Miehistön ylipuhuminen siihen, että he liittyisivät Coran ja Elijahin joukkoihin ei vaatinut minkäänlaisia ponnistuksia. Itseasiassa heitä ei tarvinnut ylipuhua ollenkaan; he olivat kääntäneet takkinsa sillä siunatulla sekunnilla kun Cora oli ilmestynyt ja kapteeni Atticus ja vahtiperämies Ruben olivat vangittu vankiselleihin laivan alimpaan kerrokseen.
Ei Elijah merirosvoihin tietenkään luottanut, ei hän niin tyhmä ollut, mutta hän otti ilomielin vastaan uuden suosionsa miehistön keskuudessa. Kun Atticus, ja mahdollisesti Ruben, uhrattaisiin Ladonille, Elijahilla olisi hyvä tilaisuus napata vähintäänkin yksi, mieluusti useampi, kultainen omena laukkuunsa ja paeta paikalta. Silloin oma merirosvomiehistö tulisi käteväksi.
Ja faktahan oli se, ettei Elijah pystyisi yksin purjehtimaan merien halki takaisin Rivermountiin. Hän tarvitsisi kokeneen ja maailmaa nähneen miehistön, laivasta puhumattakaan, ja Elijah uskoi, että niin kauan kun hän kohtelisi merirosvoja reilusti, ei ongelmia syntyisi.
Mitä Coraan tuli, hän käveli hämmentyneen ja sanattoman miehistön keskuudessa omin jaloin, punaiset hiukset laineina pitkin selkää, ja ei suostunut vaihtamaan vaatteita, vaan piti Elijahin pitkää takkia yllään. Nainen oli uskomattoman kaunis ja kerrankin rääväsuiset merirosvot eivät uskaltaneet sanoa mitään härskiä; he tiesivät Coran omaavan tappavan kauniin lauluäänen.
Kolme päivää kapinan jälkeen Elijah oli seisomassa ruorin takana kun Cora käveli hänen luokseen. Elijah vilkaisi naista nopeasti ja käänsi sitten katseensa takaisin horisonttiin. Edes hän ei kyennyt tuijottamaan naista pitkään punastumatta. Oliko hän todella tullut tähän pisteeseen? Menettänyt yhteyden Jumalaan? Katseli kauniita naisia, ajatukset harhaillen? Oliko se syntiä tässä elämän tilanteessa missä Elijah nyt oli?
”Hei”, Cora sanoi vaimealla, sointuvalla äänellä.
”Hei”, Elijah vastasi ja vilkaisi Coran jalkoja. ”Joko kerrot minulle miten sait jalat?”
”Ei se ole niin ihmeellinen tarina”, Cora sanoi olkiaan kohauttaen. ”Jos olen merestä pois kuivalla maalla tarpeeksi kauan, saan jalat. Kun menen takaisin mereen, pyrstöni ilmaantuu uudelleen.”
”Olit väärässä”, Elijah sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Se on ihmeellinen tarina. Tavalliselle miehelle ainakin. En uskoisi sitä ellen olisi omin silmin todistanut sen tapahtuvan.”
”Ovatko minun jalkani sinun silmissäsi ihme?”
”En tiedä. Kenties”, Elijah sanoi. ”Tuntuu, että olen menettänyt yhteyden uskooni.”
”Millainen on uskosi?” Cora kysyi uteliaana. ”Ketkä ovat jumaliasi?”
Elijah kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
”Mitä tarkoitat? Jumaliani?”
”Niin. Miksi kutsut heitä?”
”On vain yksi Jumala. Kaikkivaltias Herra.”
”Mikä hänen nimensä on sitten?”
Elijah kohautti olkiaan. ”Hän on vain Jumala.”
”Kiehtovaa”, Cora sanoi kiihkeällä äänellä. ”Me emme puutu uskon asioihin. Merenneito lahdella kuulee kaikenlaisten jumalten nimiä kun merirosvot rukoilevat pelastusta. Olen kuullut satoja eri nimiä jumalille. Mistä tiedät, että sinun Jumalasi on se oikea? Eihän hän ole luonut tätä kultaista omenaakaan jota sinä niin halajat, eihän?”
”Ei”, Elijah myönsi ja huokaisi. ”Enpä kai minä tiedäkkään. Se mitä sanoin yhdestä kaikkivaltiaasta Herrasta tuli vanhasta tottumuksesta. Ennen luulin olevani niin varma, mutta kun äitini sairaus eteni… no, jouduin avartamaan mieltäni uusille asioille. Nyt en enää tiedä mihin uskoa.”
Cora ei vastannut mitään. Hän vain tuijotti Elijahia pää kallellaan, miettiväinen ilme naamalla. Se sai Elijahin tuntemaan olonsa kauhean alastomaksi. Hän kiemurteli epämukavasti naisen intensiivisen tuijotuksen alla, mutta ei siltikään pyytänyt merenneitoa sanomaan jotain. Hän ei kyennyt puhumaan, hän pelkäsi, että hänen äänensä saattaisi vavista nolosti.
”Toivon, että löydät uskosi uudelleen”, Cora sanoi. ”Usko tekee ihmisestä erilaisen. Ilman uskoa… no jaa. Näethän sinä millainen Atticus on.”
”Ah, Atticuksesta puheen ollen”, Elijah sanoi. ”Minun täytyy viedä hänelle ja Rubenille ruokaa ja vettä. Voisitko ohjata laivaa sen aikaa?”
”Minä voin viedä veden ja ruuan”, Cora tarjoutui, sillä hän oli vienyt ne aiempinakin päivinä.
Elijah ravisti päätänsä. ”Minä vien.”
Cora tarttui muitta mutkitta ruoriin ja Elijah astui taaemmas. Hän meni kannen alapuolelle kyökin kautta ja suuntasi sitten kulkunsa vankiselleihin. Coran sanat pyörivät hänen päässään.
Oliko Atticus sellainen kuin oli, koska hän ei ollut löytänyt uskoaan? Tulisiko Elijahista samanlainen ilman Herraansa? Elijahin pään sisällä myllersi eikä hän tiennyt, mitä hän oikeastaan enää halusi. Halusiko hän löytää vahvan uskonsa Jumalaan uudelleen? Vai halusiko hän tutkia maailmaa, saada nähdä ja kuulla kaikista niistä muista jumalista joista Cora puhui. Oliko hänen uskonsa kaiken muun uhraamisen arvoista?
Hän saapui vankiselleihin ja siellä, likaisella ja märällä lattialla istui Atticus ja Ruben. He nostivat katseensa kuullessaan Elijahin askeleet ja halveksuva ilme nousi Atticuksen kasvoille hänen nähdessään tulijan olevan Elijah eikä Cora.
