Williamilla oli krapula, se oli selvää. Hän makasi mahallaan sängyssä, örisi jotain epämääräistä ja kohotti päätään, vain laskeakseen sen takaisin alas voihkien kivusta. Hänen päänsä tuntui siltä, kuin joku olisi hakannut sitä sementtiin. Ei sillä, että William tietäisi miltä se tuntuu, kun päätä hakataan sementtiin. Hän vain oletti. Hänen mustanruskea häntänsä nyki terävin liikkein sivulta toiselle, ilmaisten hänen epämukavaa oloaan. William painoi korvat luimuun ja kurotti kätensä lattialle, sitten hän hivuttautui hitaasti sängyn laidan yli ja otti kädellään vastaan laskiessaan itsensä varovasti lattian kamaralle. Hiljaa uikuttaen, kuin pieni kersa konsanaan, William lähti ryömimään lattiaa pitkin kohti kylpyhuonetta. Käsi täristen hän kurotti kiinni lavuaariin, kiskoi itsensä huojuville jaloilleen ja nosti katseensa peiliin. Korvia vihlova kiljaisu täytti Williamin kodin, ja sai hänen äitinsä pomppaamaan alakerran keittiössä puoli metriä ilmaan sekä painamaan käden poukkoilevan sydämensä päälle. ”Herran jestas, William!” Keira huudahti. ”Mitä tapahtuu, oletko kunnossa?” Valitusta ja parkumista kuului yläkerrasta, joten Keira ryntäsi sisään yläkerran kylpyhuoneeseen ja pysähtyi tyrmistyneenä katsomaan näkyä edessään. William seisoi peilin edessä, silmät kauhusta laajenneina ja kädet häilyivät koirapojan hyvin takkuisen ja sekaisin olevan kuontalon yläpuolella, mutta William ei ollut vielä rohjennut koskea tukkaansa – niin törkeältä se näytti. ”Mitä ihmettä sinä–” ”Minun hiukseni!” William parahti ja kääntyi äitinsä puoleen. ”Ne ovat kauhean näköiset!” ”Sitäkö sinä kiljuit?” ”No mitä muutakaan?” William kysyi tuohtuneena. ”Ja pääni on räjähtämässä.” ”Et olisi lähtenyt sinne kapakkaan”, Keira sanoi. ”Etkä saisi kiljua sillä tavalla – tiedät kuinka paljon kannan sinusta huolta!” William lähti työntämään äitiään ulos ovesta. ”Niin, niin. Tiedetään, tiedetään.” ”William! Mitä sinä teet?” Keira harasi vastaan, mutta William oli jo saanut hänet ulos ja paiskannut oven kiinni. ”Miksi sinä noin teit?” ”Minun on käytävä suihkussa ja hoidettava hiukseni! En yksinkertaisesti voi näyttää näin kauhealta. Ja mitä jos joku näkee minut näin takkuisena? Se olisi maailmanloppu. Voi, maailmanloppu kertakaikkiaan!” ”Aivan, ymmärrän totta kai”, Keira sanoi. Ja hän ymmärsikin. Williamista oli kasvanut samanlainen kuin hänestä itsestään: huoliteltu ja tarkka ulkonäöstään, ehkä myös hivenenmelodramaattinen. Mitä kumpikaan, ei Keira eikä William, tajunneet oli se, että Williamista oli kasvanut myös hemmoteltu ja pinnallinen sekä erittäin melodramaattinen nuori mies. William kuunteli kuinka hänen äitinsä askeleet kaikkosivat ovelta, ja sitten hän nopeasti riisuutui pyjamastaan (missä välissä yötä hän oli senkään päällensä vetänyt?) ja astui suihkun alle. Lämmin vesi virtasi pitkin Williamin yön jäljiltä pörheää turkkia, kastellen sen nopeasti litimäräksi. Hän hieroi shampoota hiuksiinsa, huuhteli sen pois ja levitti sitten hoitoainetta. Kun hoitoaine vaikutti, William raapi pitkiä suippoja korviaan ja sitten tajusi jotain, parkaisi jälleen kerran kauhusta ja sammutti vesihanan. Hänen korvakorunsa oli pudonnut! Se oli aina hänen toisessa korvassaan, mutta nyt se oli kadonnut. William tuijotti suihkun laatoitettua lattiaan ja äkkäsi äkisti pienen, pyöreän rengaskorvakorunsa valuvan kohti viemäriä. Hän syöksähti nappaamaan kultaisen korviksen käteensä ja kerkesikin juuri ajoissa – tosin hänen päätään vihlaisi inhottavasti äkkinäinen