Elijah oli johdattanut joukkoa reippaasti jo päivän verran, pitämättä lainkaan taukoja. Hän halusi päästä Ladonin puutarhalle mahdollisimman nopeasti, hänen mielessään ei liikkunut paljoa mitään muuta. Hänellä ei ollut mitään tietoa ajan kulusta, Elijah tiesi ainoastaan, että he olivat kävelleet monta tuntia. Monet vaarat olivat vielä heidän edessään, Elijah tiesi, mutta hän oli tähän mennessä onnistunut pitämään hyvää huolta jokaisesta jäsenestä. Elijahin korvat kuuntelivat koko ajan viidakon ääniä ja tarkkaili ympäristöä herkeämättä, jotta mikään ei pääsisi yllättämään heitä. Oli se sitten tiikeri tai Atticus, mikään ei saisi jäädä Elijahilta huomaamatta.
Viidakko, jonne he astelivat, oli todella syvä ja tiheäkasvuinen. Kunnollista tietä ei ollut, joten he joutuivat tarpomaan melkein puolisokeana viidakon puiden ja pensaiden läpi. Elijah ja Cora kulkivat jonon kärjessä ja pilkkoivat miekoilla tielle laskeutuneet oksat ja lehdet, tehden muille kävelemisestä helpompaa. Tähän mennessä matkan teko oli sujunut melko mutkitta ja se sai Elijahin epävarmaksi. Mikään ei ollut koskaan sujunut ongelmitta, joten oli odotettavissa ettei tämäkään retki tulisi onnistumaan, ei ainakaan helpoimman kautta. Sen Elijah oli oppinut kantapään kautta tässä muutaman kuukauden aikana. Joukko oli kävellyt noin parin kilometrin verran ja koko matkan ajan Elijah oli joutunut kuuntelemaan Atticuksen jatkuvaa valitusta joka asiasta. Isoksi mieheksi hän vaikutti juuri nyt niin lapselliselta, joka sai Elijahin otsasuonen pullistumaan. Aivan kuin tässä ei olisi muutakin ajateltavaa, kuin pelkästään Atticuksen kurniva vatsa, josta hän jaksoi toitottaa jonon hänniltä.
"Voin käydä laittamassa entiselle kapteenillemme suukapulan, jos et jaksa enää kuunnella, ja jos totta puhutaan, alkaa minuakin jo kyllästyttää tuo vollotus”, Cora sanoi yllättäen ja näytti pilkallisen hymynsä, johon Elijah vastasi pelkällä hämmentyneellä ilmeellä.
Kummatkin katsahtivat taaksensa ja heidän ilokseen huomasivat Atticuksen ja kumppaninsa riitelevän keskenään. Cora ja Elijah eivät olleet varmoja, että oliko ollut hyvä idea pistää nämä kaksi kävelemään yhdessä, mutta huvittavaa katseltavaa se ainakin oli. Kummatkin kädet selän taakse sidottuina ja yrittivät jaloilla potkia toisiaan, mikä näytti aivan idioottien toiminnalta. Jopa osa miehistöstäkin oli puhjennut riemukkaaseen nauruun, eivätkä näyttäneet välittävän sen kummemmin entisestä kapteenistaan niin paljon.
Tuollaisina hetkinä Elijahin itsevarmuus nousi aina nollasta sataseen, kun hän katsoi Atticusta, joka ei ollut enää pelottava ollenkaan, enemmänkin säälittävän näköinen. Kuvat siitä, kun Elijah sai laivan vallattua ja miehistö kääntyi hänen puolelleen palautuivat hänen mieleensä. Eikö hän ollut ansainnut pienen leveilyn asialla? Elijah päästi suustaan pienen tuhahduksen ja kääntyi takaisin menosuuntaan, tuntien samalla Atticuksen kateellisen katseen niskassaan. Mikä kuitenkin jäi nopeasti taka-alalle, kun Elijahin silmät kohtasivat Coran.
Se katse oli joka kerta saanut muun maailman hiljenemään Elijahin ympärillä, eikä nähnyt muita kuin Coran. Hän ei ollut varma oliko se vain jokin taikatemppu, vai mistä nämä voimakkaat tunteet kumpusivat. Koko sen ajan, kun Cora oli tullut kuvioihin mukaan, Elijah oli tuntenut heidän välillään jonkin erikoisen siteen, jollaista hän ei ollut ennen tuntenut kenenkään muun kanssa. Elijah halusi koko ajan tietää enemmän ja enemmän Corasta ja tämän elämästä. Aina naisen ollessa lähellä häntä, Elijah tunsi valon tulvivan elämäänsä. Täydellinen rauhallisuus ja kärsimätön uteliaisuus heräsivät hänessä, ja Elijah voisi vain kuvitella millaista olisi olla Coran kanssa yhdessä. Vain he kaksi vastaan muu maailma.
"ELIJAH!" Kuului yllättäen miehen selän takaa ja tunsi Coran käden olkapäällään, joka sai hänet säikähtämään hieman. Hän katsahti nopeasti Coraa ja huomasi hymyilevänsä hermostuneesti, onneksi tämä ei tiennyt Elijahin ajatuksista.
"Huusin sinua jo kauan aikaa, muttet vastannut”, Cora selvensi. "Ajattelin jo, että tekikö viidakko sinusta kuuron. Meidän kannattaisi varmaan pian pysähtyä lepäämään. Joukkomme alkavat heiketä ja kohta alkaa tulla pimeä."
Elijah pyörähti ympäri ja tajusi lopulta itsekin, etteivät he olleet pysähdelleet paljoa ollenkaan koko vaelluksen aikana. Hän vain nyökkäsi Coralle ja antoi muillekin merkin pysähtyä. Merirosvot päästivät yhtäaikaa kamalan huokaisun äänen ja kantamukset heidän harteillaan putosivat maahan, samoin kuten miehet itsekin kaatuivat niille sijoilleen. Matkan teko oli ollut rankkaa ja kaikki olivat aivan uuvuksissa, eikä viidakon tukala ilma auttanut ollenkaan. Kaikki hikoilivat ja jakoivat toisilleen juomapulloja, jotta yllättäviltä nestehukilta säästyttäisiin. Elijah katseli ympärilleen huomatakseen, kuinka nopeasti päivä oli kääntynyt illan puolelle, joka puolella näytti olevan hämärää. Ei olisi turvallista lähteä kävelemään pimeään viidakkoon, joten tässä kohtaa olisi hyvä pitää tauko.
"Okei kaikki, jäädään tähän yöksi. Sytytetään nuotio ja käydään levolle, miehet. Minä ja Cora pidämme yöllä vahtia kaiken varalta”, Elijah kuulutti kovaan ääneen miehistölle ja jokainen alkoi kerätä tavaroitaan lähemmäksi, ja kerääntyivät pieneksi ringiksi maahan istumaan.
