Huutamiseen herääminen ei suinkaan ollut uutta Cindylle, mutta kyllä se ärsytti joka kerta yhtä paljon. Tiikerityttö avasi silmänsä, tuijotti muutoin tyhjän teltan kangaskattoa ja huokaisi sitten syvään.
”Minun hiuksiini et piru vie koske!” Se oli Williamin ääni.
”Ai enkö? Mitäs tykkäät tästä?” Ja siinä tuli Javierin ääni.
Cindy huokaisi toistamiseen kuullessaan Williamin järkyttyneen kiljaisun, ja nousi ylös, työntäen päänsä ulos teltan oviaukosta, vain nähdäkseen parhaillaan Williamin purevan Javierin kättä samaan aikaan kun Javierin toinen käsi oli pörröttämässä Williamin vaaleanruskeaa, todennäköisesti hetki sitten vielä siistiä, hiuskuontaloa. William kiljui kuin teurastettava sika, ja ääni oli niin korvia vihlova, että Cindyn oli painettava korvat luimuun. Hänen tiikerin häntänsä nytkähteli ärtymyksestä.
”Ota ne limaiset näppisi pois minun täydellisestä tukastani!” William huusi.
”Minä sinulle limaiset näpit näytän!” Javier huusi takaisin.
Cindy risti kätensä puuskaan ja ärähti: ”Idiootit! Tajuatteko te kuinka paljon pidätte meteliä? Me olemme salaisella vastarinnan tehtävällä, ja te riitapukarit ette keksi mitään parempaa tekemistä, kuin tapella koko ajan! Miettikää jos joku kuulee!”
Wiliam ja Javier irrottautuivat toisistaan, mutta kumpaisenkin korvat pysyivät luimussa ja hännät nytkähtelivät, paljastaen heidän ärtymyksensä. He seisoivat vierekkäin, mulkoilivat toisiaan sivusilmin, mutta eivät tohtineet tehdä mitään, ettei Cindy tulisi ja lätkisi heitä korville.
William yritti sukia Javierin pilaamia hiuksiaan takaisin kuntoon, mutta se oli yksinkertaisesti mahdotonta paljain käsin.
”Katso nyt mitä teit”, William sihahti. ”Pilasit hiukseni!” Hän alkoi kaivamaan kampaa povitaskustaan ja otti toisella kädellä lakkapullon vyöltään.
Javier hymähti. ”Yllättävää, että hiuksesi edes taipuvat mihinkään kaiken sen lakkakerroksen alta.”
”Ei tekisi kuule sinullekkaan hullumpaa pieni kamman käyttö ja hiuslakka, senkin takkuturkki!”
”Ketä sinä kutsut takkuturkiksi, senkin hienohelma?”
”Minä sinulle hienohelmat näytän senkin–”
Ja siitä se seuraava riita sitten lähti. Cindy oli lopen kyllästynyt viettämään päivänsä näin. Miten hän olikaan antanut itsensä ajautua tähän tilanteeseen? Kuin pahaisia kakaroita olisi paimentanut.
”No niin!” Cindy huusi ja huiskautti pitkät hiuksensa pois kasvoilta. ”Riita poikki tai minä tulen ja–”
Kauhea ryminä metsästä sai kaikki kolme jähmettymään paikoilleen, Cindy kesken askeleen, ja William hampaat Javierin ranteessa ja Javierilla märkä sormi Williamin korvassa. Näky olisi saattanut olla koominen, ellei vaaran tuntu olisi ollut niin käsin kosketeltavissa. He kuulivat huutoa, kavion kopsetta ja sitten ensimmäinen nuoli iskeytyi puuhun heidän takanaan, ohittaen Javierin pään vain muutamilla senteillä.
”Kentaureja!” Cindy huusi kauhuissaan. ”Pakoon!”