liike. William kiinnitti korviksen takaisin korvaansa, pesi hiuksensa ja itsensä loppuun ja astui sitten pois suihkusta. Hän nappasi pyyhkeen ja alkoi kuivaamaan tukkaansa. Se oli paksu, mutta kuivui siitä huolimatta nopeasti Williamin hinkatessa pyyhkeellä hiuksiaan. ”William, kultaseni, tulehan syömään!” Keiran ääni kuului jostain alakerrasta. ”Joo, tulen kohta!” Hän kuivasi itsensä loppuun, pörrötti hiuksiaan ja tuijotti peiliin. Ne olivat edelleen vähän kosteat. William päätti stailata ne syömisen jälkeen, joten nyt hän siirtyi toiseksi tärkeimpään vaiheeseen hänen aamuisissa rutiineissaan: pukeutumiseen. Hän ei ollut lähdössä tänään minnekään, paitsi lyhyelle kävelylle, joten tyylikäs, mutta rento vaatetus olisi paikallaan. Aikansa tuijotettuaan suuren, suorastaan valtaisan, puisen vaatekaapin sisälle, William teki päätöksensä, kiskaisi vaatteet päällensä ja tuijotti sitten peiliin. Hän oli ehkä vähän liioitellut, ei kenenkään tarvinnut niin tyylikäs olla pelkästään kävelyä varten (hänellä oli juhlava punainen kauluspaita päällä, johon kuului kaulan ympäri kiertyvä nauha, jossa oli suuri vihreä smaragdi), mutta ei hän halunnut tai jaksanut enää vaihtaakaan vaatteita. Hänen päässään jyskytti edelleen, ja William toivoi ruuan ja raikkaan ilman auttavan, vaikkakin hän sisimmässään tiesi, että vai uni voisi hänet pelastaa. Hänen oli kuitenkin pakko päästä kävelylle, sillä hänellä oli turvonnut olo kaiken sen juomisen jälkeen. Pieni liikunta ei olisi siis pahitteeksi. William asteli keittiöön ja istuutui suuren mahonkisen ruokapöydän ääreen. Hänen äitinsä hääräsi vielä patojen kimpussa, kunnes hän viimein nosti kaksi pataa pöydälle, ojensi Williamille syvän lautasen. ”Otahan siitä sitten”, Keira kehotti. Koirapoika totteli äitiään, ja kauhoi riisiä ensimmäisestä padasta lautasella pienen kasan, ja sitten kastiketta toisesta padasta riisin päälle. William ei halunnut syödä paljoa, muuten hän ei jaksaisi kävellä. Lisäksi hän pelkäsi oksentavansa. ”Etkö ota lisää?” Keira kysyi, kun Williamin lautanen oli tyhjä ja hän oli aikeissa nousta pöydästä. ”Et sinä tuollaisella määrällä jaksa.” ”Ehkä myöhemmin, äiti rakas. Ehkä myöhemmin”, William lausui huokaisten syvään. ”Lähden nyt kävelylle.” ”Minne?” ”Kylään.” ”Miksi?” ”Koska haluan.” ”Kenen kanssa?” William tuhahti. ”No kenen kanssa minä nyt muka menisin? Älä viitsi, äiti. Ei tarvitse olla niin suojelevainen. Minä menen vain kävelylle.” Ennen kuin Keira kerkesi sanomaan mitään, William oli jo kiskonut kengät jalkaansa (ei niitä uusia nahkakenkiä, joille joku oli oksentanut eilisiltana – ne olivat pilalla) ja marssinut ulos heidän kodistaan.
Pöly ja hiekka tahrasivat Williamin kengät alta aikayksikön, sillä kuivuus oli jatkunut pitkän aikaa heidän kylässään – sadetta ei ollut näkynyt eikä kuulunut kuukausiin. Hän nyrpisti nenäänsä pölyttyneille kengilleen ja kurtisti kulmiaan ärtyneenä. Ei ollut kovin tyylikästä kävellä pölyisillä kengillä, mutta toisaalta… mitä William voisi asialle tehdä? Ei juuri mitään, joten hän vain jatkoi kävelyään, häntä nykien ärtymyksestä. Äkisti William oli kuulevinaan askelia takaansa. Hän oli kylän laitamilla, koska oletti siellä saavansa olla rauhassa. Joo, hän oli sanonut äidilleen menevänsä kylään kävelylle, mutta ei äidinkään tarvinnut kaikkea tietää. Mutta ne askeleet. Williamin korvat kääntyilivät villisti puolelta toiselle, ja hän oli pian varma siitä, että joku käveli hänen takanaan. Jostain syystä häntä ei houkuttanut