Elijah katsoi parhaakseen lähteä etsimään polttopuita, koska muut vaikuttivat niin väsyneiltä, mutta hän tunsi edelleen energian virtaavan eikä pystynyt pysähtymään aloilleen. Eikä Elijah uskonut siinä menevän kauaa, viidakkohan oli täynnä puita. Hän pujahti nopeasti pensaikon läpi ja lähti kävelemään suoraan pimeyteen. Ilma tuntui todella sähköiseltä, hän ei ollut varma johtuiko se hänen pelon tunteestaan vai oliko ukonilma tulossa, mutta Elijah tunsi selvästi jonkin sähkömäisen latauksen päänsä ympärillä.
Sydän pamppaillen hän jatkoi haahuilua yön pimennossa ja yritti löytää mahdollisimman nopeasti nuotioon kelpaavat puut, ja painua takaisin ryhmänsä luokse. Elijah ei pitänyt yhtään pimeistä paikoista, se sai hänet aina vainoharhaiseksi kun mielikuvitus pääsi valloilleen.
Yhtäkkiä hiljaisuuden keskeltä kuului rasahdus, joka sai Elijahin jähmettymään paikoilleen. Hänen jalkansa tuntuivat, kuin ne olisivat liimattuina maahan ja selkärankaa pitkin kulki kipeä vihlaisu, joka olikin vain hänen oma pelkonsa. Elijahin silmät olivat jo hieman tottuneet pimeään, joten kun hän seisoi paikoillaan tarkkaillen ympärillään olevia asioita, hän huomasi muutaman metrin päässä kasan puunoksia. Oli tullut taas hiljaista, eikä hän ollut nähnyt mitään epäilyttävää. Elijah veti syvään henkeä ja otti ensimmäisen askeleensa eteenpäin, mutta juuri samaan aikaan kun hän astui jalallaan, hän kuuli maan rasahtavan. Joku tai jokin kulki hänen takanaan, eikä Elijahilla ollut halua ottaa selvää mikä sen äänen aiheutti. Hän oli oppinut jo kauan sitten, ettei pimeässä yleensä ollut mitään hyvää, joten hän vain jäi paikoilleen seisomaan ja odotti josko tämä jokin liikkuisi lähemmäs. Elijah puntaroi kahta vaihtoehtoa: se oli joku ryhmäläisistä tai jokin saaren villieläimistä. Sitten hän ajatteli, että jos se olisi ollut Cora tai joku muu, eivätkö he olisi huutaneet Elijahia? Todennäköisesti, joten se ei voinut olla siis ihminen, joka oli täällä samaan aikaan Elijahin kanssa.
Ajatus ei ihmisestä sai hänet kauhun valtaan, koska Elijahilla ei ollut harmainta aavistustakaan mitä kaikkea viidakossa oleskeli. Eikä hänellä ollut mitään asetta, jolla puolustautua jos häntä uhkaisi jokin aggressiivinen eläin. Juuri tällä hetkellä Elijah toivoi vain Coran ilmestyvän jostain ja tekisi jonkun taian, joka karkottaisi tämän yökulkijan, ja Elijah pääisi takaisin ryhmänsä luokse.
Hän tunsi jo pimeyden ja hiljaisuuden tarrautuvan mieleensä ja kaikki Elijahin ympärillä alkoi vaan pyöriä, mutta sitten hän ajatteli äitiään ja heidän tehtäväänsä. Elijah ei voinut jäädä nyt vaan paikoilleen ja odottamaan kuolemaansa! Hän nielaisi kovaan ääneen ja kiskaisi keuhkot täyteen ilmaan, ja puhalsi rauhallisesti ulos. Elijah yritti vain rauhoittua ja saada ajatuksiinsa selkeyttä. Pimeyden keskeltä alkoi kuulua vihaista, kovaa ärähtelyä, joka ei jättänyt Elijahille paljon vaihtoehtoja. Hänen tulisi ainoastaan juosta, napata puut maasta ja rynniä takaisin ryhmänsä luo. Elijah käänsi päätään hitaasti, että pystyi juuri ja juuri näkemään taaksensa arvioidakseen tilannetta, jonka seurauksena hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi pudonnut vatsaansa, kun Elijah nosti katsettaan ylemmäs.
Hän tajusi katselevansa eläimen silmiä, jotka olivat muutaman metrin korkeudessa, joten oli kyseessä sitten mikä tahansa eläin, se oli valtava. Hän ei kuitenkaan pystynyt kertomaan tarkemmin mikä eläin se oli. Elijah pystyi erottamaan vain sen suuret, kiiluvat silmät ja tumman turkin. Totaallinen paniikki iski joka paikkaan Elijahissa, hän oli nyt varma omasta kuolemastaan. Miten hän voisi ikinä pärjätä noin valtavalle otukselle? Tässä tilanteessa hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia, joten ainoa mahdollisuus oli vain lähteä juoksemaan, ja niin hän tekikin. Hän nappasi suoraan vauhdista sylillisen polttopuita ja lähti pinkomaan eteenpäin pimeässä viidakossa niin nopeasti, kuin vaan jaloistaan pääsi.
Elijah kuuli selkänsä takaa raskaat askeleet ja pystyi vain päättelemään, että valtava otus oli lähtenyt hänen peräänsä. Elijahilla oli vaikeuksia juosta nopeasti tässä vaikeassa maastossa ja samaan aikaan löytää oikea reitti takaisin. Hyönteiset ja oksat osuivat Elijahin naamaan koko ajan, mutta hän ei voinut pysähtyä hetkeksikään. Hän vilkuili jatkuvasti olkansa yli ja näki otuksen saavuttavan häntä, kunnes hän pystyi vihdoinkin näkemään valonsäteitä suoraan edessäpäin. Elijah tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan melkein liiankin nopeasti. Stressi ja adrenaliini varmasti jonain päivänä räjäyttäisivät hänen pumppunsa, hän ajatteli mielessään. Mustat siluetit näkyivät puiden välistä ja Elijah huomasi vauhdin kasvavan melkein kuin itsestään. Hänen jalkansa liisivät kevyesti, vaikka maasto oli vaikeakulkuista. Hän ei enää tiennyt oliko hän peloissaan vai innoissaan nähdessään ryhmäläiset. Valtaisa karjaisu kuului uudemman kerran, joka sai tällä kertaa Elijahinkin huutamaan täysillä.
"JUOSKAA!! PAETKAA HETI!" Hän karjui karjumistaan, kun pääsi vihdoinkin lähemmäs muita.
Jokainen heistä katsahti Elijahiin kummastellen tilannetta, mutta heidän ei tarvinnut kauaa miettiä vastausta, kun yhtäkkiä puiden välistä ilmestyi valtava eläimen pää. Kaikki päästivät korvia raastavan huudon ja pakenivat äkkiä paikalta. Elijah oli vain jatkanut juoksuaan suoraan eteenpäin, joten he lähtivät seuraamaan häntä mitään mukisematta. Joukkio juoksi sokeana viidakossa ja yrittivät löytää jonkin hyvän paikan mihin piiloutua. Cora oli ainoa jäsen, jolla oli hyvä pimeänäkö, joten hän pystyi kertomaan nopeasti minne mennä.
"Elijah, tuolla!" Cora huudahti yhtäkkiä Elijahin selän takaa ja otti miestä kädestä kiinni, ja lähti ohjaamaan tätä.