William ja Javier päästivät nopeasti irti toisistaan, nappasivat reppunsa ja tarkistivat, että Cindy oli ottanut laukun, jossa he piilottelivat Kuolon pikaria – sitä ei sopinut jättää jälkeen. Teltan purkuun heillä ei ollut aikaa, mutta se ei haitannut ketään, olihan kyse heidän hengistään. Kolmikko lähti pinkomaan minkä jaloistaan pääsivät pois päin lähestyvistä kentaureista, mutta he pääsivät tuskin muutamaa juoksuaskelta pidemmälle, kun heidän eteensä ilmestyi lauma kentaureja. He pysähtyivät, kääntyivät kannoillaan, mutta eivät päässeet eteenpäin siitäkään suunnasta, sillä vastassa oli lisää kentaureja.
Ne olivat totisesti tarinoiden veroisia rumia otuksia. Ryppyiset ja parrakkaat kasvot, harmahtava ja hilseinen karva joka sai Williamin kalpenemaan, sekä suuret kaviot ja pelottavat jouset käsissä ja nuoliviinit selässä. He kaikki olivat kasvaneet kuullen kauhutarinoita kentaureista, ja nyt he olivat niiden kynsissä.
Cindy, William ja Javier perääntyivät tiiviiksi ryhmäksi ja pyörivät ympyrää, yrittäen löytää pakotien, mutta heidät oli saarrettu ja joka puolelta tähdättiin nuolilla heidän päitään. Ulospääsyä ei ollut ja tilanne näytti kertakaikkisen toivottomalta.
”Tämä on sinun syytäsi”, William sihahti Javierille. ”Sinä aloitit koko–”
Javier mulkaisi Williamia. ”Jos sinä käyttäisit vähemmän aikaa lakan suhuuttelemiseen, niin–”
”Lakkapullo!” William älähti äkisti. ”Missä minun lakkapulloni on? Se on tippunut!”
”Nyt ei ole oikea aika murehtia mitään kirottua lakkapulloa!”
”Mutta se on ainoa pulloni–”
”William!” Javier ja Cindy ärähtivät yhteen ääneen saadakseen koirapojan hiljenemään, kun nuolet jousilla kiristyivät kentaurien valmistautuessa ampumaan heitä.
Mitä hiivattia he nyt tekisivät?
”Minun hiuksiini et piru vie koske!” Se oli Williamin ääni.
”Ai enkö? Mitäs tykkäät tästä?” Ja siinä tuli Javierin ääni.
Cindy huokaisi toistamiseen kuullessaan Williamin järkyttyneen kiljaisun, ja nousi ylös, työntäen päänsä ulos teltan oviaukosta, vain nähdäkseen parhaillaan Williamin purevan Javierin kättä samaan aikaan kun Javierin toinen käsi oli pörröttämässä Williamin vaaleanruskeaa, todennäköisesti hetki sitten vielä siistiä, hiuskuontaloa. William kiljui kuin teurastettava sika, ja ääni oli niin korvia vihlova, että Cindyn oli painettava korvat luimuun. Hänen tiikerin häntänsä nytkähteli ärtymyksestä.
”Ota ne limaiset näppisi pois minun täydellisestä tukastani!” William huusi.
”Minä sinulle limaiset näpit näytän!” Javier huusi takaisin.
Cindy risti kätensä puuskaan ja ärähti: ”Idiootit! Tajuatteko te kuinka paljon pidätte meteliä? Me olemme salaisella vastarinnan tehtävällä, ja te riitapukarit ette keksi mitään parempaa tekemistä, kuin tapella koko ajan! Miettikää jos joku kuulee!”
Wiliam ja Javier irrottautuivat toisistaan, mutta kumpaisenkin korvat pysyivät luimussa ja hännät nytkähtelivät, paljastaen heidän ärtymyksensä. He seisoivat vierekkäin, mulkoilivat toisiaan sivusilmin, mutta eivät tohtineet tehdä mitään, ettei Cindy tulisi ja lätkisi heitä korville.
William yritti sukia Javierin pilaamia hiuksiaan takaisin kuntoon, mutta se oli yksinkertaisesti mahdotonta paljain käsin.
