Runsaat, vehreät niityt avautuivat näkyviin heti kylän porttien jälkeen. Tiheät vehnä ja ruispellot kasvoivat aivan niittyjen vieressä, ja paikalla oli aina useita peltotyöläisiä työn touhussa. Mukana oli aina yleensä sekä vanhoja, että myöskin nuoria miehiä. Raskaat työt, kuten peltotyöt, kuuluivat kylän miehille pääasiassa. Naiset hoitivat kotia ja kasvattivat lapsia yksin kotona, kun miehet olivat aamusta iltaan paiskimassa hommia, jotta kotiin saataisiin leipää pöytään. Ruusulaakso oli pieni ihana kylä, jossa asui vain muutama sata henkeä. Talot oli rakennettu lähelle toisiaan, joten naapureiden tuijotuksilta ei voinut välttyä mitenkään. Laaksoa ympäröi suuret vuoret, joiden yli kukaan ei saanut lähteä ylittämään, ei ainakaan ilman erityistä lupaa. Kylän asukkaat olivat vannoneet pysyvänsä yhdessä ja turvassa, joten oli ollut ehdottomasti kiellettyä lähteä kylän ulkopuolelle. William, tarinamme yksi sankareista, oli asunut tässä laaksossa melkein koko pienen elämänsä, ja häntä oli tietysti houkuttanut jättää tämä paikoilleen jämähtänyt kylä taakseen, ja lähteä seikkailulle vuorten toiselle puolelle. Mutta joka kerta, kun William oli yrittänyt lähteä, asukkaat olivat yllättäneet ja napanneet hänet takaisin. Ja joka kerta William oli mukiloinut heidät, tai ainakin yrittänyt, mutta rimpuilu oli joka kerta osoittautunut turhaksi. Poika kun sattui olemaan liian ruipelo vastustaakseen ketään ja siitähän kylän miehet jaksoivat nauraa. Heidän mielestään William ei ollut mies lainkaan, vaan ennemminkin jokin friikki pojan ruumiissa. Willliamin äiti, Keira, oli todellinen kaunotar ja kaikki miehet yrittivät saada palan hänestä. Aikoinaan, ennen kuin he päätyivät kylään ja William oli ollut vasta pieni koiravauva, Keira oli asunut poikansa kanssa vilkkaassa kaupungissa. Siellä hän oli voittanut jopa kauneuskilpailun, jonka ansiosta hän pääsi nauttimaan elämästä, jossa rahasta ei ollut pulaa ja hän sai oikeastaan kaiken mistä hän oli haaveillut. Se ajoi Williamin siihen tilanteeseen, missä hänen äitinsä paapoi häntä ja oli todella ylisuojeleva poikaansa kohtaan. Poika ei tiennyt maailman todellisesta menosta mitään, vaan oli täysin tuudittautunut äitinsä turvaan ja lellimiseen. Joten toisin sanottuna William kasvoi lapsuutensa pumpulilinnassa, joka oli täynnä makeita herkkuja eikä hänen tarvinnut koskaan huolehtia mistään. Hänen äitinsä hoiti kaiken Williamin puolesta. Koirapojan isä oli kadonnut heti kun oli saanut tietää, että Keira oli ollut raskaana, joten hänellä ei ollut mitään tietoa millainen mies hänen isänsä oli. Eikä poika ollut koskaan lakannut ajattelemasta isäänsä, hän kaipasi niin kovasti tätä vierelleen, mutta ei ollut hennonnut kertoa äidilleen kaipaavansa isäänsä. Mutta ajan vieriessä eteenpäin ja pumpulissa eläminen oli saanut Williamin niin sanotusti sokeutumaan. Hän oli lakannut ajattlemasta isäänsä, koska oli alkanut kokea sen täysin turhaksi. Se mies ei olisi tulossa koskaan takaisin Williamin elämään ja ajatteli tämän olevan vain yksi niistä luusereista, jotka eivät milloinkaan ottaisi vastuuta tekemisistään. Keiralla ja miehellä oli ollut lapsi tulossa ja ihana tulevaisuus olisi voinut häämöttää heidän horisontissa, mutta mies päätti siitä huolimatta jättää heidät. Vanhetessaan