Cora oli huomannut lähellä olevassa kallionseinässä halkeaman, jonne he voisivat piiloutua väliaikaisesti. Se oli liian pieni paikka tälle hirviölle, joten joukkio olisi siellä turvassa. He kaartoivat jyrkästi oikealle, jonka jälkeen Elijahista alkoi tuntua, että hän vihdoinkin pystyi näkemään tässä pikimustassa viidakossa. Suoraan heidän edessään vähän matkan päässä näkyi suuri kallio ja ennen kuin hän ehti ajattelemaan yhtään enempää, Cora työnsi hänet ja miehistön yhtenä jonona kallion koloon. Tuli pilkkopimeää, aivan kuin joku olisi sulkenut säkin suun. Kaikki käpertyivät yhteen läjään, koska tilaa ei ollut paljon ja olivat täysin liikkumattomina ja hiljaa paikoillaan.
He kuulivat eläimen raskaan hengityksen aivan läheltä ja kuinka se tömisteli viidakossa eteenpäin. Sen kuono haisteli ympäriinsä ja etsi joukkiota, jonka he halusi syödä päivälliseksi- tai pikemminkin yöpalaksi. Yksi merirosvoista oli päästää kirkaisun ja paljastaa heidät, mutta Cora ehti juuri ajoissa tukkia tämän suun kämmenellään. Pimeä varjo käväisi halkeaman suulla, mutta suuri eläin jatkoi kumminkin matkaansa ja jätti tällä kertaa miehistön rauhaan.
"Ovatko kaikki kunnossa?" Elijah kuiskasi ja kurkisti ulos pimeyteen kallion kolosta. Hän ei nähnyt enää jälkeäkään koko jättimäisestä eläimestä, aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan, eikä hän voinut ymmärtää mikä hemmetti se edes oli! Elijah ei ollut koskaan nähnyt tai kuullut vastaavaa, joten toivoi sen jäävän viimeiseksi tapaamiseksi tämän olennon kanssa.
Luonto heidän ympärillään oli aivan hiirenhiljainen ja pelottava, mutta mitä heidän nyt kannattaisi tehdä? Pimeä viidakko voi olla vaarallinen paikka kulkea, mutta peto tiesi varmasti missä päin he olivat ja tulisi todennäköisesti vielä tutkimaan uudestaan, joten kannattaisko jäädä vain paikoilleen vai vaihtaa paikkaa nopeasti? Sekin olisi tietysti riski, koska jos pedolla ei ollutkaan tietoa joukon piilopaikasta ja se löytäisi heidät myöhemmin vaeltelemasta jossain muualla, se saattaisi olla johtaa johonkin kamalaan. Elijah oli ottanut isoja riskejä viimeisten kuukausien ajan, joten kuten arvata saattoi, hän tuuppasi miehistön ja Coran takaisin ulkoilmaan. Miehet olivat kovasti vastutelleet ja olisivat tahtoneet jäädä suojaan piiloon, mutta Elijah oli liian itsepäinen ja pakotti heidän mukaansa.
Viileä tuuli käväisi Elijahin kasvoilla ja tunsi ilmassa väreilevän pelon, joka tuli hänen miehistöstään. Jopa Atticus ja hänen pahainen kumppaninsa olivat jäykkinä pelosta. Pienen hetken ajan se huvitti Elijahia, mutta nopeasti hänen ajatuksensa vaihtuivat takaisin viidakossa lymyilevään hirviöön. Mikä se olisi voinut olla? Ehkä ylisuureksi kasvanut yksinäinen leijona, joka vaelsi täällä saalistamassa kaikkia ruoakseen. Se tuntui tällä hetkellä kaikista järkevimmältä ajatukselta. Elijah viittoi miehistölleen ja he kulkivat syvemmälle viidakkoon. Cora oli yrittänyt parhaansa mukaan opastaa heitä, mutta oli täysin pilkkopimeää, joten jopa hänenkin oli vaikea kertoa missä he tarkalleen olivat. Jossain rasahti oksa ja kaikki pysähtyivät samantien paikoilleen. Cora oli peloissaan hypännyt Elijahin käsivarteen kiinni ja piteli kiinni, kuin nyt olisi tosi kyseessä.
"Oi.. Anteeksi”, Cora kuiskasi hiljaa yön pimeydessä Elijahille, joka irrotti tytön varovasti kädestään.
Vaikka kumpikaan ei voinut nähdä toista kunnolla, heidän kasvojaan kuumotti siitä huolimatta ja suut kaartuivat pieneen, ujoon hymyyn.
"Ei se mitään”, Elijah vastasi tytölle ja silitti nopeasti tämän päälakea.
Elijahin sydän jyskytti jälleen kovaa vauhtia, eikä olisi halunnut Coran irrottavan otettaan, mutta heillä oli samaan aikaan tehtävänä päästä Ladonin puutarhaan. Hänen oli ollut vaikea peitellä tunteitaan Coran läheisyydessä, mutta Elijah oli tuuminut itsekseen, että sitten kun tehtävä oli ohi, hän voisi ehkä tunnustaa Coralle syvälle kätketyt tunteensa. Elijah oli kuitenkin peloissaan ajatuksesta, koska hän ei tiennyt lainkaan mitä tyttö ajatteli hänestä. Elijah oli tuntenut ajoittain jonkinlaista positiivista energiaa heidän välillään, mutta hän ei voinut luottaa pelkästään siihen. Cora oli loppujen lopuksi edelleen merenneito, joka voisi tehdä kaikenlaisia temppuja Elijahin mielelle, mutta oliko Cora kumminkaan sellainen? Ei hänen mielestään, koska jos Cora olisi ollut samanlainen raakalainen kuin "sisaruksensa", eiköhän hän olisi jo jotenkin pettänyt joukkion. Tyttö oli silti pysynyt heidän mukanaan koko ajan ja auttanut joka asiassa, Elijah ei vaan pystynyt näkemään tätä pahana henkilönä ja toivoi löytävänsä puutarhasta mahdollisimman monta omenaa, jotta voisi antaa Corallekin osuutensa. Ehkä se pystyisi muuttamaan tämän kokonaan ihmiseksi ja jäisi elämään Elijahin kanssa maalle.
Mutta sitten hän ajatteli, että Cora varmasti kaipaisi perhettään meressä, joten ehkä hän ei haluaisikaan tehdä sitä. Ajatus sai Elijahi heti surulliseksi, mutta hän ymmärtäisi silti, jos tilanne olisi se. Hehän elivät täysin erilaisissa maailmoissa, se voisi olla liian kova pala Coralle. Elijah ajatteli seuraavaksi äitiään ja tämän tilannetta. Hän toivoi äitinsä olevan edelleen kunnossa ja turvassa kotona, ja että ihmiset ovat auttaneet tätä. Abigail varmasti mietti jokaisena hetkenä, että missä hänen poikansa oli ja tuon ajateltuaan, Elijah katui heti, että miksei hän ollut edes lähettänyt yhtä kirjettä. Hän olisi voinut kertoa olevansa kunnossa ja tulossa kotiin.
