”Lapsilla on tavallisesti neljän ja yhdentoista ikävuoden välillä paljon maagisia ja taikauskoisia käsityksiä maailmasta. Lapsena opitut taikauskoiset tavat saattavat säilyä aikuisikään, vaikka henkilö ei niihin enää uskoisikaan.” Se oli suora lainaus Wikipediasta. Minä en ole oppinut taikauskoisia tapoja lapsena. Minä olen oppinut ne kantapään kautta, koska minä olen pahan magian pilkanteon kohde. Jos olet taikauskoinen, silloin sinun ei ole vaikea uskoa, kun sanon, että olen maailman epäonnisin ihminen. Mutta jos et ole taikauskoinen, saatat ajatella, että suhtaudun vain asioihin negatiivisesti; että se on kaikki minun omasta suhtautumisestani kiinni. Mutta ei se niin mene. Minä olen epäonninen. Todiste numero 1: Tänään, kun olin herännyt, äitini soitti minulle, ja sanoi, että ulkona oli kaunis keli ja hän on kyykkinyt jo kolme tuntia kukkapenkeissä. No, minähän sitten ajattelin, että Hei, lähdenpä kävelylle. Sillä siunatulla sekunnilla kun pääsin kilometrin päähän kotoani, alkoi sataa kuin sangosta kaatamalla. Joo, tiedän, joku voisi sanoa tähän, että se oli vain sattumaa, eikä vielä todista huonoa onneani. Mutta ei tässä vielä kaikki! Todiste numero 2: Lähdin juoksemaan lähimmälle bussipysäkille sateensuojaan, kun liukastuin ja kaaduin takapuolelleni suoraan kuralätäkköön. Nyt häntäluuni on kipeä. Tuskin se on murtunut, mutta irvistän joka kerta kun istun alas. Tähän joku toinen voisi todeta, että se oli oma vikani, kun juoksin liukkaalla maalla kun näkyvyys oli käytännössä katsoen nolla. Mutta kuka on koskaan, ikinä, maailman historiassa milloinkaan liukastunut asfaltilla sateen takia? Ei kukaan, sen voin sanoa. Paitsi minä. Jotkut voisivat sanoa minua onnekkaaksi, kun olen saanut vuokrattua halvan kerrostaloasunnon Ilmajoen keskustasta. Voi, pojat, kuinka väärässä he olisivat, jos niin sanoisivat. On pari asiaa, jotka kaikkien tulisi tietää niin sanotusta asunnostani. Se oli pieni yksiö, jonka vessassa mahtui liikkumaan… tai no, ei mahdu liikkumaan. Voit seistä paikallasi ja yltää lavuaariin, suihkuun ja vessanpönttöön ilman, että sinun tarvitsee ottaa askeltakaan. Ja se vessa haisee ihan viemäriltä, ihan sama mitä minä teen parantaakseni hajua. Sänky, olohuone ja ruokahuone sekä keittiö olivat käytännössä katsoen yksi pieni tila. Yllän keittiön pöydän äärestä jääkaapille ja uunille. Pöydästä on kaksi askelta sängylle. Jos haluan katsoa telkkaria, minun pitää irrottaa mikro seinästä. Seinän tapetit ovat halkeilleet ja repaleiset, parveke nitisee ja natisee niin, että sekin varmaan putoaa kohta, ja aurinko paistaa koko päivän ikkunasta sisään, tehden asunnosta hiostavan kuuman. Joten ei, en sanoisi itseäni onnekkaaksi asuessani tuossa kyseisessä asunnossa. Naapurini ovat opiskelijoita, jotka huudattavat musiikkia yötä päivää, enkä juuri koskaan saa kunnolla nukutuksi. En, vaikka nyt on syksy eikä ilma ole enää niin hiostava. Todiste numero 3 epäonnisuudestani: Minulla ei ole työpaikkaa, ei koulupaikkaa, ei lemmikkiä (se johtuu lähinnä siitä, että siihen mätäpaikkaan, jota kutsun asunnokseni, ei saa tuoda eläimiä), eikä edes poikaystävää (eikös poikaystävätkin ole lemmikkejä?). Ilman KELAn tukia asuisin kaduilla. Vaikka ei KELA kovin mielellään maksa minulle niitä tukia, kun minähän olen yhteiskunnan pohjasakkaa kun en käy töissä tai yritä kouluttautua. Kiitos, KELA, tästä egon pönkityksestä. Minulla on pikkuveli, joka on täyden kympin oppilas, eikä hänen tarvitse edes opiskella saadakseen niin hyviä arvosanoja. Minä? No, opiskelin lukiossa yötä päivää, mutta mikään ei vaan jäänyt mieleeni, en osannut mitään. Ylioppilaaksi pääsin neljässä vuodessa ja silloinkin rimaa hipoen. Entäs sitten ulkonäköni? Hiukseni ovat tavattoman ohuet, ne on perus suomalaiset maantienharmaat, silmäni ovat harmahtavan siniset ja ihoni kalpea. Palan aina kesäisin enkä