”Kas, kas, sehän on itse petturi”, Atticus sihahti hampaidensa välistä ja nousi seisomaan. ”On sinulla otsaa näyttää naamasi täällä.”
”Sinuna en hirveästi huutelisi”, Elijah totesi. ”Sehän olet sinä kaltereiden takana, en minä.”
Elijah työnsi veden ja ruuan luukusta Atticukselle, mutta mies huitaisi sen sivuun, saaden ruuan ja veden leviämään pitkin lattiaa.
”Sinä aloitit kapinan!” Atticus ärjyi. ”Minä saan kostoni, vannon sen.”
”En malta odottaa”, Elijah tokaisi. ”Se oli päivän vesi- ja ruoka-annoksenne, enempää ei tänään heru.”
Atticus siristi silmiään Elijahille, tarttui kiinni kaltereista ja painoi kasvonsa niitä vasten. ”Sinä olet olevinasi niin hyvä mies, niin puhtoinen uskon mies, mutta olet paholainen. Sinä olet sisimmältäsi kiero, ahne ja vallanhimoinen pieni mies joka on haukannut liian ison palan, lentänyt liian lähelle aurinkoa! Et ole sen parempi kuin minäkään. Olet hyljännyt Jumalasi.”
Elijah tuijotti Atticusta ja entisen merirosvokapteenin sanat pyörivät Elijahin päässä, samalla tavalla kuin Coran sanat olivat pyörineet aiemmin.
Oliko Atticus oikeassa? Oliko Elijah yhtä paha kuin Atticus? Uskonsa hylännyt mies? Eihän Elijah ollut uskoansa varsinaisesti hylännyt, mutta hän kyllä oli epävarma. Jahtasihan hän jotain pakana mytologian mystistä kultaista omenaa. Elijah oli tehnyt kyseenalaisia asioita, mutta oliko hän hylännyt Jumalansa? Oliko hän ahne ja vallanhimoinen niin kuin Atticus sanoi?
Elijahin täytyi myöntää, että hän kyllä nautti siitä tunteesta minkä hän sai syrjäyttäessään Atticuksen ja ottaessaan laivan ja miehistön haltuunsa.
”Etkö sano mitään, pappi?” Atticus ilkkui häijyllä äänellä.
”Olet väärässä”, Elijah kuiskasi, epävarmuus paistaen mailien päähän hänen äänestään, mutta hän jatkoi puhumista. ”Minä en ole hylännyt Jumalaani eikä Jumalani ole hylännyt minua. Kaikki mitä olen tehnyt, olen tehnyt äitini takia. Herrani ymmärtää sen.”
”Joten kun aloitit kapinan, syrjäytit minut ja seisot merirosvolaivan ruorin takana jakelemassa käskyjä, se oli kaikki äitisi takia? Väitätkö sinä, että et nauti siitä vallan tunteesta?”
”Ole hiljaa!” Elijah karjaisi, yllättäen itsensäkin. ”Ole hiljaa.”
Atticuksen möreä nauru täytti kolkon vankisellin ja Ruben liittyi kapteeninsa nauruun. Elijahin hartiat lysähtivät ja hän kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi kuullessaan Atticuksen seuraavat sanat.
”Tiedätkö mitä, pappi?”
”Mitä?”
”Tämä kaikki tulee vielä kääntymään sinua vastaan, joten nauti kun vielä voit. Mieheni ovat pohjimmiltaan pohjasakkaa, eivätkä he seuraa uskon miestä joka ei ole todistanut arvoansa heille.”
”Hyvin he tuntuvat hyväksyvän minut tällä hetkellä.”
”Se on täysin sen merenneitosi ansiota! Se olento pelottaa heitä. Mutta odotahan vain, tulet menettämään asemasi sillä sekunnilla kun se olento hylkää sinut.” Atticus hymyili pahansuovasti ja astui kauemmaksi kaltereista, päästäen kädet putoamaan sivuilleen. ”Ja minä aion olla paikalla, kun se tapahtuu.”
Seuraava viikko merillä meni rauhallisissa merkeissä; miehistö ei osoittanut tyytymättömyyden merkkejä, Cora pysyi ihmisenä ja laivalla eikä jättänyt Elijahia yksin ja he saavuttivat tasaiseen tahtiin saarta.
Ainoa, mikä häiritsi Elijahia oli hänen oma mielensä. Coran ja Atticuksen sanat olivat jääneet vaivaamaan häntä ja ne kaikuivat hänen päänsä sisällä, suostumatta jättämään häntä rauhaan.
Mutta hänellä ei liioin ollut aikaa märehtiä niitä asioita, ei nyt, kun Ladonin puutarha lähestyi päivä päivältä. Joten hän työnsi nuo ajatukset syvälle mielensä sopukoihin ja antoi niiden kaikua siellä. Hän palaisi niihin myöhemmin, sitten kun hänen äitinsä olisi terve ja Elijahilla olisi aikaa itsetutkiskeluun ja mietiskelyyn.
Viimeiset neljä päivää ennen saarelle saapumista olivat rankat. Ruoka ja vesi kävivät vähiin, jokainen oli jännittynyt ja hermostunut, mikä oli ihan ymmärrettävää, olivathan he suuntaamassa suoraan kohti lohikäärmettä. Olettaen, että Ladon olisi siellä. Että kultaiset omenat olivat siellä.
Elijah löi itseään ja ravisti päätänsä. Hän ei saisi alkaa epäilemään, hänen täytyisi uskoa ja luottaa. Kultaiset omenat olivat hänen viimeinen oljenkortensa, hänen viimeinen toivonsa pelastaa äitinsä.
”Elijah?”
Elijah hellitti otettansa ruorista ja katsoi väsynein silmin Coraa. Nainen näytti aivan yhtä kauniilta kuin minä tahansa muunakin päivänä, ja Elijah pystyi vain kuvittelemaan kuinka hirveältä hän itse näytti; hänellä oli partaa, paljon partaa ja pitkät, sotkuiset hiukset. Hän oli varmasti ruskettunut auringossa merillä, mutta hänen täytyi näyttää riutuneelta. Posket olivat lommollaan, kylkiluut pystyi laskemaan ja Elijah meni täysin kaikinpuolin merirosvosta. Jos joku hänen tuttunsa entisestä elämästä tulisi nyt vastaan, he eivät tunnistaisi häntä.
”Niin?” Elijah kysyi.
”Miehistö alkaa olemaan levoton, ärtynyt. Ruoka on lopuillaan ja vesi myös. Me emme kestä enää pitkään”, Cora sanoi.