"Elijah? Minun on pakko kertoa jotain." Cora kuiskasi yllättäen ja katkaisi Elijahin sykät ajatukset.
"Mikä hätänä? Onko se jättimäinen hirviö taas täällä?" Elijah panikoi saman tien ja alkoi pyörimään paikallaan yrittäessään löytää ne samat kiiluvat silmät.
"Ei, ei mitään sellaista! Mutta kyllä se liittyy siihen eläimeen, minkä näit tänään. Minulla on tietoa, mikä se on”, Cora jatkoi kuiskaten, jotta muut jäsenet eivät kuulisi kaikkea. Tähän tilanteeseen ei haluttu enempää paniikkia, he saisivat tietää hieman myöhemmin.
"No, kerro! Mikä se o-" Elijahin lause katkesi siihen ja hän päästi huudon kurkustaan, kun yhtäkkiä maa hänen jalkojen allaan putosi. He olivat kävelleet vahingossa korkean mäen päälle, josta meno alas ei ollut matalimmasta päästä.
Toiselle puolelle laskeutuessa pitäisi varoa kiviä ja paksuja oksia, jotka kasvoivat maan läpi. Kukaan ei ollut huomannut, että he olivat tulleet liian lähelle mäen reunaa ja nyt miehistö ja Elijah olivat pyörien matkalla alas tiheään kasvustoon. Cora oli säikähdyksestä ponnahtanut vähän taaemmas ja oli ainoa jäsen, joka jäi ylös. Merirosvojen kipeä huuto jatkui vielä hetken aikaa, kunnes he saavuttivat maankamaran ja tuli hetken hiljaista jälleen. Cora lähti heti kapuamaan varovasti alas ja huomasi äkkiseltään taivalla pieniä valonsäteitä. Yön tunnit olivat käyneet nopeasti ja pian he saavuttaisivat uuden päivän.
Alhaalla Elijah ja miehistö alkoivat virkoamaan rankasta alastulosta, mutta tilanne ei ollut vielä ohi. Nopeasti he tajusivat seisovansa jossain märässä ja heidän jalkansa tuntuivat raskailta liikuttaa. Miehistö oli pudonnut mäen toisella puolella olevaan suohon, joka kiskoi nyt heitä jaloista! Jokainen heistä alkoi panikoida ja yrittivät väkisin päästä liikkeelle. He tarrautuivat toisiinsa kiinni ja kiskoivat kiskomistaan, että he pääsisivät jotenkin kuivalle maalle. Elijah tiesi, että siitä ei seuraisi mitään hyvää, jos miehet jatkaisivat samalla lailla riehumista. He tulisivat uppoamaan lopulta!
"MIEHET!" Elijah karjaisi kuuluvasti. "Älkää riuhtoko itseänne väkisin, se vetää teitä nopeammin vain alas! Meidän tulee olla nyt ihan rauhassa." Hän yritti selittää.
"Ai ottaa ihan rauhassa?! Miten, kun meitä jahtaa jokin jättimäinen elukka ja nyt ollaan suossa!?" Tate alkoi karjumaan takaisin Elijahille ja heilutti nyrkkiään vakavissaan, kunnes yhtäkkiä hänen jalkansa upposivat syvemmälle.
Tate säikähti pahemman kerran ja otti sen merkiksi, että nyt ei kannattanut heilua ja riehua, joten hän rauhoittui. Elijah pyöräytti silmiään ja päästi kova äänisen huokauksen, kunnes hän huomasi Coran ilmestyvän vähän matkan päästä ja näytti kantavan käsissään jotain pitkää. Tyttö juoksi kovaa vauhtia lähemmäs ja Elijah pystyi erottamaan, että se mitä Cora kantoi oli paksua puunjuurta- miten ikinä olikaan saanut sen revittyä maasta.
Maailma heidän ympärillään pysähtyi, kun he kuulivat jostain sen saman eläimen karjunnan. Cora ei jäänyt sen enempää ihmettelemään, vaan juoksi suon viereen ja heitti täydellä voimalla juuren sen pinnalle, ja käski kaikkia tarttumaan siihen. Elijah kiskoi käsillään itseään eteenpäin, joka ei tuntunut yhtään kevyeltä. Hänestä tuntui, kuin jokin voimakas repisi hänen jalkojaan koko ajan alemmas ja alemmas, mutta kun Elijah oli tarpeeksi lähellä Coraa, tämä repaisi Elijahin paidan rinnuksista ja kiskoi miehen väkisin rantaan. Pienen hetken päästä Elijah huomasi makaavansa Coran päällä, kun tämä oli vetänyt miehen ylös suosta. Hän ei olisi voinut millään uskoa, että tytöstä löytyi noin paljon voimaa.
Nolostuneena Elijah kimposi ylös Coran päältä ja painui saman tien auttamaan muita miehiä takaisin maanpinnalle. Cora, yhtä hämmentyneenä, nousi itsekin jaloilleen ja meni auttamaan Elijahia. Yhdessä he kiskoivat miehet ylös yksitellen, joka ei ollut lainkaan helppo tehtävä. He olivat lopussa aivan hengästyneet ja lihakset tuntuivat polttelevan kivusta. Kaikki olivat polvillaan maassa ja yrittivät saada itsensä takaisin kokoon.
Väsynyt Elijah nousi vaikeasti ylös ja nosti käden otsalleen, sillä varhainen aamuaurinko oli alkanut paistaa. Tiheästi kasvaneet puut haittasivat hieman näkyvyyttä, mutta hän pystyi silti erottamaan polun, joka oli hieman kauempana heistä. Kuuluva eläimen huuto sai miehistön jälleen jaloilleen ja Elijahin johdattamana he lähtivät juoksemaan puiden lävitse polkua kohti. Oli aivan kuin toinen maailma olisi avautunut noiden puiden takaa. Elijah huomasi juostessaan erilaisia kasveja ja kukkia, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Joka puolella loisti kaunis vihreä väri ja maisemat olivat suorastaan uskomattomat, mutta siinä samassa Elijah vain pysähtyi tuijottamaan suoraan eteenpäin.
"Elijah! Mitä nyt?" Cora saapui hänen taakseen ja laski käden miehen olkapäälle.
Elijah pystyi ainoastaan nostamaan kätensä ilmaan ja osoitti sormellaan. Cora katsoi siihen suuntaan mihin Elijah näytti ja huomasi valtavan ruosteisen portin heidän edessään. Sen vieressä vartioi valtavan kokoinen leijona, millaista he eivät olleet ennen nähneet. Jokainen heistä valahti lakanan valkoiseksi eivätkä voineet muuta kuin jäädä seisomaan paikoilleen.
Miten he koskaan voisivat päästä tuon pedon ohi?! Mutta heidän oli keksittävä jotain, sillä puutarha oli aivan heidän vieressä! Sitten yhtäkkiä, kuin salama olisi iskenyt Elijahin muistiin, hän muisti isänsä kirjat kaikista mystisistä olennoista, mutta ei koskaan uskonut niiden olevan totta.
