311 vuotta myöhemmin, vuosi 2030, New York, Amerikka
He olivat jakaneet omenan, syöneet sen keskenään. Se ei ollut muuttanut mitään, mutta samalla se oli muuttanut kaiken. Elijahista ja Corasta oli tullut kuolemattomia. Ja he olivat omistaneet elämänsä lääketieteen opiskelulle, juuri niinkuin Elijah oli luvannut äidilleen. Lupaus, joka poltti heidän sisällään ja ajoi heitä eteenpäin. Vuosi vuodelta.
Elijah käveli laboratorion käytävää pitkin muistoihinsa ja menneisyyteensä vaipuneena. Hän oli vanha sisältä, mutta ulospäin hän näytti juuri samalta, kuin vuonna 1719 kun hän oli lähtenyt etsimään legendaarista kultaista omenaa ja törmännyt elämänsä rakkauteen, Coraan. Mutta hänen mielensä oli vanha. Hän oli nähnyt molemmat maailmansodat, hän oli nähnyt niin paljon kuolemaa, elämää ja maailmaa. Mutta silti hänellä oli aina vain yksi tavoite; täyttää Abigailille tekemänsä lupaus. Hän ja Cora olivat eläneet elämäänsä tämän lupauksen mukaan.
Juoksuaskeleet havahduttivat Elijahin, ja kun hän katsoi ylös, hän näki maailman kauneimman naisen juoksevan häntä kohden.
”Cora, mitä nyt?” Elijah kysyi.
Cora heittäytyi kaikin voimin Elijahin syliin ja entinen pappi tajusi pian, että nainen itki.
”Mitä on tapahtunut? Oletko kunnossa?” Elijah kysyi hätääntyneenä.
”Nämä ovat onnenkyyneliä, rakkaani”, Cora sanoi, irrottautui Elijahista ja alkoi nauramaan. ”Me teimme sen, Elijah!”
”Mitä?” Elijah ei kyennyt ymmärtämään, mistä Cora puhui. Mitä he olivat tehneet? Ei kai Cora tarkoittanut… ”Tarkoitatko–”
”Testaamamme syöpähoidot ovat parantaneet testattavat!” Cora sanoi naurunsa ja kyyneliensä lomasta. ”Elijah, he ovat parantuneet! Me teimme sen! Me löysimme parannuskeinon syöpään! Nyt kenenkään ei tarvitse enää kokea äitisi kohtaloa, juuri niinkuin hän halusi!”
Elijah puhkesi naurun ja kyynelien sekoitukseen, kaappasi Coran syliinsä ja pyöritti naista ympäri ilmassa. Hän ei voinut uskoa, että he olivat tehneet sen. He kuulivat äkisti taputusta ympäriltään ja he näkivät kaikki kollegansa taputtamassa heille, osoittamassa kunnioitustaan heidän löytöönsä, heidän työnsä päättymiselle. Ihmeen tapahtumiselle.
Elijah nauroi sydämensä kyllyydestä, halasi Coraa ja kuiskasi tämän korvaan: ”Tiedätkö, mitä tämä tarkoittaa?”
”Tiedän”, Cora vastasi. ”Nyt, kun olemme löytäneet parannuskeinon–”
”–me voimme hankkia omia lapsia!” Elijah päätti Coran lauseen. ”Maailma on nyt parempi paikka. Me olemme täyttäneet lupauksemme. On aika alkaa elämään omaa elämäämme.”
”Ja siihenhän meillä on aikaa”, Cora mutisi hiljaa, etteivät heidän autuaan tietämättömät kollegansa kuulisi, mitä kaksi kuolematonta puhuivat keskenään.
”Ikuisuus”, Elijah vastasi aivan yhtä hiljaa.
”Ikuisuus”, Cora toisti ja sitten he suutelivat, onnenkyyneleet sekoittuen keskenään, ja aplodien pauhatessa heidän ympärillään edelleen äänekkäämmin kuin myrskyisä meri, ja Elijah ja Cora jos ketkä tiesivät kaiken pauhaavasta merestä.