Elijah avasi suunsa vastatakseen jotain, kun tähystäjä huusi korkealta ilmoista: ”Maata näkyvissä!”
Elijah ja Cora käänsivät yhtäaikaa katseensa horisonttiin, mutta eivät kyenneet näkemään mitään. Elijah meni kapteenin hyttiin ja etsi sieltä käsiinsä kaukoputken. Hän palasi Coran luokse ja tiiraili kaukoputken läpi horisonttiin. Laskeva aurinko häikäisi vähän, mutta Elijah pystyi erottamaan saaren siluetin.
Hän ojensi kaukoputken Coralle, joka katsoi myös ja henkäisi.
”Me teimme sen!”
Elijah nyökkäsi. ”Niin teimme.”
”Minä menen edeltä, uin sinne ja katson, että onko saarella vielä ruokaa”, Cora sanoi ja oli jo lähdössä, mutta Elijah nappasi häntä kädestä kiinni. Cora pysähtyi ja tuijotti Elijahia kummastuneena kulmiensa alta. ”Mitä?”
”Älä mene”, Elijah sanoi ja sitten häntä alkoi nolottaa, että oli napannut kiinni Coran kädestä, joten hän irrotti otteensa. ”Kuka tietää mitä miehistö tekee jos sinä lähdet. Mitä jos he ovat puolellani vain, koska sinä olet täällä?”
Cora tutkaili Elijahia katsellaan ja kurtisti sitten kulmiaan, saaden hänen kauniit kasvonsa epäilevän näköiseksi.
”Mistä tämä nyt oikein tulee?” Cora kysyi. ”Sanoiko Atticus jotain?”
Elijah huokaisi. ”Itseasiassa kyllä.” Hän katsoi Coraa. ”Ethän sinä hylkää minua? Olemmehan me tässä seikkailussa yhdessä?”
Cora kosketti Elijahin olkapäätä hellästi. ”Totta kai olemme.”
”Joten sinä et lähde?”
”En. Me hankimme ne kultaiset omenat yhdessä.”
”Entä sen jälkeen?”
”Ken tietää. Meidän pitää vain katsoa ja odottaa mitä tapahtuu.” Cora hymyili. ”Mutta tiedä tämä; minä en aio hylätä sinua.”
Päivän kuluttua he saapuivat viimein saarelle. Ankkuri laskettiin ja veneet pistettiin vesille. Miehistö, Cora, Elijah ja köysillä sidotut Atticus ja Ruben jakautuivat veneisiin ja sitten soutivat kohti saarta.
Elijah ei saanut katsettaan irti saaresta. Se oli paitsi uskomattoman kaunis ja pelottava, mutta myös Elijahin unelmien täyttymys; hän oli vihdoin saavuttanut saaren ja se tuntui uskomattomalta. Hänestä tuntui kuin pitkä ja paha uni olisi päättynyt ja hän oli saapunut paratiisiin.
Mutta Elijahilla oli tunne, että saari ei todellisuudessa ollut paratiisi. Se kyllä näytti henkeäsalpaavan kauniilta, mutta kuka tietää millaisia vaaroja syvällä viidakossa olisi, ja heidän pitäisi patikoida saarella vielä pari päivää.
”Maasto on vaikea kulkuista, meillä menee ainakin kolme tai neljä päivää vaeltaa Ladonin puutarhaan”, Cora sanoi tuumivalla äänellä, silmäillen saarta epäilevästi. ”Olin vähän turhan optimistinen kun sanoin, että se olisi vain parin päivän vaellus.”
”Puhumattakaan vastoinkäymisistä mitä me saatamme kohdata”, Elijah mutisi.
Cora nyökkäsi. ”Mutta kyllä me perille pääsemme.”
Heidän edessään istuvat Ruben ja Atticus jotka oli sidottu köysin ja suut tukittu kankaanpaloilla tuhahtivat yhteen ääneen halveksuvasti.
”Toivotaan niin”, Elijah totesi, jättäen Atticuksen huomiotta. ”Millainen saari on?”
”Se on viidakkoa, kuten näet. Siellä on kaikenlaisia vaaroja, kasvillisuus on tiheää ja maasto epätasaista. Se tekee liikkumisestamme hidasta”, Cora kertoi ja hymyili sitten Elijahille. ”Mutta olemme selvinneet tähänkin asti.”
”Totta”, Elijah hymähti ja hymyili naiselle takaisin. Atticus pyöritteli silmiään, mutta ei yrittänyt puhua. Ei sillä, että hän olisi kyennytkään puhua vaikka olisi halunnut. Hän istui ihan Rubenin kyljessä kiinni, silmäillen Elijahia ja Coraa jotka eivät puolestaan kiinnittäneet kapteeniin mitään huomiota.
Kun veneet osuivat rantahiekkaan, Elijah ja merirosvot hyppäsivät veneistä pois ja vetivät ne rantaan. Cora nousi veneestä pois vasta sitten kun pystyi astumaan kuivalle rannalle.
Tate otti rajuin ottein kiinni Rubenin ja Atticuksen käsistä kiinni ja repi heidät jaloilleen ja pois veneestä.
Silloin alkoi tapahtumaan.
Silmän räpäyksessä Atticuksen kädet olivat vapaina ja mies nappasi Taten miekan itselleen ja osoitti sillä Elijahia ja Coraa, repien suustaan kankaanpalan pois, jotta pystyisi puhumaan. Merirosvot vetivät miekkansa esiin, mutta laskivat ne kun Atticus karjui: ”Haastan pappi-Elijahin kaksintaisteluun!”
”Mitä?” Elijah älähti. ”Ei!”
Jopa Elijah oli oppinut mitä se tarkoitti kun joku haastoi kaksintaisteluun; haastetun tuli suostua taisteluun tai hänet laitettaisiin lankulle.
”Et olisi antanut minun istua Rubenin vieressä”, Atticus sanoi ilkkuvalla äänellä, kun merirosvot loivat kehän Atticuksen, Elijahin ja Coran ympärille. ”Hän pystyi löysyttämään siteeni niin, että sain käteni vapaiksi.”
”Sinun ei ole pakko, Elijah”, Cora kuiskasi. ”Minä voin laulaa.”
Elijah ravisti päätänsä. ”Ei. Me tarvitsemme merirosvot puolellemme lopullisesti. Se onnistuu vain jos minä voitan Atticuksen ja osoitan olevani sen arvoinen.”
”Miten sinä ajattelit voittaa Atticuksen?” Cora sihahti vähän turhan kovaa.
”Niin, tosiaan”, sanoi Atticus. ”Sen minäkin haluaisin tietää.”
