He olivat hädintuskin päässeet sisälle kotiinsa, kun Keira kääntyi ympäri ja heristi nyrkkiään Williamille, saaden koirapojan tutisemaan nahoissaan, sillä Keira osasi olla pelottava niin halutessaan. Mutta William ei näyttänyt pelkoansa, e-hei. Hän seisoi pää pystyssä, tukevasti kahdella jalalla ja katsoi uhmakkaasti Keiraan. Ainoa asia, joka paljasti Williamin jännittyneisyyden oli hänen hermostuneesti nykivä häntänsä. ”Mitä päässäsi oikein liikkui?” Keira ärähti. ”Käytöksesi oli kertakaikkiaan typerää! Typerää! Tajuatko sinä, kuinka paljon minä saan sinua hävetä, kun sinä mottaat viattomia kuonoon ja puret heitä?” ”Eivät he ole viattomia”, William tuhahti. ”Annoinko sinulle luvan puhua?” Keira huusi. ”Sinä et kuullut mitä he sanoivat!” William huusi takaisin, vaikka tiesi heittävänsä vain vettä myllyyn. Ja William oli oikeassa. Keira suuttui kahta kauheammin Williamille. ”Ei mitään selittelyjä! Sinä menet nyt huoneeseesi ja pysyt siellä loppupäivän. Iltapalaakaan et saa. Huomenna menet ensi töiksesi pyytämään niiltä pojilta anteeksi.” ”Ok.” Keira kohotti kulmiaan Williamin vastaukselle. Koirapoika huokaisi ja heilautti häntäänsä ärtyneenä. ”Kyllä, äiti.” ”Häivy silmistäni.” William lähti ja kuunteli kasvavan kiukun vallassa kuinka hänen äitinsä huusi vielä hänen peräänsä: ”Minä olen yrittänyt suojella ja varjella sinua koko sinun elämäsi ajan ja näinkö sinä minua kiität!” William paiskasi oven kiinni. Hän lysähti sängyllensä mahalleen ja mietti äitinsä sanoja. Viattomia. Hah! Eikö Keira tosiaankaan ollut tunnistanut Maximiliania ja Herbiä? Kyllähän hänen nyt olisi pitänyt heidät tunnistaa ja tietää, että nimenomaan se jättiläinen ja se kirppu olivat kiusanneet häntä aina. Ja ettäs äiti kehtasikin lähettää hänet huoneeseensa ja evätä vieläpä iltapalan! Williamhan oli jo aikuinen. Ei Keiralla ollut oikeutta määräillä häntä sillä tavalla. Olihan se nyt selvää, että niin kauan kuin William asui Keiran katon alla, olisi hänen pelattava äitinsä säännöillä. Mutta minkäs teet, että Keira oli kasvattanut melodramaattisen ja lellityn, ehkä myös hivenen töykeän koirapojan. ”Ja minähän en täällä mätäne”, William ilmoitti tyhjälle huoneelleen, hieraisi silmiään ilman mitään syytä ja nousi sitten sängyltä. Hän oikoili hiuksiaan tovin, vaihtoi sitten tappelun jäljiltä likaiset ja rispaantuneet vaatteensa parempiin. William keskeytti touhunsa hetkeksi kuunnellakseen mitä Keira teki. Keittiöstä kuului kolinaa, joten William koki tilaisuutensa tulleen. Hän avasi ikkunan hitaasti ja varovaisesti, koko ajan korvat pystyssä kuunnellen talon ääniä. Keittiössä kolina ei vaimentunut, joten William ryömi ikkunasta pihalle, loikkasi kohti omenapuuta ja tarrautui sen runkoon kiinni. Sitten hän kiipesi puuta pitkin alas, oikoi ja putsaili vaatteitansa sekä kosketti varovasti hiuksiaan. Kun kaikki vaikutti olevan kunnossa ja hän pääsi ylitse hillittömästä naurukohtauksesta (hän tajusi olevansa kuin pikku teini, joka karkailee ikkunasta), hän lähti kävelemään kohti kylää ja Pomppivaa Ankkaa, sillä nyt jos koskaan hän tarvitsi sen oluen.