rusketu. En voi värjätä hiuksiani, koska olen allerginen hiusväreille. Totta kai voisin käyttää sävytteitä, mutta sen yhden kerran kun kokeilin, lopputulos oli totaalisen kaamea. Olen laiha, mutta en nätillä tavalla. En omista treenattua kroppaa tai lihaksia. Minä vain olen hoikka luonnostani, enkä lihoa vaikka teen mitä. Enkä saa hienoja lihaksia, en vaikka kuinka liikun. Totta kai minulla on lihaksia, mutta olisi hienoa, jos ne näyttäisivätkin siltä. Olen jo kauan aikaa sitten luopunut kehonrakentajan ura -unelmastani. Joten se olen minä, Linnea Meri, maailman epäonnisin, kurjin kaksikymmentäkolme vuotias tyttö, jonka elämä on kuin se kirjasarja, Surkeiden Sattumusten Sarja. Luin sitä lapsena, ja olen aika varma, että kaikki se surkeus tarrautui kirjoista elämääni, vaikkakaan minua ja perintöäni ei vainonnut mikään kreivi enkä minä ollut orpo. Ei sillä, että perisin edes mitään suuria rahasummia vanhemmiltani sitten kun he kuolisivat. Me olimme köyhiä kuin kirkonrotat. Linnea Meri. Jopa nimeni oli epäonninen. Tai sukunimeni ainakin. Muut lapset olivat kiusanneet minua siitä ala-asteella. Ne lapselliset ilkiöt. Mitä hauskaa on sukunimessä Meri? En ole ikinä ymmärtänyt. Menikö minulla siinä joku hauska vitsi yli hilseen? Todennäköisesti, mutta ei haittaa. Onneksi aikuiset eivät kiusaa samalla tavalla kuin lapset. En kaipaa lapsena olemista. Tekeeköhän se minusta oudon? Epäonnisen, kun en ole saanut elää lapsuutta, jota jäisin kaipaamaan? Äh, nyt näen epäonnea kaikkialla. Uskokaa tai älkää, mutta kyllä minulla on ollut ihan hiiren verran onneakin kaiken epäonnen keskellä: olen löytänyt oman rauhallisen erityislaatuisen paikkani. Se sijaitsi Kyrönjoen ylitse kulkevalla sillalla. Sinne käveltiin monta kilometriä asunnoltani, mutta se oli sen arvoista, etenkin syksyisin. Sillan alapuolella vesi kuohui vaahtopäisenä aina kivien pilkottaessa seasta, ja puut ympärillä olivat kauniissa syksyn sävyissä. Siellä kävi harvoin muita. Joskus saattoi nähdä muutaman koiran ulkoiluttajan, mutta ei usein. Se oli minun turvapaikkani. Jos ulkona ei nyt olisi niin kurja sää, lähtisin tarpomaan sinne ja kirjoittamaan runojani. Tunsin inspiraatiota, mutta tietenkään en voinut tarttua siihen, koska keli oli, kuten sanoin, kurja, enkä voinut mennä erikoispaikkaani luonnonhelmaan. Ovikelloni pärähti soimaan kesken haaveiluni. Otin pari lyhyttä askelta ovelle, avasin sen ja olin kasvotusten parhaan ystäväni, Viola Kallion, kanssa. Sanoin paras ystävä, mutta lähinnä meidän ystävyytemme toimi niin, että minä kompuroin, kaatuilin ja räpiköin läpi elämän sillä aikaa kun Viola seilasi tasaisesti elämässä eteenpäin, saaden kaiken minkä halusi ja uskalsi unelmoida. Minä kadehdin häntä, hän sääli minua. Olimme ystäviä, koska kumpikin tiesi toisesta liikaa salaisuuksia rikkoakseen välit. Mutta oli Viola oikeasti hauska ihminen, ja välitin hänestä. Tiettyyn pisteeseen asti. ”Moi, Linnea”, Viola sanoi ja puski sisälle asuntooni ilman erillistä pyyntöä. ”Päätin, että pitäisimme leffaillan ja söisimme pitsaa.” Kivaa, ajattelin. Saisin todennäköisesti minun onnellani ripulin kesken illan. ”Okei”, sanoin ja tajusin vasta nyt sulkea oven. Katsoin, kuinka Viola istahti sulokkaasti sängylleni, ja minä lysähdin epäryhdikkäästi keittiön pöydän ääreen, irvistäen vihlaisulle jonka tunsin häntäluussani. ”Miksi?” ”Tarvitsenko minä syyn siihen, että haluan viettää aikaa ystäväni kanssa?” Viola kysyi, kohottaen siististi nypittyjä kulmakarvojaan. ”Yleensä kyllä.” Viola huokaisi. ”Anttoni lähti äijien kanssa Seinäjoelle keilaamaan.” Nielaisin. Anttoni. Pelkkä nimen sanominen sai sydämeni jättämään lyönnin välistä. Nyt on ehkä hyvä hetki mainita, että on muutama pienen pieni asia, jotka minun tulisi kertoa Violan poikaystävästä, Anttoni Laaksosta. Pienen pieni asia numero 1: Olin toivottoman rakastunut häneen.