”Hyväksyn haasteen!” Elijah huusi ja tunsi silloin jonkun merirosvoista työntävän miekan hänen käteensä.
Cora siirtyi kahden merirosvon väliin pois ringistä ja jätti Elijahin yksin sinne Atticuksen kanssa.
”Merenneito ei saa puuttua kaksintaisteluun”, Atticus mylväisi.
”Kuten ei kukaan muukaan”, Elijah totesi ja nielaisi vaivalloisesti. Miekka tuntui painavalta hänen kädessään. ”Vain me kaksi, Atticus.”
”Vain me kaksi”, Atticus toisti.
Hetken he kaksi vain tuijottivat toisiaan, miekat ojossa, ja sitten Atticus hyökkäsi.
Elijah hyppäsi miehen tieltä pois ja peruutti kauemmaksi kunnes hänen selkänsä osui yhteen miehistön jäsenistä ja mies tönäisi hänet takaisin rinkiin. Elijah tajusi, että hän tarvitsi strategian jos mieli selvitä hengissä tästä. Hän saattaisi jopa joutua pelaamaan likaista peliä, mutta toisaalta… eihän kaksintaistelussa ollut muita sääntöjä, kuin se, että muut eivät saaneet ottaa osaa eikä arpaa taisteluun.
Atticuksen vahvuuksia olivat ehdottomasti hänen kokemuksensa ja voimansa. Vaikka Elijah oli pitkä, hän oli silti hyvin hontelo ja hän ei ollut yhtä vahva kuin Atticus, tai edes yhtä kokenut kuin Atticus, jolle miekka kädessä oli luonnollinen tila. Elijahista taasen tuntui kuin miekka painaisi tuhottoman paljon ja ei istunut käteen mitenkään päin.
Mutta Atticukselle oli myös heikkouksia. Elijah ei ollut tyhmä, hän kyllä osasi sen verran, että tiesi miten voisi käyttää Atticuksen heikkouksia hyödykseen.
Mies oli pitkä ja raamikas, hän painoi monta kymmentä kiloa enemmän kuin Elijah. Se teki hänestä hitaan. Elijah oli nopea, suorastaan vikkelä jaloistaan. Hän pystyisi kyllä väsyttämään Atticuksen, etenkin kun mies ei ollut saanut viinaa sisuksiinsa kahteen viikkoon vankisellissä ja hikoili sen takia kuin pieni sika ja näytti kalpealta ruskettuneesta ihosta huolimatta.
Atticus hyökkäsi jälleen ja ajatuksiinsa vaipunut Elijah kerkesi vain nipin napin väistämään. Miekka sivalsi hänen käsivarttaan, rikkoen paidan ja jättäen verisen tahran siihen. Atticus pyörähti ympäri ja huitaisi miekallaan Elijahin suuntaan, mutta pappi oli kerennyt jo peruuttamaan miekan ulottumattomiin, veri hitaasti tihkuen pienestä haavasta hänen käsivarressaan. Haava ei onneksi ollut syvä.
Miehistö ja Cora metelöivät taustalla, mutta Elijah ei ymmärtänyt sanaakaan, hän keskitti kaikki voimansa Atticuksen väsyttämiseen. He jatkoivat kissa-hiiri-leikkiä hyvän tovin, kun Atticus syöksyi hyökkäykseen, Elijah väisti sen ja Atticuksen raivostuessa hänen hyökkäyksensä muuttuivat rajummiksi ja huolimattomiksi.
Elijahin aliravittu vartalo alkoi nopeasti väsyä jatkuvaan väistelyyn ja Atticuksen aiheuttamat lukemattomat pienet haavat kirvelivät ja vaikka hän näki, että Atticus oli väsymässä, Elijah tajusi, että merirosvo todennäköisesti kestäisi pidempään kuin Elijah; hänen täytyi ottaa järeämmät aseet käyttöön. Hänen täytyi alkaa pelaamaan likaista peliä.
Kun Atticus seuraavan kerran hyökkäsi Elijahia kohti, Elijah syöksyi eteenpäin, kierähti hiekkaisella ja pehmeällä maalla ja kauhaisi nyrkkinsä täyteen hiekkaa. Kun hän suoristautui Atticuksen selän takana ja mies kääntyi ympäri, Elijah heitti hiekat suoraan Atticuksen naamalle ja kun merirosvo ähkäisi yllättyneenä ja nosti kätensä silmilleen taaksepäin kompuroiden, Elijah syöksyi eteenpäin ja kalautti Atticuksen miekan miehen kädestä. Hän kamppasi Atticuksen ja kun mies makasi maassa selällään, yrittäen saada hiekan pois silmistään, Elijah painoi oman miekkansa terän miehen kaulalle.
”Tee se”, Atticus ärisi, lopettaen viimein silmiensä hieromisen ja siristeli niitä sen sijaan Elijahille. ”Tapa minut.”
Elijah ravisti päätänsä.
”En”, hän sanoi. ”En ole sellainen. Mutta minä voitin.” Elijah korotti ääntänsä ja katsoi ympärillään olevaa, täysin hiljentynyttä väkijoukkoa. ”Miehet! Minä voitin. Olenko ansainnut kunnioituksenne?”
”Tuon halpamaisen tempun jälkeen?” huusi Tate, muiden ollessa hiljaa. ”Ehdottomasti! Miehet, sitokaa Atticus uudelleen ja pitäkää hänet erossa Rubenista.”
Muutama merirosvo erkani joukosta, kun kaikki alkoivat hurraamaan Elijahille, ja tuli sitomaan Atticuksen kädet ja nostamaan hänet pystyyn. Elijah astahti taaksepäin ja antoi miekan pudota kädestään hiekkaan.
Hän oli tehnyt sen. Olihan hän pelannut likaista peliä, mutta yhtä kaikki hän oli voittanut Atticuksen ja saanut miehistön lopullisesti puolelleen. Nyt hänen ei tarvinnut enää murehtia, että miehistö kääntyisi häntä vastaan jos Cora lähtisi. Ei enää, sillä nyt miehistö oli täysin hänen puolellaan: hän oli voittanut Atticuksen!
Elijah kääntyi katsomaan Coraa juuri parahiksi nähdäkseen naisen juoksevan häntä kohti pitäen yllään edelleen Elijahin pitkää takkia ja sitten nainen hyppäsi hänen kaulaansa, kietoen kätensä Elijahin ympärille.
”Sinä teit sen!” Cora henkäisi halatessaan Elijahia.
Elijah vinkaisi kivusta, sillä hän oli pieniä haavoja täynnä, mutta kun Cora yritti irrottautua Elijahista tajutessaan satuttavansa tätä, Elijah ei päästänytkään irti. Hän halasi Coraa tiukasti, salaa nauttien siitä miltä hänestä tuntui, kun naisen vartalo painautui hänen omaansa vasten, ja hän pystyi vain ajattelemaan kuinka paljon hän ei halunnut ikinä päästää irti Corasta.