Jos William olisi ollut fiksu, hän olisi pysynyt huoneessaan. Mutta koska Williamilla oli tapana tehdä huonoja valintoja, istui hän nyt Pomppivan Ankan loosissa ja joi jo kolmatta oluttaan. Pomppiva Ankka oli tupaten täynnä porukkaa, hännät viuhoivat edestakaisin kun humaltuneet yrittivät pitää itsensä pystyssä, vaikkakin tasapaino oli jo neljä kaljaa sitten lentänyt ulos ikkunasta. Tuttuja naamoja oli paljon, mutta William oli silti yksin. Äkillisesti hänet valtasi yksinäisyyden tunne. Se oli uutta hänelle, normaalisti hän piti itseään kovinkin itsenäisenä – ei hän kaivannut muita hälisemään ympärilleen. Mutta nyt hänet valtasi tunne, että olisihan se kivaa, jos olisi joku, jonka kanssa juoda oluet. Ja jutella. Ehkä myös vitsailla ja nauraa. Eihän sellainen ollut mahdollista. William ei ollut sellaisessa asemassa, että hänellä olisi ollut senkaltaisia ystäviä. Nyt sinä komistus lopetat synkistelyn, William sanoi itselleen päänsä sisällä, ja niine ajatuksineen kulautti loput oluesta kurkkuunsa ja marssi tiskille humalaisten läpi, varoen käyttämästä liikaa kyynärpäitään – eihän hän halunnut saada nyrkistä silmään. Kun William viimein sai kätensä tiskille ja nojautui lähemmäksi rentoa, mutta samaan aikaan pelottavaa baarimikkoa, Miguelia, jonka pitkä tiikerinraitainen häntä viuhtoi rennosti, hän huomasi, että hänellä oli armoton tarve päästä heittämään vettä. ”No”, Miguel kysyi kärsimättömästi, mutta hymyili samalla ilkikurisesti (hah, paradoksaalista), ”mitä sinä otat?” ”Saanko käydä ensin heittämässä vettä?” ”Et.” ”Kiltti.” ”Ei, tilaat nyt kun kerran etuilit ainakin neljää asiakasta”, Miguel sanoi. ”Olivatko he jonossa?” William kysyi hämmentyneenä ja vilkaisi takanaan näkyviä kiukkuisia naamoja. ”Hupsista.” ”Eli?” ”No pane nyt sitten olut”, William huokaisi. ”Ja väkevää.” ”Yksi shotti?” ”Kyllä vain.” William kiemurteli epämukavasti, koska hän tunsi paineen rakossaan, mutta eipä sille nyt juuri voinut mitään. Hänen odottaessaan, että Miguel löytäisi shottilasin (ilmeisesti ne olivat kaikki likaisena sillä hetkellä), William katseli ympärilleen. Hyvin pian hän sai todeta, että ei ollut nähtävissä mitään mielenkiintoista, joten hän nojasi kämmenen poskeensa ja vain odotti. ”Mä sanon sulle!” kuului äkisti korotettu ääni parin metrin päässä Williamista. ”Se hemmetin pikari on kadoksis!” ”Huuda vähän kovempaa, en usko, että naapurikylä kuuli sua vielä” ärähti toinen ääni. William kiinnitti katseensa kahteen lihavaan ja humalaiseen mieheen, jotka nojasivat tiskiin ja tuijottivat toisiaan samein silmin. He näyttivät rähjääntyneiltä ja kärsineiltä. Ihan kuin he olisivat matkanneet vuosikaudet ja nukkuneet taivasalla. William otaksui, että niin ei ollut tilanne, vaan miehet olivat yksinkertaisesti katuojassa yöpyviä juoppoja. Heidän turkkinsa olivat takussa, ja William ei voinut estää kauhun ja inhon väristystä, joka kulki pitkin hänen selkärankaansa. Vaivihkaa hän kuitenkin hivuttautui lähemmäksi, sillä hänen uteliaisuutensa oli herännyt, ja kolmen oluen rohkaisemana hän liikkui yhä lähemmäksi, kunnes haistoi miesten hien hajun. ”Viimeks selitit, kuinka pikari olis vastarinnalla”, toinen miehistä sanoi. Mies oli lyhyt ja pyylevä, ja hänellä