"Se... Ei voi olla, sehän on…”, Elijah änkytti hiljaa ja yritti vain jotenkin saada järjen pysymään päässään.
"Nemea”, Cora vastasi nielaisten kovaan ääneen. Jos tämä peto ei voinut haistaa pelkoa, niin nyt se varmasti ainakin kuuli sen. Elijah ja Cora tarttuivat toisiaan käsistä kiinni, toivoen ainoastaan ettei tämä olisi heidän loppunsa.
Viidakko, jonne he astelivat, oli todella syvä ja tiheäkasvuinen. Kunnollista tietä ei ollut, joten he joutuivat tarpomaan melkein puolisokeana viidakon puiden ja pensaiden läpi. Elijah ja Cora kulkivat jonon kärjessä ja pilkkoivat miekoilla tielle laskeutuneet oksat ja lehdet, tehden muille kävelemisestä helpompaa. Tähän mennessä matkan teko oli sujunut melko mutkitta ja se sai Elijahin epävarmaksi. Mikään ei ollut koskaan sujunut ongelmitta, joten oli odotettavissa ettei tämäkään retki tulisi onnistumaan, ei ainakaan helpoimman kautta. Sen Elijah oli oppinut kantapään kautta tässä muutaman kuukauden aikana. Joukko oli kävellyt noin parin kilometrin verran ja koko matkan ajan Elijah oli joutunut kuuntelemaan Atticuksen jatkuvaa valitusta joka asiasta. Isoksi mieheksi hän vaikutti juuri nyt niin lapselliselta, joka sai Elijahin otsasuonen pullistumaan. Aivan kuin tässä ei olisi muutakin ajateltavaa, kuin pelkästään Atticuksen kurniva vatsa, josta hän jaksoi toitottaa jonon hänniltä.
"Voin käydä laittamassa entiselle kapteenillemme suukapulan, jos et jaksa enää kuunnella, ja jos totta puhutaan, alkaa minuakin jo kyllästyttää tuo vollotus”, Cora sanoi yllättäen ja näytti pilkallisen hymynsä, johon Elijah vastasi pelkällä hämmentyneellä ilmeellä.
Kummatkin katsahtivat taaksensa ja heidän ilokseen huomasivat Atticuksen ja kumppaninsa riitelevän keskenään. Cora ja Elijah eivät olleet varmoja, että oliko ollut hyvä idea pistää nämä kaksi kävelemään yhdessä, mutta huvittavaa katseltavaa se ainakin oli. Kummatkin kädet selän taakse sidottuina ja yrittivät jaloilla potkia toisiaan, mikä näytti aivan idioottien toiminnalta. Jopa osa miehistöstäkin oli puhjennut riemukkaaseen nauruun, eivätkä näyttäneet välittävän sen kummemmin entisestä kapteenistaan niin paljon.
Tuollaisina hetkinä Elijahin itsevarmuus nousi aina nollasta sataseen, kun hän katsoi Atticusta, joka ei ollut enää pelottava ollenkaan, enemmänkin säälittävän näköinen. Kuvat siitä, kun Elijah sai laivan vallattua ja miehistö kääntyi hänen puolelleen palautuivat hänen mieleensä. Eikö hän ollut ansainnut pienen leveilyn asialla? Elijah päästi suustaan pienen tuhahduksen ja kääntyi takaisin menosuuntaan, tuntien samalla Atticuksen kateellisen katseen niskassaan. Mikä kuitenkin jäi nopeasti taka-alalle, kun Elijahin silmät kohtasivat Coran.
Se katse oli joka kerta saanut muun maailman hiljenemään Elijahin ympärillä, eikä nähnyt muita kuin Coran. Hän ei ollut varma oliko se vain jokin taikatemppu, vai mistä nämä voimakkaat tunteet kumpusivat. Koko sen ajan, kun Cora oli tullut kuvioihin mukaan, Elijah oli tuntenut heidän välillään jonkin erikoisen siteen, jollaista hän ei ollut ennen tuntenut kenenkään muun kanssa. Elijah halusi koko ajan tietää enemmän ja enemmän Corasta ja tämän elämästä. Aina naisen ollessa lähellä häntä, Elijah tunsi valon tulvivan elämäänsä. Täydellinen rauhallisuus ja kärsimätön uteliaisuus heräsivät hänessä, ja Elijah voisi vain kuvitella millaista olisi olla Coran kanssa yhdessä. Vain he kaksi vastaan muu maailma.
"ELIJAH!" Kuului yllättäen miehen selän takaa ja tunsi Coran käden olkapäällään, joka sai hänet säikähtämään hieman. Hän katsahti nopeasti Coraa ja huomasi hymyilevänsä hermostuneesti, onneksi tämä ei tiennyt Elijahin ajatuksista.
"Huusin sinua jo kauan aikaa, muttet vastannut”, Cora selvensi. "Ajattelin jo, että tekikö viidakko sinusta kuuron. Meidän kannattaisi varmaan pian pysähtyä lepäämään. Joukkomme alkavat heiketä ja kohta alkaa tulla pimeä."
Elijah pyörähti ympäri ja tajusi lopulta itsekin, etteivät he olleet pysähdelleet paljoa ollenkaan koko vaelluksen aikana. Hän vain nyökkäsi Coralle ja antoi muillekin merkin pysähtyä. Merirosvot päästivät yhtäaikaa kamalan huokaisun äänen ja kantamukset heidän harteillaan putosivat maahan, samoin kuten miehet itsekin kaatuivat niille sijoilleen. Matkan teko oli ollut rankkaa ja kaikki olivat aivan uuvuksissa, eikä viidakon tukala ilma auttanut ollenkaan. Kaikki hikoilivat ja jakoivat toisilleen juomapulloja, jotta yllättäviltä nestehukilta säästyttäisiin. Elijah katseli ympärilleen huomatakseen, kuinka nopeasti päivä oli kääntynyt illan puolelle, joka puolella näytti olevan hämärää. Ei olisi turvallista lähteä kävelemään pimeään viidakkoon, joten tässä kohtaa olisi hyvä pitää tauko.
"Okei kaikki, jäädään tähän yöksi. Sytytetään nuotio ja käydään levolle, miehet. Minä ja Cora pidämme yöllä vahtia kaiken varalta”, Elijah kuulutti kovaan ääneen miehistölle ja jokainen alkoi kerätä tavaroitaan lähemmäksi, ja kerääntyivät pieneksi ringiksi maahan istumaan.
Elijah katsoi parhaakseen lähteä etsimään polttopuita, koska muut vaikuttivat niin väsyneiltä, mutta hän tunsi edelleen energian virtaavan eikä pystynyt pysähtymään aloilleen. Eikä Elijah uskonut siinä menevän kauaa, viidakkohan oli täynnä puita. Hän pujahti nopeasti pensaikon läpi ja lähti kävelemään suoraan pimeyteen. Ilma tuntui todella sähköiseltä, hän ei ollut varma johtuiko se hänen pelon tunteestaan vai oliko ukonilma tulossa, mutta Elijah tunsi selvästi jonkin sähkömäisen latauksen päänsä ympärillä.