”Katso nyt mitä teit”, William sihahti. ”Pilasit hiukseni!” Hän alkoi kaivamaan kampaa povitaskustaan ja otti toisella kädellä lakkapullon vyöltään.
Javier hymähti. ”Yllättävää, että hiuksesi edes taipuvat mihinkään kaiken sen lakkakerroksen alta.”
”Ei tekisi kuule sinullekkaan hullumpaa pieni kamman käyttö ja hiuslakka, senkin takkuturkki!”
”Ketä sinä kutsut takkuturkiksi, senkin hienohelma?”
”Minä sinulle hienohelmat näytän senkin–”
Ja siitä se seuraava riita sitten lähti. Cindy oli lopen kyllästynyt viettämään päivänsä näin. Miten hän olikaan antanut itsensä ajautua tähän tilanteeseen? Kuin pahaisia kakaroita olisi paimentanut.
”No niin!” Cindy huusi ja huiskautti pitkät hiuksensa pois kasvoilta. ”Riita poikki tai minä tulen ja–”
Kauhea ryminä metsästä sai kaikki kolme jähmettymään paikoilleen, Cindy kesken askeleen, ja William hampaat Javierin ranteessa ja Javierilla märkä sormi Williamin korvassa. Näky olisi saattanut olla koominen, ellei vaaran tuntu olisi ollut niin käsin kosketeltavissa. He kuulivat huutoa, kavion kopsetta ja sitten ensimmäinen nuoli iskeytyi puuhun heidän takanaan, ohittaen Javierin pään vain muutamilla senteillä.
”Kentaureja!” Cindy huusi kauhuissaan. ”Pakoon!”
William ja Javier päästivät nopeasti irti toisistaan, nappasivat reppunsa ja tarkistivat, että Cindy oli ottanut laukun, jossa he piilottelivat Kuolon pikaria – sitä ei sopinut jättää jälkeen. Teltan purkuun heillä ei ollut aikaa, mutta se ei haitannut ketään, olihan kyse heidän hengistään. Kolmikko lähti pinkomaan minkä jaloistaan pääsivät pois päin lähestyvistä kentaureista, mutta he pääsivät tuskin muutamaa juoksuaskelta pidemmälle, kun heidän eteensä ilmestyi lauma kentaureja. He pysähtyivät, kääntyivät kannoillaan, mutta eivät päässeet eteenpäin siitäkään suunnasta, sillä vastassa oli lisää kentaureja.
Ne olivat totisesti tarinoiden veroisia rumia otuksia. Ryppyiset ja parrakkaat kasvot, harmahtava ja hilseinen karva joka sai Williamin kalpenemaan, sekä suuret kaviot ja pelottavat jouset käsissä ja nuoliviinit selässä. He kaikki olivat kasvaneet kuullen kauhutarinoita kentaureista, ja nyt he olivat niiden kynsissä.
Cindy, William ja Javier perääntyivät tiiviiksi ryhmäksi ja pyörivät ympyrää, yrittäen löytää pakotien, mutta heidät oli saarrettu ja joka puolelta tähdättiin nuolilla heidän päitään. Ulospääsyä ei ollut ja tilanne näytti kertakaikkisen toivottomalta.
”Tämä on sinun syytäsi”, William sihahti Javierille. ”Sinä aloitit koko–”
Javier mulkaisi Williamia. ”Jos sinä käyttäisit vähemmän aikaa lakan suhuuttelemiseen, niin–”
”Lakkapullo!” William älähti äkisti. ”Missä minun lakkapulloni on? Se on tippunut!”
”Nyt ei ole oikea aika murehtia mitään kirottua lakkapulloa!”
”Mutta se on ainoa pulloni–”
”William!” Javier ja Cindy ärähtivät yhteen ääneen saadakseen koirapojan hiljenemään, kun nuolet jousilla kiristyivät kentaurien valmistautuessa ampumaan heitä.
Mitä hiivattia he nyt tekisivät?