oli valkoinen turkki (tai siis… turkki oli joskus ollut valkoinen) ja hännän pää musta. ”Nytkö se muka on kadonnut?” ”En mä tiedä”, toinen mies, vähän pidempi, mutta ihan yhtä pyylevä sanoi. Hänen korvansa olivat luimussa. William vilkaisi ympärilleen, mutta kukaan muu ei kiinnittänyt miehiin huomiota. Ainoastaan William. ”Sellasia viimeisimmät juorut ovat.” ”Eikö kukaan voi tuhota sitä hemmetin pikaria?” ”Mene ite jos se on kerta nii helppoa.” ”En vitus. Henki siinä lähtee kuitenkin.” ”Sä oot vaan nössö. Aika ihme homma, jos pikari on kadonnut. Luulis, et jos vastarinta sai sen käsiinsä, niin he myös pitäisivät sen turvassa heiltä.” ”Kuninkaan joukot ovat aivan vastarinnan kintereillä, mutta pikaria heillä ei ole”, lyhyempi mies sanoi laskelmoivasti. ”Muuten me tiedettäis siitä.” Mies naurahti röhisevällä äänellä. ”Tai sitte ei, en ees muista koska oon viimeks ollu selvinpäi.” Molemmat nauroivat ja William nyrpisti nenäänsä ja narskutteli hampaita yhteen. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan mistä miehet puhuivat, mutta hänen mielenkiintonsa oli tosiaankin herätetty. Hän ei muistanut kuulleensa ikinä ennemmin puhuttavan vastarinnasta tai pikarista. ”Pikarin on oltava vastarinnalla”, pidempi mies sanoi. ”Juttu on vain lähtenyt elämään kun se on liikkunut suusta toiseen. Mut miksei ne oo sitä vielkään tuhonnut?” ”Siinä on pakko ol–” William ei saanut tietää, mitä mies oli aikeissa sanoa, sillä joku laski kätensä hänen olkapäälleen ja sai hänet pomppaamaan metrin ilmaan kuin ankka, ja sitten kääntymään ympäri sydän pamppaillen. Hänen edessään seisoi Katherine. Samantien kaikki keskustelut pikarista ja vastarinnasta haihtuivat hänen mielestään, kun hän tuijotti torilla kitaraa soittanutta kaunista kissatyttöä, jonka kirkkaat silmät ja puhtaan valkoinen turkki suorastaan sokaisivat Williamin. Katherinella oli olut ja shottilasi käsissään, ja hän tarjosi niitä Williamille. ”Miguel käski antaa nämä sinulle. Olet kuulemma hänelle velkaa”, Katherine sanoi kauniilla, soinnukkaalla äänellä. Williamin täytyi tosissaan tehdä töitä, että hän sanoi vapisevin käsin otettua tuopin ja shottilasin Katherinen käsistä. Hän varoi koskettamasta kissatyttöä, sillä hän oli varma, että saisi sydänkohtauksen, mikäli hän tuntisi käsissään Katherinen oletettavasti erittäin silkkisen turkin. ”Kiitos”, William sanoi ja melkein huokaisi helpotuksesta, kun hänen äänensä ei vapissut, eikä hän ollut mennyt sanoissa sekaisin. Katherine hymyili hänelle, ja viittoili kohti loosia, jossa William oli istunut. William nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja he lähtivät luovimaan tietänsä läpi humalaisen massan, kunnes lopulta he rojahtivat loosiin ja huokaisivat molemmat helpotuksesta päästessään pois hikisten vartaloiden keskeltä. ”Hetkinen”, William sanoi nolona. ”Minun täytyy käydä vessassa.” Hän suorastaan juoksi kyynärpää taktiikalla vessaan, hoiti asiansa ja pinkoi takaisin Katherinen luokse, hengästyneenä ja lievästi huojuen. Hän ei ollut syönyt mitään, vaan oli juonut tyhjään vatsaan. ”Sinä olet William, etkös olekin?” Katherine kysyi, tuijottaen Williamia niillä