Sydän pamppaillen hän jatkoi haahuilua yön pimennossa ja yritti löytää mahdollisimman nopeasti nuotioon kelpaavat puut, ja painua takaisin ryhmänsä luokse. Elijah ei pitänyt yhtään pimeistä paikoista, se sai hänet aina vainoharhaiseksi kun mielikuvitus pääsi valloilleen.
Yhtäkkiä hiljaisuuden keskeltä kuului rasahdus, joka sai Elijahin jähmettymään paikoilleen. Hänen jalkansa tuntuivat, kuin ne olisivat liimattuina maahan ja selkärankaa pitkin kulki kipeä vihlaisu, joka olikin vain hänen oma pelkonsa. Elijahin silmät olivat jo hieman tottuneet pimeään, joten kun hän seisoi paikoillaan tarkkaillen ympärillään olevia asioita, hän huomasi muutaman metrin päässä kasan puunoksia. Oli tullut taas hiljaista, eikä hän ollut nähnyt mitään epäilyttävää. Elijah veti syvään henkeä ja otti ensimmäisen askeleensa eteenpäin, mutta juuri samaan aikaan kun hän astui jalallaan, hän kuuli maan rasahtavan. Joku tai jokin kulki hänen takanaan, eikä Elijahilla ollut halua ottaa selvää mikä sen äänen aiheutti. Hän oli oppinut jo kauan sitten, ettei pimeässä yleensä ollut mitään hyvää, joten hän vain jäi paikoilleen seisomaan ja odotti josko tämä jokin liikkuisi lähemmäs. Elijah puntaroi kahta vaihtoehtoa: se oli joku ryhmäläisistä tai jokin saaren villieläimistä. Sitten hän ajatteli, että jos se olisi ollut Cora tai joku muu, eivätkö he olisi huutaneet Elijahia? Todennäköisesti, joten se ei voinut olla siis ihminen, joka oli täällä samaan aikaan Elijahin kanssa.
Ajatus ei ihmisestä sai hänet kauhun valtaan, koska Elijahilla ei ollut harmainta aavistustakaan mitä kaikkea viidakossa oleskeli. Eikä hänellä ollut mitään asetta, jolla puolustautua jos häntä uhkaisi jokin aggressiivinen eläin. Juuri tällä hetkellä Elijah toivoi vain Coran ilmestyvän jostain ja tekisi jonkun taian, joka karkottaisi tämän yökulkijan, ja Elijah pääisi takaisin ryhmänsä luokse.
Hän tunsi jo pimeyden ja hiljaisuuden tarrautuvan mieleensä ja kaikki Elijahin ympärillä alkoi vaan pyöriä, mutta sitten hän ajatteli äitiään ja heidän tehtäväänsä. Elijah ei voinut jäädä nyt vaan paikoilleen ja odottamaan kuolemaansa! Hän nielaisi kovaan ääneen ja kiskaisi keuhkot täyteen ilmaan, ja puhalsi rauhallisesti ulos. Elijah yritti vain rauhoittua ja saada ajatuksiinsa selkeyttä. Pimeyden keskeltä alkoi kuulua vihaista, kovaa ärähtelyä, joka ei jättänyt Elijahille paljon vaihtoehtoja. Hänen tulisi ainoastaan juosta, napata puut maasta ja rynniä takaisin ryhmänsä luo. Elijah käänsi päätään hitaasti, että pystyi juuri ja juuri näkemään taaksensa arvioidakseen tilannetta, jonka seurauksena hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi pudonnut vatsaansa, kun Elijah nosti katsettaan ylemmäs.
Hän tajusi katselevansa eläimen silmiä, jotka olivat muutaman metrin korkeudessa, joten oli kyseessä sitten mikä tahansa eläin, se oli valtava. Hän ei kuitenkaan pystynyt kertomaan tarkemmin mikä eläin se oli. Elijah pystyi erottamaan vain sen suuret, kiiluvat silmät ja tumman turkin. Totaallinen paniikki iski joka paikkaan Elijahissa, hän oli nyt varma omasta kuolemastaan. Miten hän voisi ikinä pärjätä noin valtavalle otukselle? Tässä tilanteessa hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia, joten ainoa mahdollisuus oli vain lähteä juoksemaan, ja niin hän tekikin. Hän nappasi suoraan vauhdista sylillisen polttopuita ja lähti pinkomaan eteenpäin pimeässä viidakossa niin nopeasti, kuin vaan jaloistaan pääsi.
Elijah kuuli selkänsä takaa raskaat askeleet ja pystyi vain päättelemään, että valtava otus oli lähtenyt hänen peräänsä. Elijahilla oli vaikeuksia juosta nopeasti tässä vaikeassa maastossa ja samaan aikaan löytää oikea reitti takaisin. Hyönteiset ja oksat osuivat Elijahin naamaan koko ajan, mutta hän ei voinut pysähtyä hetkeksikään. Hän vilkuili jatkuvasti olkansa yli ja näki otuksen saavuttavan häntä, kunnes hän pystyi vihdoinkin näkemään valonsäteitä suoraan edessäpäin. Elijah tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan melkein liiankin nopeasti. Stressi ja adrenaliini varmasti jonain päivänä räjäyttäisivät hänen pumppunsa, hän ajatteli mielessään. Mustat siluetit näkyivät puiden välistä ja Elijah huomasi vauhdin kasvavan melkein kuin itsestään. Hänen jalkansa liisivät kevyesti, vaikka maasto oli vaikeakulkuista. Hän ei enää tiennyt oliko hän peloissaan vai innoissaan nähdessään ryhmäläiset. Valtaisa karjaisu kuului uudemman kerran, joka sai tällä kertaa Elijahinkin huutamaan täysillä.
"JUOSKAA!! PAETKAA HETI!" Hän karjui karjumistaan, kun pääsi vihdoinkin lähemmäs muita.
Jokainen heistä katsahti Elijahiin kummastellen tilannetta, mutta heidän ei tarvinnut kauaa miettiä vastausta, kun yhtäkkiä puiden välistä ilmestyi valtava eläimen pää. Kaikki päästivät korvia raastavan huudon ja pakenivat äkkiä paikalta. Elijah oli vain jatkanut juoksuaan suoraan eteenpäin, joten he lähtivät seuraamaan häntä mitään mukisematta. Joukkio juoksi sokeana viidakossa ja yrittivät löytää jonkin hyvän paikan mihin piiloutua. Cora oli ainoa jäsen, jolla oli hyvä pimeänäkö, joten hän pystyi kertomaan nopeasti minne mennä.
"Elijah, tuolla!" Cora huudahti yhtäkkiä Elijahin selän takaa ja otti miestä kädestä kiinni, ja lähti ohjaamaan tätä.