se oli alkanut vain suututtaa Williamia ja hän päätti haudata ajatukset palaavasta isästään. Elämä oli sujunut hyvin kaupungissa, mutta sitten tilanne oli käynyt tukalaksi. Keira oli tuhlannut kaikki heidän rahansa ja he menettivät kotinsa siinä sivussa. Rahattomina ja nälissään he olivat lähteneet kaupungista ja matkalla he olivat kohdanneet osan laakson asukkaista. He olivat tarjonneet äidille ja lapselle yösijaa ja antaneet ruokaa enemmän kuin tarpeeksi. Keira ja William olivat olleet todella kiitollisia avusta ja tapojensa mukaan, Keira yritti antaa kyläläisille kourallisen kultakolikoita; se oli ollut hänen tapansa kiittää. Mutta väki oli ollut niin kilttiä, etteivät he huolineet kolikoita. Pelkkä auttaminen toi heidän mukaansa heille hyvän olon tunteen ja se riitti heille. William oli ollut seitsemän vuotias, kun he olivat muuttaneet Ruusulaaksoon, ja elämä oli vaikuttanut hyvältä siellä. He saivat kylpeä ihanassa auringonvalossa, nauttia luonnon kauneudesta ja rauhallisuuden tunteesta, jonka kylä toi mukanaan. William ei ollut pahemmin onnistunut luomaan ystävyyssuhteita kylän lapsien kanssa, koska he kaikki tuntuivat vain pilkkaavan Williamia ja pilailivat tämän kustannuksella usein. Pitkän ajan William ei ollut ymmärtänyt, mitä kiusaaminen tarkoitti, mutta se muuttui heti sen jälkeen, kun lapset olivat houkutelleet Williamin yöllä ulos ja teljenneet tämän vajaan koko yöksi. Poikaparka oli huutanut apua ja itkenyt niin paljon, että hänen silmänsä olivat turvonneet ja punaiset, mutta kukaan ei ollut kuullut hänen avun huutoja ja poika löydettiin makaamasta vajasta vasta aamun valjetessa. Lapset, jotka tämän tekivät, eivät joutuneet minkäänlaisiin ongelmiin, koska aikuisten mielestä he olivat todella kunnollisia lapsia, jotka eivät koskaan tekisi mitään tuollaista. Joten kukaan ei uskonut Williamia, kun hän kertoi mitä oli tapahtunut ja se oli saanut hänet raivostumaan, mutta ujon pojan lailla hän ei ollut tehnyt asialle mitään. Hän vain kiehui sisältä päin. Keira oli ollut ainoa, joka oli uskonut Williamia ja siitä lähtien Keira oli alkanut olemaan tuplasti enemmän ylisuojeleva poikaansa kohtaan; ei enää leikkejä muiden lasten kanssa ja pojan tulisi pysyä sisällä turvassa. William oli suostunut sääntöihin yllättävän nopeasti, eikä ollut motkottanut asiasta lainkaan. Joten niin se tapahtui: William tulisi viettämään päivänsä kylässä, aina aikuisikään saakka, oleilemalla vain sisällä talossa äitinsä kanssa, tai sitten terassilla makoillen ottamassa aurinkoa. Eikä pitänyt unohtaa Williamin pakkomiellettä hänen ulkonäköönsä, joten iso osa hänen ajastaan kului myös kokeillen uusia kampauksia ja asuja. Monet kylän asukkaat olivat usein pysähtyneet katsomaan poikaa, kun tämä heilui ison ikkunan toisella puolella, laulaen ja teeskennellen, että hänen käsipeilinsä oli mikki. Hän oli kuin näyteikkunassa, jonka äärelle ihmiset pysähtyvät katselemaan myymälän tavaroita, mutta joka ei ollut haitannut Williamia. Jollain oudolla tavalla hän nautti saamastaan huomiosta. Williamin täyttäessä 18, hänestä oli kasvanut varsin komea mies. Mies, josta oli myöskin tullut kunnon sievistelijä ja mies, joka ei osannut edes vaihtaa pyörän rengasta. Hän osasi ainoastaan ihastella itseään ja vetää kunnon