Ei Elijah merirosvoihin tietenkään luottanut, ei hän niin tyhmä ollut, mutta hän otti ilomielin vastaan uuden suosionsa miehistön keskuudessa. Kun Atticus, ja mahdollisesti Ruben, uhrattaisiin Ladonille, Elijahilla olisi hyvä tilaisuus napata vähintäänkin yksi, mieluusti useampi, kultainen omena laukkuunsa ja paeta paikalta. Silloin oma merirosvomiehistö tulisi käteväksi.
Ja faktahan oli se, ettei Elijah pystyisi yksin purjehtimaan merien halki takaisin Rivermountiin. Hän tarvitsisi kokeneen ja maailmaa nähneen miehistön, laivasta puhumattakaan, ja Elijah uskoi, että niin kauan kun hän kohtelisi merirosvoja reilusti, ei ongelmia syntyisi.
Mitä Coraan tuli, hän käveli hämmentyneen ja sanattoman miehistön keskuudessa omin jaloin, punaiset hiukset laineina pitkin selkää, ja ei suostunut vaihtamaan vaatteita, vaan piti Elijahin pitkää takkia yllään. Nainen oli uskomattoman kaunis ja kerrankin rääväsuiset merirosvot eivät uskaltaneet sanoa mitään härskiä; he tiesivät Coran omaavan tappavan kauniin lauluäänen.
Kolme päivää kapinan jälkeen Elijah oli seisomassa ruorin takana kun Cora käveli hänen luokseen. Elijah vilkaisi naista nopeasti ja käänsi sitten katseensa takaisin horisonttiin. Edes hän ei kyennyt tuijottamaan naista pitkään punastumatta. Oliko hän todella tullut tähän pisteeseen? Menettänyt yhteyden Jumalaan? Katseli kauniita naisia, ajatukset harhaillen? Oliko se syntiä tässä elämän tilanteessa missä Elijah nyt oli?
”Hei”, Cora sanoi vaimealla, sointuvalla äänellä.
”Hei”, Elijah vastasi ja vilkaisi Coran jalkoja. ”Joko kerrot minulle miten sait jalat?”
”Ei se ole niin ihmeellinen tarina”, Cora sanoi olkiaan kohauttaen. ”Jos olen merestä pois kuivalla maalla tarpeeksi kauan, saan jalat. Kun menen takaisin mereen, pyrstöni ilmaantuu uudelleen.”
”Olit väärässä”, Elijah sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Se on ihmeellinen tarina. Tavalliselle miehelle ainakin. En uskoisi sitä ellen olisi omin silmin todistanut sen tapahtuvan.”
”Ovatko minun jalkani sinun silmissäsi ihme?”
”En tiedä. Kenties”, Elijah sanoi. ”Tuntuu, että olen menettänyt yhteyden uskooni.”
”Millainen on uskosi?” Cora kysyi uteliaana. ”Ketkä ovat jumaliasi?”
Elijah kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
”Mitä tarkoitat? Jumaliani?”
”Niin. Miksi kutsut heitä?”
”On vain yksi Jumala. Kaikkivaltias Herra.”
”Mikä hänen nimensä on sitten?”
Elijah kohautti olkiaan. ”Hän on vain Jumala.”
”Kiehtovaa”, Cora sanoi kiihkeällä äänellä. ”Me emme puutu uskon asioihin. Merenneito lahdella kuulee kaikenlaisten jumalten nimiä kun merirosvot rukoilevat pelastusta. Olen kuullut satoja eri nimiä jumalille. Mistä tiedät, että sinun Jumalasi on se oikea? Eihän hän ole luonut tätä kultaista omenaakaan jota sinä niin halajat, eihän?”
”Ei”, Elijah myönsi ja huokaisi. ”Enpä kai minä tiedäkkään. Se mitä sanoin yhdestä kaikkivaltiaasta Herrasta tuli vanhasta tottumuksesta. Ennen luulin olevani niin varma, mutta kun äitini sairaus eteni… no, jouduin avartamaan mieltäni uusille asioille. Nyt en enää tiedä mihin uskoa.”
Cora ei vastannut mitään. Hän vain tuijotti Elijahia pää kallellaan, miettiväinen ilme naamalla. Se sai Elijahin tuntemaan olonsa kauhean alastomaksi. Hän kiemurteli epämukavasti naisen intensiivisen tuijotuksen alla, mutta ei siltikään pyytänyt merenneitoa sanomaan jotain. Hän ei kyennyt puhumaan, hän pelkäsi, että hänen äänensä saattaisi vavista nolosti.
”Toivon, että löydät uskosi uudelleen”, Cora sanoi. ”Usko tekee ihmisestä erilaisen. Ilman uskoa… no jaa. Näethän sinä millainen Atticus on.”
”Ah, Atticuksesta puheen ollen”, Elijah sanoi. ”Minun täytyy viedä hänelle ja Rubenille ruokaa ja vettä. Voisitko ohjata laivaa sen aikaa?”
”Minä voin viedä veden ja ruuan”, Cora tarjoutui, sillä hän oli vienyt ne aiempinakin päivinä.
Elijah ravisti päätänsä. ”Minä vien.”
Cora tarttui muitta mutkitta ruoriin ja Elijah astui taaemmas. Hän meni kannen alapuolelle kyökin kautta ja suuntasi sitten kulkunsa vankiselleihin. Coran sanat pyörivät hänen päässään.
Oliko Atticus sellainen kuin oli, koska hän ei ollut löytänyt uskoaan? Tulisiko Elijahista samanlainen ilman Herraansa? Elijahin pään sisällä myllersi eikä hän tiennyt, mitä hän oikeastaan enää halusi. Halusiko hän löytää vahvan uskonsa Jumalaan uudelleen? Vai halusiko hän tutkia maailmaa, saada nähdä ja kuulla kaikista niistä muista jumalista joista Cora puhui. Oliko hänen uskonsa kaiken muun uhraamisen arvoista?
Hän saapui vankiselleihin ja siellä, likaisella ja märällä lattialla istui Atticus ja Ruben. He nostivat katseensa kuullessaan Elijahin askeleet ja halveksuva ilme nousi Atticuksen kasvoille hänen nähdessään tulijan olevan Elijah eikä Cora.
”Kas, kas, sehän on itse petturi”, Atticus sihahti hampaidensa välistä ja nousi seisomaan. ”On sinulla otsaa näyttää naamasi täällä.”