He olivat jakaneet omenan, syöneet sen keskenään. Se ei ollut muuttanut mitään, mutta samalla se oli muuttanut kaiken. Elijahista ja Corasta oli tullut kuolemattomia. Ja he olivat omistaneet elämänsä lääketieteen opiskelulle, juuri niinkuin Elijah oli luvannut äidilleen. Lupaus, joka poltti heidän sisällään ja ajoi heitä eteenpäin. Vuosi vuodelta.
Elijah käveli laboratorion käytävää pitkin muistoihinsa ja menneisyyteensä vaipuneena. Hän oli vanha sisältä, mutta ulospäin hän näytti juuri samalta, kuin vuonna 1719 kun hän oli lähtenyt etsimään legendaarista kultaista omenaa ja törmännyt elämänsä rakkauteen, Coraan. Mutta hänen mielensä oli vanha. Hän oli nähnyt molemmat maailmansodat, hän oli nähnyt niin paljon kuolemaa, elämää ja maailmaa. Mutta silti hänellä oli aina vain yksi tavoite; täyttää Abigailille tekemänsä lupaus. Hän ja Cora olivat eläneet elämäänsä tämän lupauksen mukaan.
Juoksuaskeleet havahduttivat Elijahin, ja kun hän katsoi ylös, hän näki maailman kauneimman naisen juoksevan häntä kohden.
”Cora, mitä nyt?” Elijah kysyi.
Cora heittäytyi kaikin voimin Elijahin syliin ja entinen pappi tajusi pian, että nainen itki.
”Mitä on tapahtunut? Oletko kunnossa?” Elijah kysyi hätääntyneenä.
”Nämä ovat onnenkyyneliä, rakkaani”, Cora sanoi, irrottautui Elijahista ja alkoi nauramaan. ”Me teimme sen, Elijah!”
”Mitä?” Elijah ei kyennyt ymmärtämään, mistä Cora puhui. Mitä he olivat tehneet? Ei kai Cora tarkoittanut… ”Tarkoitatko–”
”Testaamamme syöpähoidot ovat parantaneet testattavat!” Cora sanoi naurunsa ja kyyneliensä lomasta. ”Elijah, he ovat parantuneet! Me teimme sen! Me löysimme parannuskeinon syöpään! Nyt kenenkään ei tarvitse enää kokea äitisi kohtaloa, juuri niinkuin hän halusi!”
Elijah puhkesi naurun ja kyynelien sekoitukseen, kaappasi Coran syliinsä ja pyöritti naista ympäri ilmassa. Hän ei voinut uskoa, että he olivat tehneet sen. He kuulivat äkisti taputusta ympäriltään ja he näkivät kaikki kollegansa taputtamassa heille, osoittamassa kunnioitustaan heidän löytöönsä, heidän työnsä päättymiselle. Ihmeen tapahtumiselle.
Elijah nauroi sydämensä kyllyydestä, halasi Coraa ja kuiskasi tämän korvaan: ”Tiedätkö, mitä tämä tarkoittaa?”
”Tiedän”, Cora vastasi. ”Nyt, kun olemme löytäneet parannuskeinon–”
”–me voimme hankkia omia lapsia!” Elijah päätti Coran lauseen. ”Maailma on nyt parempi paikka. Me olemme täyttäneet lupauksemme. On aika alkaa elämään omaa elämäämme.”
”Ja siihenhän meillä on aikaa”, Cora mutisi hiljaa, etteivät heidän autuaan tietämättömät kollegansa kuulisi, mitä kaksi kuolematonta puhuivat keskenään.
”Ikuisuus”, Elijah vastasi aivan yhtä hiljaa.
”Ikuisuus”, Cora toisti ja sitten he suutelivat, onnenkyyneleet sekoittuen keskenään, ja aplodien pauhatessa heidän ympärillään edelleen äänekkäämmin kuin myrskyisä meri, ja Elijah ja Cora jos ketkä tiesivät kaiken pauhaavasta merestä.