kännit, mitä muutakaan hän olisi voinut oppia oltuaan vuodet sisätiloissa? Mutta heti, kun William oli täyttänyt kahdeksantoista, hän oli alkanut viettää joka ikisen päivän paikallisessa kapakassa. Keira oli tietenkin mennyt aivan sekaisin nähdessään poikansa kasvavan ja kännissä, joten hän ei vieläkään tohtinut päästää Williamia menemään. Ei edes kapakkaan, joka ei ollut kuin kivenheiton päässä. Mutta William oli saanut jo tarpeekseen kaikesta paapomisesta ja halusi nauttia myös yksinolosta, tai niin hän oli ainakin päättänyt yrittää. Se ei vaan ollut niin helppoa, kuin hän oli kuvitellut. Williamin nimi ja maine tunnettiin liiankin hyvin, joten hänen oli lähes mahdoton puhua kenellekään kapakassa. Keskustelut rajoittuivat vain juomien tilaamiseen, jonka jälkeen William paineli joka kerta nurkkapöytään, joka oli kaukana muista. Ja täältä hän löysi jälleen itsensä, Pomppivasta Ankasta. Kapakasta, jota oltiin vähintäänkin siunattu hyvällä nimellä. Hän oli pukeutunut siistiin valkoiseen nappipaitaan ja liiviin, ja jaloissa hänellä oli mustat housut. Kotoa lähtiessään hänellä oli ollut upeat kiiltävät nahkakengät, mutta päästyään baarin ovelle, joku kännissä oleva mies oli oksentanut Williamin kengille, ja sanottakoon, että hän oli saanut pienen raivokohtauksen miehen oksennettua. Ne olivat olleet upouudet ja kalliit kengät! Williamin pöytä oli täyttynyt äkkiä shottilaseista ja kaljapulloista, ja kasa tuntui vain kasvavan. Hieman hoiperrellen hän asteli takaisin tiskille tilaamaan lisää väkevää juotavaa, jolla hän toivoi pystyvänsä unohtamaan oksennuskohtauksen. Se oli todellakin pilannut Williamin illan. Hän hoiperteli tiskille ja rojahti sitä vasten, joka sai baarimikon ilmeen muuttumaan ärsyyntyneeksi. William sai tehtyä juomatilauksensa ja kömysi istumaan hetkeksi korkealle baarijakkaralle. Hänen vieressään istui kaksi miestä, jotka haisivat enemmän tai vähemmän alkoholille ja tupakalle. Mikään heidän keskusteluistaan ei herättänyt Williamin huomiota, kunnes hän kuuli yhden miehistä sanovan: "Joko sä oot kuullu uusimmat juorut? On sanottu, että kuolonpikari olis vastarinnan puolella..", mies kertoi ja huomasi Williamin uteliaan katseen. Humalainen mies örisi jotain ja kääntyi takaisin tiskiä kohti. "Joo, oon kuullu. Pitäs vaan tuhota se helvetin pikari jos multa kysytään!", toinen miehistä totesi kovaan ääneen ja löi totisensa nyrkkinsä baaritiskiä vasten. William kuunteli miesten keskustelua hetken aikaa, ennen kuin palasi juomiensa kanssa takaisin pöytäänsä. Hän ei ollut todellakaan tietoinen, mistä tuossa keskustelussa oli kyse, joten hän ei alkanut utelemaan mitään, koska hän olisi mitä todennäköisemmin saanut turpaan noilta kahdelta mieheltä. Williamin oli parempi olla omissa oloissaan ja nauttia juomista, joita hänelle sentään vielä tarjoiltiin. Mistähän ihmeestä tuossa oli kyse... minähän en ainakaan lähtisi tuollaiseen mukaan, hiuksethan siinä menisi vain takkuun!, William pyöritti päätään ja mietti itsekseen. Hän kulautti shotin nopeasti alas kurkustaan ja irvisti väkevästä mausta. Jokin porukka edempänä kapakkaa alkoi riehua ja William näki miesten lyövän toisiaan turpaan. Humaltuneena ja sekaisin mielin, William nousi pöydän äärestä ja alkoi hurrata toisten mukana: "TAPPELU! TAPPELU!"