yhtään kääntyä katsomaan, kävelikö hänen takanaan yksi vai useampi henkilö… lähinnä siksi, että Williamilla oli aika paha aavistus siitä, mitä tuleman piti. ”Hei urpo!” Jahas, se oli Maximilianin ääni. ”Kuuletko kun sinulle puhutaan, urpo?” No tulihan se Herbinkin ääni sieltä. William pysähtyi, hänen päässään jyskytti ja hän kääntyi katsomaan häntä lähestyviä hahmoja. Susipoika Maximilian oli melkein kaksi päätä pidempi, kuin William. Herbi, kettupoika, taasen oli suunnilleen saman pituinen kuin William, mutta huomattavasti hontelompi. Mutta sen minkä Herbi menetti koossa, hän korvasi paskamaisella luonteella. Harmaa susi ja punertava kettu lähestyivät uhkaavasti Williamia. He olivat niitä lapsuuden aikaisia kiusaajia. William oli luullut lapsena, että aikuisena kaikki helpottaisi, kiusaajat lopettaisivat ja hän saisi elää rauhassa elämäänsä. Väärin. Kiusaajat eivät lopettaneet, eivät kaikki. Maximilian ja Herbi eivät tuntuneet pääsevän kiusaamisvaiheestaan ikinä yli, vaan he edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, jaksoivat sinnikkäästi piinata Williamia. William oli itkenyt silmät päästään silloin kun he olivat lukinneet hänet vajaan koko yöksi, eikä hän ollut ujoudeltaan saanut hankittua oikeutta itselleen. Mutta asiat olivat nyt toisin. William ei ollut enää samanlainen ujo itkupilli. Hän oli itsevarmempi (ehkä jopa koppava, mutta se nyt oli pikkuseikka), ja hän kyllä osasi pitää puolensa. Ainakin verbaalisessa tappelussa. Fyysinen tappelu oli eri asia, ja niitä William mieluummin juoksi pakoon, vaikkakin hän oli aika hyvä puremaan (kuten myöhemmin huomattaisiin). ”Mitä te aivovammaiset haluatte?” William kysyi äreänä. Hänellä oli krapula, hänen kenkänsä olivat pölyssä ja hän ei ollut muistanut edes pääkivultaan stailata hiuksiaan ennen lähtöä, ja nyt ne roikkuivat suorina hänen naamansa ympärillä. Williamia ärsytti, että hänen normaalisti niin huoliteltu tukkansa oli niin… tavallinen. Miten hän oli saattanut unohtaa? Hiton krapula. No, ainakin hänellä oli tyylikkäät vaatteet. ”Miksi sinä kutsuit meitä?” Maximilian kysyi uhkaavasti ja sen korvat painuivat luimuun, kädet nousivat puuskaan rintakehälle. ”Aivo. Vammaiset”, William toisti hitaasti painottaen kumpaakin sanaa. ”Anna minun rökittää hänet”, Herbi pyysi, silmäillen Williamia pahansuovasti. ”Revin tuon ruman smaragdin hänen kaulastaan ja syötän sen hänelle.” ”Anteeksi vain”, William sanoi. ”Tämä ’ruma smaragdi’ on arvokas ja kuuluu minun asuuni!” ”Ei tällä kertaa, Herbi”, Maximilian toppuutteli ja taputti pienen kettupojan päätä rauhoittavasti, irvistäen halveksivasti Williamille ennen kuin katsoi taas Herbiin. ”Meidänhän pitäisi jo olla kirkolla, emme voi jäädä antamaan opetusta tuolle rakille, vaikka hän sitä kerjääkin.” ”Hmph”, Herbi tuhahti. ”Hyvä on sitten.” He kävelivät Williamin ohitse ja Herbi pukkasi Williamia olkapäällään hänen ohittaessaan koirapojan. ”Ensi kerralla et pääse näin helpolla. Varo vaaraa, rakki.” William katsoi heidän loittonevia selkiään ja tuhahti: ”En malta odottaa.” Hänen onnekseen kumpikaan kiusaajista ei kuullut häntä, sillä jos he olisivat kuulleet, Maximilian olisi saattanut muuttaa mielensä ja päästää Herbin rökittämään William. No, William ajatteli. Mikäli se tyylitajuton kettupoika aikoo koskea minuun, minä aivan varmasti järsin häneltä hännän irti. Niine ajatuksineen William lähti tarpomaan takaisin kotiin päin; hän oli kadottanut halunsa olla kävelyllä, ja hän halusi vain mennä nukkumaan.