”Sinuna en hirveästi huutelisi”, Elijah totesi. ”Sehän olet sinä kaltereiden takana, en minä.”
Elijah työnsi veden ja ruuan luukusta Atticukselle, mutta mies huitaisi sen sivuun, saaden ruuan ja veden leviämään pitkin lattiaa.
”Sinä aloitit kapinan!” Atticus ärjyi. ”Minä saan kostoni, vannon sen.”
”En malta odottaa”, Elijah tokaisi. ”Se oli päivän vesi- ja ruoka-annoksenne, enempää ei tänään heru.”
Atticus siristi silmiään Elijahille, tarttui kiinni kaltereista ja painoi kasvonsa niitä vasten. ”Sinä olet olevinasi niin hyvä mies, niin puhtoinen uskon mies, mutta olet paholainen. Sinä olet sisimmältäsi kiero, ahne ja vallanhimoinen pieni mies joka on haukannut liian ison palan, lentänyt liian lähelle aurinkoa! Et ole sen parempi kuin minäkään. Olet hyljännyt Jumalasi.”
Elijah tuijotti Atticusta ja entisen merirosvokapteenin sanat pyörivät Elijahin päässä, samalla tavalla kuin Coran sanat olivat pyörineet aiemmin.
Oliko Atticus oikeassa? Oliko Elijah yhtä paha kuin Atticus? Uskonsa hylännyt mies? Eihän Elijah ollut uskoansa varsinaisesti hylännyt, mutta hän kyllä oli epävarma. Jahtasihan hän jotain pakana mytologian mystistä kultaista omenaa. Elijah oli tehnyt kyseenalaisia asioita, mutta oliko hän hylännyt Jumalansa? Oliko hän ahne ja vallanhimoinen niin kuin Atticus sanoi?
Elijahin täytyi myöntää, että hän kyllä nautti siitä tunteesta minkä hän sai syrjäyttäessään Atticuksen ja ottaessaan laivan ja miehistön haltuunsa.
”Etkö sano mitään, pappi?” Atticus ilkkui häijyllä äänellä.
”Olet väärässä”, Elijah kuiskasi, epävarmuus paistaen mailien päähän hänen äänestään, mutta hän jatkoi puhumista. ”Minä en ole hylännyt Jumalaani eikä Jumalani ole hylännyt minua. Kaikki mitä olen tehnyt, olen tehnyt äitini takia. Herrani ymmärtää sen.”
”Joten kun aloitit kapinan, syrjäytit minut ja seisot merirosvolaivan ruorin takana jakelemassa käskyjä, se oli kaikki äitisi takia? Väitätkö sinä, että et nauti siitä vallan tunteesta?”
”Ole hiljaa!” Elijah karjaisi, yllättäen itsensäkin. ”Ole hiljaa.”
Atticuksen möreä nauru täytti kolkon vankisellin ja Ruben liittyi kapteeninsa nauruun. Elijahin hartiat lysähtivät ja hän kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi kuullessaan Atticuksen seuraavat sanat.
”Tiedätkö mitä, pappi?”
”Mitä?”
”Tämä kaikki tulee vielä kääntymään sinua vastaan, joten nauti kun vielä voit. Mieheni ovat pohjimmiltaan pohjasakkaa, eivätkä he seuraa uskon miestä joka ei ole todistanut arvoansa heille.”
”Hyvin he tuntuvat hyväksyvän minut tällä hetkellä.”
”Se on täysin sen merenneitosi ansiota! Se olento pelottaa heitä. Mutta odotahan vain, tulet menettämään asemasi sillä sekunnilla kun se olento hylkää sinut.” Atticus hymyili pahansuovasti ja astui kauemmaksi kaltereista, päästäen kädet putoamaan sivuilleen. ”Ja minä aion olla paikalla, kun se tapahtuu.”
Seuraava viikko merillä meni rauhallisissa merkeissä; miehistö ei osoittanut tyytymättömyyden merkkejä, Cora pysyi ihmisenä ja laivalla eikä jättänyt Elijahia yksin ja he saavuttivat tasaiseen tahtiin saarta.
Ainoa, mikä häiritsi Elijahia oli hänen oma mielensä. Coran ja Atticuksen sanat olivat jääneet vaivaamaan häntä ja ne kaikuivat hänen päänsä sisällä, suostumatta jättämään häntä rauhaan.
Mutta hänellä ei liioin ollut aikaa märehtiä niitä asioita, ei nyt, kun Ladonin puutarha lähestyi päivä päivältä. Joten hän työnsi nuo ajatukset syvälle mielensä sopukoihin ja antoi niiden kaikua siellä. Hän palaisi niihin myöhemmin, sitten kun hänen äitinsä olisi terve ja Elijahilla olisi aikaa itsetutkiskeluun ja mietiskelyyn.
Viimeiset neljä päivää ennen saarelle saapumista olivat rankat. Ruoka ja vesi kävivät vähiin, jokainen oli jännittynyt ja hermostunut, mikä oli ihan ymmärrettävää, olivathan he suuntaamassa suoraan kohti lohikäärmettä. Olettaen, että Ladon olisi siellä. Että kultaiset omenat olivat siellä.
Elijah löi itseään ja ravisti päätänsä. Hän ei saisi alkaa epäilemään, hänen täytyisi uskoa ja luottaa. Kultaiset omenat olivat hänen viimeinen oljenkortensa, hänen viimeinen toivonsa pelastaa äitinsä.
”Elijah?”
Elijah hellitti otettansa ruorista ja katsoi väsynein silmin Coraa. Nainen näytti aivan yhtä kauniilta kuin minä tahansa muunakin päivänä, ja Elijah pystyi vain kuvittelemaan kuinka hirveältä hän itse näytti; hänellä oli partaa, paljon partaa ja pitkät, sotkuiset hiukset. Hän oli varmasti ruskettunut auringossa merillä, mutta hänen täytyi näyttää riutuneelta. Posket olivat lommollaan, kylkiluut pystyi laskemaan ja Elijah meni täysin kaikinpuolin merirosvosta. Jos joku hänen tuttunsa entisestä elämästä tulisi nyt vastaan, he eivät tunnistaisi häntä.
”Niin?” Elijah kysyi.
”Miehistö alkaa olemaan levoton, ärtynyt. Ruoka on lopuillaan ja vesi myös. Me emme kestä enää pitkään”, Cora sanoi.
Elijah avasi suunsa vastatakseen jotain, kun tähystäjä huusi korkealta ilmoista: ”Maata näkyvissä!”