Cora oli huomannut lähellä olevassa kallionseinässä halkeaman, jonne he voisivat piiloutua väliaikaisesti. Se oli liian pieni paikka tälle hirviölle, joten joukkio olisi siellä turvassa. He kaartoivat jyrkästi oikealle, jonka jälkeen Elijahista alkoi tuntua, että hän vihdoinkin pystyi näkemään tässä pikimustassa viidakossa. Suoraan heidän edessään vähän matkan päässä näkyi suuri kallio ja ennen kuin hän ehti ajattelemaan yhtään enempää, Cora työnsi hänet ja miehistön yhtenä jonona kallion koloon. Tuli pilkkopimeää, aivan kuin joku olisi sulkenut säkin suun. Kaikki käpertyivät yhteen läjään, koska tilaa ei ollut paljon ja olivat täysin liikkumattomina ja hiljaa paikoillaan.
He kuulivat eläimen raskaan hengityksen aivan läheltä ja kuinka se tömisteli viidakossa eteenpäin. Sen kuono haisteli ympäriinsä ja etsi joukkiota, jonka he halusi syödä päivälliseksi- tai pikemminkin yöpalaksi. Yksi merirosvoista oli päästää kirkaisun ja paljastaa heidät, mutta Cora ehti juuri ajoissa tukkia tämän suun kämmenellään. Pimeä varjo käväisi halkeaman suulla, mutta suuri eläin jatkoi kumminkin matkaansa ja jätti tällä kertaa miehistön rauhaan.
"Ovatko kaikki kunnossa?" Elijah kuiskasi ja kurkisti ulos pimeyteen kallion kolosta. Hän ei nähnyt enää jälkeäkään koko jättimäisestä eläimestä, aivan kuin sitä ei olisi ollutkaan, eikä hän voinut ymmärtää mikä hemmetti se edes oli! Elijah ei ollut koskaan nähnyt tai kuullut vastaavaa, joten toivoi sen jäävän viimeiseksi tapaamiseksi tämän olennon kanssa.
Luonto heidän ympärillään oli aivan hiirenhiljainen ja pelottava, mutta mitä heidän nyt kannattaisi tehdä? Pimeä viidakko voi olla vaarallinen paikka kulkea, mutta peto tiesi varmasti missä päin he olivat ja tulisi todennäköisesti vielä tutkimaan uudestaan, joten kannattaisko jäädä vain paikoilleen vai vaihtaa paikkaa nopeasti? Sekin olisi tietysti riski, koska jos pedolla ei ollutkaan tietoa joukon piilopaikasta ja se löytäisi heidät myöhemmin vaeltelemasta jossain muualla, se saattaisi olla johtaa johonkin kamalaan. Elijah oli ottanut isoja riskejä viimeisten kuukausien ajan, joten kuten arvata saattoi, hän tuuppasi miehistön ja Coran takaisin ulkoilmaan. Miehet olivat kovasti vastutelleet ja olisivat tahtoneet jäädä suojaan piiloon, mutta Elijah oli liian itsepäinen ja pakotti heidän mukaansa.
Viileä tuuli käväisi Elijahin kasvoilla ja tunsi ilmassa väreilevän pelon, joka tuli hänen miehistöstään. Jopa Atticus ja hänen pahainen kumppaninsa olivat jäykkinä pelosta. Pienen hetken ajan se huvitti Elijahia, mutta nopeasti hänen ajatuksensa vaihtuivat takaisin viidakossa lymyilevään hirviöön. Mikä se olisi voinut olla? Ehkä ylisuureksi kasvanut yksinäinen leijona, joka vaelsi täällä saalistamassa kaikkia ruoakseen. Se tuntui tällä hetkellä kaikista järkevimmältä ajatukselta. Elijah viittoi miehistölleen ja he kulkivat syvemmälle viidakkoon. Cora oli yrittänyt parhaansa mukaan opastaa heitä, mutta oli täysin pilkkopimeää, joten jopa hänenkin oli vaikea kertoa missä he tarkalleen olivat. Jossain rasahti oksa ja kaikki pysähtyivät samantien paikoilleen. Cora oli peloissaan hypännyt Elijahin käsivarteen kiinni ja piteli kiinni, kuin nyt olisi tosi kyseessä.
"Oi.. Anteeksi”, Cora kuiskasi hiljaa yön pimeydessä Elijahille, joka irrotti tytön varovasti kädestään.
Vaikka kumpikaan ei voinut nähdä toista kunnolla, heidän kasvojaan kuumotti siitä huolimatta ja suut kaartuivat pieneen, ujoon hymyyn.
"Ei se mitään”, Elijah vastasi tytölle ja silitti nopeasti tämän päälakea.
Elijahin sydän jyskytti jälleen kovaa vauhtia, eikä olisi halunnut Coran irrottavan otettaan, mutta heillä oli samaan aikaan tehtävänä päästä Ladonin puutarhaan. Hänen oli ollut vaikea peitellä tunteitaan Coran läheisyydessä, mutta Elijah oli tuuminut itsekseen, että sitten kun tehtävä oli ohi, hän voisi ehkä tunnustaa Coralle syvälle kätketyt tunteensa. Elijah oli kuitenkin peloissaan ajatuksesta, koska hän ei tiennyt lainkaan mitä tyttö ajatteli hänestä. Elijah oli tuntenut ajoittain jonkinlaista positiivista energiaa heidän välillään, mutta hän ei voinut luottaa pelkästään siihen. Cora oli loppujen lopuksi edelleen merenneito, joka voisi tehdä kaikenlaisia temppuja Elijahin mielelle, mutta oliko Cora kumminkaan sellainen? Ei hänen mielestään, koska jos Cora olisi ollut samanlainen raakalainen kuin "sisaruksensa", eiköhän hän olisi jo jotenkin pettänyt joukkion. Tyttö oli silti pysynyt heidän mukanaan koko ajan ja auttanut joka asiassa, Elijah ei vaan pystynyt näkemään tätä pahana henkilönä ja toivoi löytävänsä puutarhasta mahdollisimman monta omenaa, jotta voisi antaa Corallekin osuutensa. Ehkä se pystyisi muuttamaan tämän kokonaan ihmiseksi ja jäisi elämään Elijahin kanssa maalle.
Mutta sitten hän ajatteli, että Cora varmasti kaipaisi perhettään meressä, joten ehkä hän ei haluaisikaan tehdä sitä. Ajatus sai Elijahi heti surulliseksi, mutta hän ymmärtäisi silti, jos tilanne olisi se. Hehän elivät täysin erilaisissa maailmoissa, se voisi olla liian kova pala Coralle. Elijah ajatteli seuraavaksi äitiään ja tämän tilannetta. Hän toivoi äitinsä olevan edelleen kunnossa ja turvassa kotona, ja että ihmiset ovat auttaneet tätä. Abigail varmasti mietti jokaisena hetkenä, että missä hänen poikansa oli ja tuon ajateltuaan, Elijah katui heti, että miksei hän ollut edes lähettänyt yhtä kirjettä. Hän olisi voinut kertoa olevansa kunnossa ja tulossa kotiin.
"Elijah? Minun on pakko kertoa jotain." Cora kuiskasi yllättäen ja katkaisi Elijahin sykät ajatukset.
"Mikä hätänä? Onko se jättimäinen hirviö taas täällä?" Elijah panikoi saman tien ja alkoi pyörimään paikallaan yrittäessään löytää ne samat kiiluvat silmät.
