällä äänellä. "Onko pikkuinen lähtenyt äitinsä kanssa ulkoilemaan?", Herbi tuli William naamalle äännellen ja ilmeillen niin ärsyttävästi, että William oli puristanut jo tassunsa nyrkkiin. "Miten sinä voit edes liikkua julkisesti tuollaisen lumpukan kanssa? Katso nyt, Maximilian. Eikö tuo Williamin vanha muori näytäkin yhdeltä suurelta luuskalta?", Herbin saatuaan halventavan lauseensa loppuun, he kummatkin repesivät räkäiseen nauruun. William oli saanut nyt tarpeekseen ja hän oli suuttunut niin pahasti, että hänen kasvonsa olivat muuttuneet punaisiksi. "On olemassa kaksi asiaa, joista kukaan ei saa puhua halventavasti: minun hiuksistani ja äidistäni", William sanoi puoliksi muristen ja jännitti jokaista lihastaan. Sitten yhtäkkiä, William vapautti kaiken voiman nyrkistään ja mojautti suoraan Herbiä leukaan, joka voihkaisi kivusta ja kaatui maahan. Susipoika Maximilianilla seisoi silmät päässä ja suu ammollaan auki. "Parempi sulkea suu, Max. Ennen kuin kärpäset lentävät suuhun", William huomautti nauraen ja puristi nyt toisen tassunsa tiukkaan nyrkkiin – valmiina kumauttamaan Maximiliamin. "Mitä-" Mutta ennen kuin Maximilian kerkesi sanoa enempää, William kohotti tassunsa ilmaan ja vetaisi Maximiliania täysiä turpaan ja tämä kaatui maahan, joka näytti kipeältä putoamiselta. Poika huusi kivusta ja yhtäkkiä Williamin niskaan oli hypännyt Herbi. Hän oli ryöminyt hiljaa Williamin taakse, josta hän oli yllättynyt täysin. Herbi onnistui kaatamaan Williamin maahan ja nyt he kummatkin vetelivät vuoron perään toisiaan kuonoon. Torilta oli juossut kaksi miestä, jotka yrittivät päästä tappelevien poikien väliin lopettaakseen tämän järjettömän tilanteen, mutta se oli turhaa. William karjui raivosta ja tarttui Herbiin lujasti. Pian kuitenkin huomattiin, kuinka Herbin naama oli alkanut muuttumaan melkein siniseksi, koska William oli puristanut Herbin kaulaa – ehkä vähän liikaakin. Hän oli vain mennyt raivosta niin sekaisin, että William ei enää tiennyt mitä hän oli tekemässä. Jopa hänen silmänsä verestivät. William oli jopa purrut Herbiä kädestä, joka oli jättänyt syvän jäljen tämän käteen. Maximilian oli kompuroinut takaisin pystyyn ja oli ryhtynyt mukaan tappeluun. Lopulta kyläläiset olivat todistamassa, kuinka Williamin pää pisti esiin Maximilianin jalkojen välistä, joka nyt piteli Herbiä kaulasta ja kuinka Herbi oli jotenkin oudosti solminut itsensä Williamin ja Maximilianin päälle – sitä oli vaikea edes kuvailla. Se oli yhtä solmua ja sekamelskaa. Sitten, yhtäkkiä, kuului kova kiljaisu ja Keira astui poikien eteen, jotka olivat pahimmassa umpisolmussa, jota kukaan ei ollut ennen nähnyt. "POJAT! NYT SAA RIITTÄÄ!" William, irrotti välittömästi otteensa ja potkaisi kiusaajapojat kauaksi itsestään. "Äiti!", hän huusi ja näki pettymyksen Keiran kasvoilla. Se sai Williamin korvat menemään luimuun ja hänen katseensa laskeutui alas varpaisiin. Häpeän tunne oli suuri, eikä hän tohtinut katsoa äitiinsä. "Voin selittää...", hän yritti kertoa Keiralle mitä tapahtui, mutta hän keskeytti Williamin. "Ole hiljaa, William. En halua kuulla selityksiäsi juuri nyt! Me lähdemme nyt kotiin, nuori mies! Ja heti huomenaamulla, sinä menet kunnolla pyytämään anteeksi näiltä pojilta", Keira läksytti Williamia kaikkien kyläläisten edessä ja tarttui lopulta poikaansa tiukasti korvasta, ja lähti raahaamaan Williamia kotia kohti. William irvisti kivusta, kun hänen äitinsä repi hänen korvaansa, mutta samalla hän ajatteli, että hän varmasti ansaitsi tämän. Hän ei halunnut ajatellakaan mikä häntä odottaisi kotona. Keira oli harvoin todella, siis todella vihainen, ja se pelotti Williamia. Silloin ei koskaan tiennyt mitä tapahtuisi, mutta se tulisi selviämään hänelle pian. William pystyi vain toivomaan, ettei Keira laittaisi häntä vähintään vuodeksi vessan siivousvuoroon, tai karkottaisi Williamia kodista. Okei, tuo saattoi olla ylidramatisointia, mutta mistä minä tiedän, vaikka olisinkin oikeassa? Äitini sisällä elää hiljainen demoni, mutta kun se vapautuu, kaikkien on parasta varoa!" William ajatteli sydän jyskyttäen rinnassaan ja pyyhki hermostuneena otsalleen kertynyttä hikeä. He kääntyivät hiekkatielle, ja nopeasti William näkikin jo heidän kotinsa. Keira kiristi vauhtia kohti taloa ja Williamin syke nousi entisestään. Hän lähetti viimeisen rukouksen universumille, että hän selviäisi siitä, mitä ikinä olikaan tulossa.