Elijah ja Cora käänsivät yhtäaikaa katseensa horisonttiin, mutta eivät kyenneet näkemään mitään. Elijah meni kapteenin hyttiin ja etsi sieltä käsiinsä kaukoputken. Hän palasi Coran luokse ja tiiraili kaukoputken läpi horisonttiin. Laskeva aurinko häikäisi vähän, mutta Elijah pystyi erottamaan saaren siluetin.
Hän ojensi kaukoputken Coralle, joka katsoi myös ja henkäisi.
”Me teimme sen!”
Elijah nyökkäsi. ”Niin teimme.”
”Minä menen edeltä, uin sinne ja katson, että onko saarella vielä ruokaa”, Cora sanoi ja oli jo lähdössä, mutta Elijah nappasi häntä kädestä kiinni. Cora pysähtyi ja tuijotti Elijahia kummastuneena kulmiensa alta. ”Mitä?”
”Älä mene”, Elijah sanoi ja sitten häntä alkoi nolottaa, että oli napannut kiinni Coran kädestä, joten hän irrotti otteensa. ”Kuka tietää mitä miehistö tekee jos sinä lähdet. Mitä jos he ovat puolellani vain, koska sinä olet täällä?”
Cora tutkaili Elijahia katsellaan ja kurtisti sitten kulmiaan, saaden hänen kauniit kasvonsa epäilevän näköiseksi.
”Mistä tämä nyt oikein tulee?” Cora kysyi. ”Sanoiko Atticus jotain?”
Elijah huokaisi. ”Itseasiassa kyllä.” Hän katsoi Coraa. ”Ethän sinä hylkää minua? Olemmehan me tässä seikkailussa yhdessä?”
Cora kosketti Elijahin olkapäätä hellästi. ”Totta kai olemme.”
”Joten sinä et lähde?”
”En. Me hankimme ne kultaiset omenat yhdessä.”
”Entä sen jälkeen?”
”Ken tietää. Meidän pitää vain katsoa ja odottaa mitä tapahtuu.” Cora hymyili. ”Mutta tiedä tämä; minä en aio hylätä sinua.”
Päivän kuluttua he saapuivat viimein saarelle. Ankkuri laskettiin ja veneet pistettiin vesille. Miehistö, Cora, Elijah ja köysillä sidotut Atticus ja Ruben jakautuivat veneisiin ja sitten soutivat kohti saarta.
Elijah ei saanut katsettaan irti saaresta. Se oli paitsi uskomattoman kaunis ja pelottava, mutta myös Elijahin unelmien täyttymys; hän oli vihdoin saavuttanut saaren ja se tuntui uskomattomalta. Hänestä tuntui kuin pitkä ja paha uni olisi päättynyt ja hän oli saapunut paratiisiin.
Mutta Elijahilla oli tunne, että saari ei todellisuudessa ollut paratiisi. Se kyllä näytti henkeäsalpaavan kauniilta, mutta kuka tietää millaisia vaaroja syvällä viidakossa olisi, ja heidän pitäisi patikoida saarella vielä pari päivää.
”Maasto on vaikea kulkuista, meillä menee ainakin kolme tai neljä päivää vaeltaa Ladonin puutarhaan”, Cora sanoi tuumivalla äänellä, silmäillen saarta epäilevästi. ”Olin vähän turhan optimistinen kun sanoin, että se olisi vain parin päivän vaellus.”
”Puhumattakaan vastoinkäymisistä mitä me saatamme kohdata”, Elijah mutisi.
Cora nyökkäsi. ”Mutta kyllä me perille pääsemme.”
Heidän edessään istuvat Ruben ja Atticus jotka oli sidottu köysin ja suut tukittu kankaanpaloilla tuhahtivat yhteen ääneen halveksuvasti.
”Toivotaan niin”, Elijah totesi, jättäen Atticuksen huomiotta. ”Millainen saari on?”
”Se on viidakkoa, kuten näet. Siellä on kaikenlaisia vaaroja, kasvillisuus on tiheää ja maasto epätasaista. Se tekee liikkumisestamme hidasta”, Cora kertoi ja hymyili sitten Elijahille. ”Mutta olemme selvinneet tähänkin asti.”
”Totta”, Elijah hymähti ja hymyili naiselle takaisin. Atticus pyöritteli silmiään, mutta ei yrittänyt puhua. Ei sillä, että hän olisi kyennytkään puhua vaikka olisi halunnut. Hän istui ihan Rubenin kyljessä kiinni, silmäillen Elijahia ja Coraa jotka eivät puolestaan kiinnittäneet kapteeniin mitään huomiota.
Kun veneet osuivat rantahiekkaan, Elijah ja merirosvot hyppäsivät veneistä pois ja vetivät ne rantaan. Cora nousi veneestä pois vasta sitten kun pystyi astumaan kuivalle rannalle.
Tate otti rajuin ottein kiinni Rubenin ja Atticuksen käsistä kiinni ja repi heidät jaloilleen ja pois veneestä.
Silloin alkoi tapahtumaan.
Silmän räpäyksessä Atticuksen kädet olivat vapaina ja mies nappasi Taten miekan itselleen ja osoitti sillä Elijahia ja Coraa, repien suustaan kankaanpalan pois, jotta pystyisi puhumaan. Merirosvot vetivät miekkansa esiin, mutta laskivat ne kun Atticus karjui: ”Haastan pappi-Elijahin kaksintaisteluun!”
”Mitä?” Elijah älähti. ”Ei!”
Jopa Elijah oli oppinut mitä se tarkoitti kun joku haastoi kaksintaisteluun; haastetun tuli suostua taisteluun tai hänet laitettaisiin lankulle.
”Et olisi antanut minun istua Rubenin vieressä”, Atticus sanoi ilkkuvalla äänellä, kun merirosvot loivat kehän Atticuksen, Elijahin ja Coran ympärille. ”Hän pystyi löysyttämään siteeni niin, että sain käteni vapaiksi.”
”Sinun ei ole pakko, Elijah”, Cora kuiskasi. ”Minä voin laulaa.”
Elijah ravisti päätänsä. ”Ei. Me tarvitsemme merirosvot puolellemme lopullisesti. Se onnistuu vain jos minä voitan Atticuksen ja osoitan olevani sen arvoinen.”
”Miten sinä ajattelit voittaa Atticuksen?” Cora sihahti vähän turhan kovaa.
”Niin, tosiaan”, sanoi Atticus. ”Sen minäkin haluaisin tietää.”
”Hyväksyn haasteen!” Elijah huusi ja tunsi silloin jonkun merirosvoista työntävän miekan hänen käteensä.
Cora siirtyi kahden merirosvon väliin pois ringistä ja jätti Elijahin yksin sinne Atticuksen kanssa.