kauniilla silmillään herkeämättä. ”Se, joka joutui tappeluun torilla tänään?” ”Ah”, William naurahti hermostuneesti. ”Ei ihan sellainen ensivaikutelma, jonka toivoin tekeväni.” ”Oi, ei!” Katherine sanoi nopeasti. ”Sinä teit loistavan ensivaikutelman minuun jo silloin, kun juoksit kirkuen luotani pois.” Ilkikurinen hymy leikitteli Katherinen kasvoilla, ja pian William ja kissatyttö repesivät äänekkääseen nauruun, vaikkakin William tunsi olonsa vähän noloksi aiemman naurettavan käytöksensä takia. Ilta jatkui sujuvasti, kun Katherine ja William juttelivat ja nauroivat keskenään. William oli suhteellisen ylpeä itsestään, kun hän ei panikoinut, seonnut sanoissaan tai nolannut itseään kertaakaan. Kissatytön kanssa oli yllättävän helppoa jutella ja tulla toimeen. Keskustelu kulki eteenpäin vaivatta ja William huomasi pitävänsä Katherinesta todella paljon. ”No”, Katherine sanoi lopulta. ”Minun pitäisi lähteä. Alkaa olla myöhä.” Pettymys valtasi Williamin ja hän yritti olla näyttämättä sitä, mikä ei oikein onnistunut, sillä hän oli juopunut ja ei pystynyt kontrolloimaan kunnolla ilmeitänsä. Hän alkoi nolona sukimaan hiuksiaan ja tajusi kauhistuneena, että ne olivat lässähtäneet. ”William?” William ei kuitenkaan kuunnellut, vaan hän alkoi paniikinomaisesti etsimään lakkapulloa vyöltään. Se ei kuitenkaan ollut siinä missä sen olisi pitänyt olla. Oliko se jäänyt huoneeseen? ”Perhana”, William mutisi, ja muisti sitten vasta, että oho, hänellä oli naisseuraa. ”Anteeksi, olin ajatuksissani.” William yritti hymyillä, mutta päätyikin irvistämään ja kysymään oluen rohkaisun vaikutuksesta: ”Haluaisitko tavata uudelleen jokin päivä?” Katherine hymyili. ”Toki. Kiva kun kysyit. Minulla on kiireitä nyt jonkin aikaa, mutta sovitaan tapaaminen sitten myöhemmin.” Williamin sydän hakkasi hurjaa vauhtia ja hänen kätensä tärisivät. Hän ei ollutkaan niin rauhallinen, kuin mitä hän oli kuvitellut. Hänellä oli tiedossa treffit! Kauniin tytön kanssa. Uskomatonta. Katherine sanoi heipat koirapojalle, ja sitten tyttö lähti. William tuijotti kissatytön perään niin kauan, että Katherine oli kadonnut Pomppivan Ankan ovesta ulos ja sitten hän pomppasi pystyyn, heilutti käsiä ilmassa ja nosteli jalkojaan niin kuin hänellä olisi tarve päästä heittämään vettä jälleen. ”Minulla on treffit! Treffit! Minulla!” William huusi riemuissaan ja pomppi kuin marakatti. ”Kauniin tytön kanssa vieläpä!” Kukaan ei kiinnittänyt Williamiin huomiota, paitsi yksi, joka huusi hänelle: ”Kuono kiinni, rakki!” William oli liian onnellinen välittääkseen ja liian innoissaan muistaakseen, että hänen hiuksensa eivät olleet hyvin.
”Onko minun pakko?” William kysyi seuraavana aamuna äitiltään, kun he kävelivät kohti Maximiliania ja Herbiä, jotka istuivat puiston keinuissa. ”Ole kiltti, äläkä pakota minua tähän.” Paitsi että oli nöyryyttävää mennä pyytämään anteeksi kiusaajiltaan, vaikkakin William oli aloittanut sen tappelun, mutta hänellä oli myös armoton krapula. Päätä kivisti ja silmiä kirveli. Hänellä oli vahva tunne, että hän oksentaisi pian. Ja pahinta oli, että hän ei voinut näyttää krapulaansa, muuten Keira saisi tietää hänen livahtaneen