"Ei, ei mitään sellaista! Mutta kyllä se liittyy siihen eläimeen, minkä näit tänään. Minulla on tietoa, mikä se on”, Cora jatkoi kuiskaten, jotta muut jäsenet eivät kuulisi kaikkea. Tähän tilanteeseen ei haluttu enempää paniikkia, he saisivat tietää hieman myöhemmin.
"No, kerro! Mikä se o-" Elijahin lause katkesi siihen ja hän päästi huudon kurkustaan, kun yhtäkkiä maa hänen jalkojen allaan putosi. He olivat kävelleet vahingossa korkean mäen päälle, josta meno alas ei ollut matalimmasta päästä.
Toiselle puolelle laskeutuessa pitäisi varoa kiviä ja paksuja oksia, jotka kasvoivat maan läpi. Kukaan ei ollut huomannut, että he olivat tulleet liian lähelle mäen reunaa ja nyt miehistö ja Elijah olivat pyörien matkalla alas tiheään kasvustoon. Cora oli säikähdyksestä ponnahtanut vähän taaemmas ja oli ainoa jäsen, joka jäi ylös. Merirosvojen kipeä huuto jatkui vielä hetken aikaa, kunnes he saavuttivat maankamaran ja tuli hetken hiljaista jälleen. Cora lähti heti kapuamaan varovasti alas ja huomasi äkkiseltään taivalla pieniä valonsäteitä. Yön tunnit olivat käyneet nopeasti ja pian he saavuttaisivat uuden päivän.
Alhaalla Elijah ja miehistö alkoivat virkoamaan rankasta alastulosta, mutta tilanne ei ollut vielä ohi. Nopeasti he tajusivat seisovansa jossain märässä ja heidän jalkansa tuntuivat raskailta liikuttaa. Miehistö oli pudonnut mäen toisella puolella olevaan suohon, joka kiskoi nyt heitä jaloista! Jokainen heistä alkoi panikoida ja yrittivät väkisin päästä liikkeelle. He tarrautuivat toisiinsa kiinni ja kiskoivat kiskomistaan, että he pääsisivät jotenkin kuivalle maalle. Elijah tiesi, että siitä ei seuraisi mitään hyvää, jos miehet jatkaisivat samalla lailla riehumista. He tulisivat uppoamaan lopulta!
"MIEHET!" Elijah karjaisi kuuluvasti. "Älkää riuhtoko itseänne väkisin, se vetää teitä nopeammin vain alas! Meidän tulee olla nyt ihan rauhassa." Hän yritti selittää.
"Ai ottaa ihan rauhassa?! Miten, kun meitä jahtaa jokin jättimäinen elukka ja nyt ollaan suossa!?" Tate alkoi karjumaan takaisin Elijahille ja heilutti nyrkkiään vakavissaan, kunnes yhtäkkiä hänen jalkansa upposivat syvemmälle.
Tate säikähti pahemman kerran ja otti sen merkiksi, että nyt ei kannattanut heilua ja riehua, joten hän rauhoittui. Elijah pyöräytti silmiään ja päästi kova äänisen huokauksen, kunnes hän huomasi Coran ilmestyvän vähän matkan päästä ja näytti kantavan käsissään jotain pitkää. Tyttö juoksi kovaa vauhtia lähemmäs ja Elijah pystyi erottamaan, että se mitä Cora kantoi oli paksua puunjuurta- miten ikinä olikaan saanut sen revittyä maasta.
Maailma heidän ympärillään pysähtyi, kun he kuulivat jostain sen saman eläimen karjunnan. Cora ei jäänyt sen enempää ihmettelemään, vaan juoksi suon viereen ja heitti täydellä voimalla juuren sen pinnalle, ja käski kaikkia tarttumaan siihen. Elijah kiskoi käsillään itseään eteenpäin, joka ei tuntunut yhtään kevyeltä. Hänestä tuntui, kuin jokin voimakas repisi hänen jalkojaan koko ajan alemmas ja alemmas, mutta kun Elijah oli tarpeeksi lähellä Coraa, tämä repaisi Elijahin paidan rinnuksista ja kiskoi miehen väkisin rantaan. Pienen hetken päästä Elijah huomasi makaavansa Coran päällä, kun tämä oli vetänyt miehen ylös suosta. Hän ei olisi voinut millään uskoa, että tytöstä löytyi noin paljon voimaa.
Nolostuneena Elijah kimposi ylös Coran päältä ja painui saman tien auttamaan muita miehiä takaisin maanpinnalle. Cora, yhtä hämmentyneenä, nousi itsekin jaloilleen ja meni auttamaan Elijahia. Yhdessä he kiskoivat miehet ylös yksitellen, joka ei ollut lainkaan helppo tehtävä. He olivat lopussa aivan hengästyneet ja lihakset tuntuivat polttelevan kivusta. Kaikki olivat polvillaan maassa ja yrittivät saada itsensä takaisin kokoon.
Väsynyt Elijah nousi vaikeasti ylös ja nosti käden otsalleen, sillä varhainen aamuaurinko oli alkanut paistaa. Tiheästi kasvaneet puut haittasivat hieman näkyvyyttä, mutta hän pystyi silti erottamaan polun, joka oli hieman kauempana heistä. Kuuluva eläimen huuto sai miehistön jälleen jaloilleen ja Elijahin johdattamana he lähtivät juoksemaan puiden lävitse polkua kohti. Oli aivan kuin toinen maailma olisi avautunut noiden puiden takaa. Elijah huomasi juostessaan erilaisia kasveja ja kukkia, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Joka puolella loisti kaunis vihreä väri ja maisemat olivat suorastaan uskomattomat, mutta siinä samassa Elijah vain pysähtyi tuijottamaan suoraan eteenpäin.
"Elijah! Mitä nyt?" Cora saapui hänen taakseen ja laski käden miehen olkapäälle.
Elijah pystyi ainoastaan nostamaan kätensä ilmaan ja osoitti sormellaan. Cora katsoi siihen suuntaan mihin Elijah näytti ja huomasi valtavan ruosteisen portin heidän edessään. Sen vieressä vartioi valtavan kokoinen leijona, millaista he eivät olleet ennen nähneet. Jokainen heistä valahti lakanan valkoiseksi eivätkä voineet muuta kuin jäädä seisomaan paikoilleen.
Miten he koskaan voisivat päästä tuon pedon ohi?! Mutta heidän oli keksittävä jotain, sillä puutarha oli aivan heidän vieressä! Sitten yhtäkkiä, kuin salama olisi iskenyt Elijahin muistiin, hän muisti isänsä kirjat kaikista mystisistä olennoista, mutta ei koskaan uskonut niiden olevan totta.
"Se... Ei voi olla, sehän on…”, Elijah änkytti hiljaa ja yritti vain jotenkin saada järjen pysymään päässään.
"Nemea”, Cora vastasi nielaisten kovaan ääneen. Jos tämä peto ei voinut haistaa pelkoa, niin nyt se varmasti ainakin kuuli sen. Elijah ja Cora tarttuivat toisiaan käsistä kiinni, toivoen ainoastaan ettei tämä olisi heidän loppunsa.