”Merenneito ei saa puuttua kaksintaisteluun”, Atticus mylväisi.
”Kuten ei kukaan muukaan”, Elijah totesi ja nielaisi vaivalloisesti. Miekka tuntui painavalta hänen kädessään. ”Vain me kaksi, Atticus.”
”Vain me kaksi”, Atticus toisti.
Hetken he kaksi vain tuijottivat toisiaan, miekat ojossa, ja sitten Atticus hyökkäsi.
Elijah hyppäsi miehen tieltä pois ja peruutti kauemmaksi kunnes hänen selkänsä osui yhteen miehistön jäsenistä ja mies tönäisi hänet takaisin rinkiin. Elijah tajusi, että hän tarvitsi strategian jos mieli selvitä hengissä tästä. Hän saattaisi jopa joutua pelaamaan likaista peliä, mutta toisaalta… eihän kaksintaistelussa ollut muita sääntöjä, kuin se, että muut eivät saaneet ottaa osaa eikä arpaa taisteluun.
Atticuksen vahvuuksia olivat ehdottomasti hänen kokemuksensa ja voimansa. Vaikka Elijah oli pitkä, hän oli silti hyvin hontelo ja hän ei ollut yhtä vahva kuin Atticus, tai edes yhtä kokenut kuin Atticus, jolle miekka kädessä oli luonnollinen tila. Elijahista taasen tuntui kuin miekka painaisi tuhottoman paljon ja ei istunut käteen mitenkään päin.
Mutta Atticukselle oli myös heikkouksia. Elijah ei ollut tyhmä, hän kyllä osasi sen verran, että tiesi miten voisi käyttää Atticuksen heikkouksia hyödykseen.
Mies oli pitkä ja raamikas, hän painoi monta kymmentä kiloa enemmän kuin Elijah. Se teki hänestä hitaan. Elijah oli nopea, suorastaan vikkelä jaloistaan. Hän pystyisi kyllä väsyttämään Atticuksen, etenkin kun mies ei ollut saanut viinaa sisuksiinsa kahteen viikkoon vankisellissä ja hikoili sen takia kuin pieni sika ja näytti kalpealta ruskettuneesta ihosta huolimatta.
Atticus hyökkäsi jälleen ja ajatuksiinsa vaipunut Elijah kerkesi vain nipin napin väistämään. Miekka sivalsi hänen käsivarttaan, rikkoen paidan ja jättäen verisen tahran siihen. Atticus pyörähti ympäri ja huitaisi miekallaan Elijahin suuntaan, mutta pappi oli kerennyt jo peruuttamaan miekan ulottumattomiin, veri hitaasti tihkuen pienestä haavasta hänen käsivarressaan. Haava ei onneksi ollut syvä.
Miehistö ja Cora metelöivät taustalla, mutta Elijah ei ymmärtänyt sanaakaan, hän keskitti kaikki voimansa Atticuksen väsyttämiseen. He jatkoivat kissa-hiiri-leikkiä hyvän tovin, kun Atticus syöksyi hyökkäykseen, Elijah väisti sen ja Atticuksen raivostuessa hänen hyökkäyksensä muuttuivat rajummiksi ja huolimattomiksi.
Elijahin aliravittu vartalo alkoi nopeasti väsyä jatkuvaan väistelyyn ja Atticuksen aiheuttamat lukemattomat pienet haavat kirvelivät ja vaikka hän näki, että Atticus oli väsymässä, Elijah tajusi, että merirosvo todennäköisesti kestäisi pidempään kuin Elijah; hänen täytyi ottaa järeämmät aseet käyttöön. Hänen täytyi alkaa pelaamaan likaista peliä.
Kun Atticus seuraavan kerran hyökkäsi Elijahia kohti, Elijah syöksyi eteenpäin, kierähti hiekkaisella ja pehmeällä maalla ja kauhaisi nyrkkinsä täyteen hiekkaa. Kun hän suoristautui Atticuksen selän takana ja mies kääntyi ympäri, Elijah heitti hiekat suoraan Atticuksen naamalle ja kun merirosvo ähkäisi yllättyneenä ja nosti kätensä silmilleen taaksepäin kompuroiden, Elijah syöksyi eteenpäin ja kalautti Atticuksen miekan miehen kädestä. Hän kamppasi Atticuksen ja kun mies makasi maassa selällään, yrittäen saada hiekan pois silmistään, Elijah painoi oman miekkansa terän miehen kaulalle.
”Tee se”, Atticus ärisi, lopettaen viimein silmiensä hieromisen ja siristeli niitä sen sijaan Elijahille. ”Tapa minut.”
Elijah ravisti päätänsä.
”En”, hän sanoi. ”En ole sellainen. Mutta minä voitin.” Elijah korotti ääntänsä ja katsoi ympärillään olevaa, täysin hiljentynyttä väkijoukkoa. ”Miehet! Minä voitin. Olenko ansainnut kunnioituksenne?”
”Tuon halpamaisen tempun jälkeen?” huusi Tate, muiden ollessa hiljaa. ”Ehdottomasti! Miehet, sitokaa Atticus uudelleen ja pitäkää hänet erossa Rubenista.”
Muutama merirosvo erkani joukosta, kun kaikki alkoivat hurraamaan Elijahille, ja tuli sitomaan Atticuksen kädet ja nostamaan hänet pystyyn. Elijah astahti taaksepäin ja antoi miekan pudota kädestään hiekkaan.
Hän oli tehnyt sen. Olihan hän pelannut likaista peliä, mutta yhtä kaikki hän oli voittanut Atticuksen ja saanut miehistön lopullisesti puolelleen. Nyt hänen ei tarvinnut enää murehtia, että miehistö kääntyisi häntä vastaan jos Cora lähtisi. Ei enää, sillä nyt miehistö oli täysin hänen puolellaan: hän oli voittanut Atticuksen!
Elijah kääntyi katsomaan Coraa juuri parahiksi nähdäkseen naisen juoksevan häntä kohti pitäen yllään edelleen Elijahin pitkää takkia ja sitten nainen hyppäsi hänen kaulaansa, kietoen kätensä Elijahin ympärille.
”Sinä teit sen!” Cora henkäisi halatessaan Elijahia.
Elijah vinkaisi kivusta, sillä hän oli pieniä haavoja täynnä, mutta kun Cora yritti irrottautua Elijahista tajutessaan satuttavansa tätä, Elijah ei päästänytkään irti. Hän halasi Coraa tiukasti, salaa nauttien siitä miltä hänestä tuntui, kun naisen vartalo painautui hänen omaansa vasten, ja hän pystyi vain ajattelemaan kuinka paljon hän ei halunnut ikinä päästää irti Corasta.