huoneestaan ulos rilluttelemaan. Mutta samaan aikaan hän mietti, oliko hän hallusinoinut koko tapaamisen Katherinen kanssa? Näh, ei kai nyt sentään. Ei hän niin humalassa ollut ollut. Jännitys kupli Williamin mahassa… vai olikohan se sittenkin tuloillaan oleva oksennus? ”Sinähän menet ja pyydät vilpittömästi anteeksi heiltä, tai minä läimin sinua pitkin korvia!” Keira sanoi topakasti, pysähtyi ja tönäisi Williamia menemään lähemmäs Maximiliania ja Herbiä. William huokaisi alistuneena ja asteli susipojan ja kettupojan luokse. He virnuilivat vahingoniloisina koirapojalle. William luimisti korviaan ja narskutteli hampaitaan. Oi, kuinka hän olisikin halunnut upottaa hampaansa Herbin häntään ja repiä siitä karvatupon irti. Siinähän kettupoika sitten olisi kaljun läiskän kanssa. Katsotaan, kuka sitten virnuilee. Mutta William tiesi, että hän oli silmäin alla diktaattorin (= Keiran), joten hän nieli ylpeytensä ja veti syvään henkeä suun kautta. ”Olen todella pahoillani että löin teitä ja aloitin sen tappelun”, William sanoi väkinäisesti. Pojat virnuilivat edelleen hänelle, ja William vilkaisi taakseen. Keira ei huomannut poikien virnuilua, mutta nyökkäsi hyväksyvästi Williamille, joten hän oletti, että hänen väkinäinen, valheellinen anteeksipyyntönsä oli ollut tarpeeksi uskottava hänen äidillensä. ”Oliko tuo paras mihin pystyit?” Maximilian kysyi ja kallisti päätään, silmät tuikkien ilkeyttä. ”Älä kokeile onneasi, minä en enempää nöyristele”, William sihahti hiljaa takaisin, ettei Keira kuulisi. ”Voi hellan lettas, pitääkö rakin kuiskutella, ettei äiti suutu?” Herbi lässytti. William puristi sormensa nyrkkiin, sitten hän veti syvään henkeä, kääntyi ympäri ja käveli pois. Hän käveli suoraan äitinsä ohitse, mumisten jotain kävelylle menemisestä ja marssi pois.
Puoli tuntia käveltyään päämäärättömästi, William huomasi olevansa Pomppivan Ankan läheisyydessä. Eihän kapakka tietenkään ollut auki aamusta, mutta jotenkin Williamin jalat olivat loppujen lopuksi kuljettaneet hänet sinne. Hän oli juuri aikeissa kääntyä ja palata kotiin, kun hän haistoi jotain. Hän kääntyi takaisin, ja käveli Pomppivan Ankan nurkalle ja kurkisti. Siellä oli kaksi miestä, jotka polttivat kessua ja siitähän se haju oli lähtöisin. He juttelivat hiljaisesti toisilleen, ja sitten äkisti, kun William kuuli sanan ”vastarinta” ja ”pikari”, hän muisti edellisen illan. Ja hän muisti myös, että oli nähnyt miehet aiemminkin – Pomppivassa Ankassa silloin kun siellä oli se tappelu. Miten hän törmäili heihin koko ajan? Ja aina miehet puhuivat samasta aiheesta. Williamin päätä särki niin paljon, että hän ei jaksanut paneutua asiaan sen kummemmin. Miksi rääkätä päätänsä jollain turhanpäiväisellä, joka ei liittynyt hänen aamupalan syöntiinsä mitenkään? Williamin elämä oli suhteellisen hyvää, hän oli kylän muotitietoisin asukki ja hänellä oli ylivoimaisesti parhaiten laitetut hiukset. Niinpä hän pyörähti ympäri, ja käveli nenä pystyssä pois. Hän ei antaisi tuollaisten vätysten vaivata mieltänsä. Hänellä oli tärkeämpiäkin asioita mietittävänä, kuten esimerkiksi uuden lakkapullon ostaminen, edellinen oli jo melkein tyhjä.