Oli kulunut vasta pari päivää, kun he olivat pakanneet Mustan Surman täyteen ruokaa ja vettä, ja lähtivät jatkamaan matkaansa kohti Ladonin puutarhaa. Matkan teko ei ollut sujunut lainkaan helposti. He olivat ehtineet kokea jo heti seuraavana iltana rajun myrskyn, joka oli melkein onnistunut upottamaan heidät meren syvyyksiin. Tällä kertaa oli ollut siis todellinen helpotus, että Atticus oliloistava laivan ohjaaja, sillä hän sai Mustan Surman kiskottua irti myrskyn silmästä ja kaikki säilyivät jopa hengissä, Cora mukaan lukien. Merenneito taisi olla ainoa jäsen, jolla oli oikeastivaikeuksia pysyä mukana, saatika edes hengissä. Cora oli roikkunu laivan perässä kiinni jokaisen myrskyn aikana ja oli repinyt kyntensä kivuliaan näköisiksi, kun oli pidellyt kiinni kaikesta, mistä hän vain oli saanut otteen.
Cora ja Elijah eivät olleet ehtineet koko matkan aikana puhua kunnolla mistään. Heidän tuli vain kertoa asiansa nopeasti, ettei kukaan vahingossakaan epäilisi mitään. Elijah oli kuitenkin onnistunut salaamaan tämän kaiken rakkailta matkakumppaneiltaan, todellista papin toimintaa. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä valehtelemaan, kaikki oli aina ennen paistanut suoraan läpi hänen viattomilta kasvoiltaan.
Tämä monen kuukauden matka oli opettanut Elijahille uusia käytöstapoja ja ajatusmalleja. Hän ei enää tuntenut itseään niin heiveröiseksi, vaan nyt hän oli enemmänkin vahvistunut. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Joskus hänestä tuntui, kuin olisi itsekin muuttumassa merirosvoksi. Oli tämä roskasakki sitten haukkunut ja piinannut Elijahia, hän silti jotenkin kadehti heidän loputonta vapauttaan. Elijah joutuisi palaamaan takaisin tavanomaiseen arkeensa, kun matka olisi ohi. Sikäli mikäli hän vain pääsisi takaisin kotiin. Hän ei enää halunnut sitä, koska tiesi nyt mitä kaikkea muuta upeaa maailma voi tarjota. Jos kultainen omena todella tulisi parantamaan Abigailin, voisi Elijah ottaa äitinsä mukaan uuteen maailmaan, uusina ihmisinä.
Ajatus tästä sai kyyneleet pulppuamaan hänen silmistään. Nopeasti hän pyyhki kyyneleensä hihaan ja päätti olla murehtimatta liikaa tällä hetkellä. Sen hän ehtisi myöhemminkin, sillä juuri nyt hänen piti saattaa joukkio Ladonin puutarhaan ja yrittää elää samaan aikaan tämä kuumotuksen tunne sisällään, kun hän kuvitelli itsensä Ladonin päivällisenä. Aina silloin tällöin Elijah tunsi sellaista pelkoa ja ahdistusta, jota ei voi kuvailla mitenkään. Hänestä tuntui, että hänen päänsä voisi räjähtää milloin vain. Mies paralla oli niinpaljon ajatuksia sisällään ja selviytymisvaistot kävivät täysillä koko ajan, mutta joka kerta hän oli onnistunut sulkemaan ahdistuksen takaisin sisälleen ja hautaamaan sen. Kaikki se salailu ja suunnitelmien laatiminen kapteenin ja muiden merirosvojen selän takana oli erittäin uuvuttavaa, mutta samaan aikaan myöskin niinjännittävää. Adrenaliini virtasi Elijahin suonissa ja mieli oli kristallin kirkas.
Oli ironista, että tämä aika oli Elijahille kamalin hetki hänen elämässään, mutta silti parasta mitä hänelle oli koskaan tapahtunut. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin eläväiseksi. Taisi olla niin, ettei Elijah enää ansainnut papin paikkaansa, tai ainakin niin hän oli alkanut ajattelemaan viime viikkoina. Myös jollain kieroutuneella tavalla Elijah oli alkanut pitää näitä merirosvoja kumppaneinaan, vaikka he olivat Elijahille todella ilkeitä ja heittivät todella raisua huumoria. Elijah ei voinut tietenkään ajatella, että nämä rosvot olisivat samaa mieltä. He vain todennäköisesti halusivat käyttää Elijahia niin paljon hyväksi, kuin oli mahdollista ja saada nuo kultaiset omenat haltuunsa, ja heittää sen jälkeen Elijah Ladonin kitaan.
Tässä ei ollut kyse mistään suuren ystävyyden alusta, vaan siitä kuka ehtisi maaliin ensimmäisenä ja lähtisi voittajana. Tämä tuntui Elijahista jonkinlaiselta kilpailulta ja se, joka häviäisi tämän, sille kävisi huonosti. Eikä hän aikonut hävitä, ei mistään hinnasta. Hän päätti sulkea silmänsä ja pyytää apua joltakin häntä suuremmalta, vielä viimeisen kerran ennen kuin he saapuisivat Ladonin puutarhaan.
Silmät tiukasti kiinni suljettuina hän toivoi paljon voimia äidilleen, joka makasi yksinäisenä kotonaan. Elijah ei voinut toivoa mitään muuta kuin sitä, että kun hän palaisi kotiin, hän löytäisi vielä äitinsä voimissaan. Elijah tunsi ajoittain suurta syyllisyyden tunnetta, että oli lähtenyt tälle matkalle ylipäätään. Ehkä se oli sittenkin ollut itsekäs teko. Oliko hänellä ollut oikeutta jättää sairasta äitiään yksin? Elijah pystyi kuulemaan äitinsä äänen päässään, joka kielsi häntä lähtemästä ja tekemästä jotain näin hullua. Oliko Elijah edelleen pieni, itsekäs poika, joka ei vain voinut päästää äidistään irti? Ehkä, ehkä se sitten oli niin, mutta eikö kuka tahansa taistelisi ainoan perheensä puolesta? Oli se sitten ollut itsekäs päätös tai ei, mutta tämä oli Elijahin tehtävä. Hänen matkansa saavuttaa jotain suurempaa. Eikä hän olisi voinut istua äitinsä vieressä ja katsoa, kun tämän sielu jättäisi ruumiin. Se ei vain yksinkertaisesti ollut vaihtoehto Elijahille.
Jälleen, silmät hiukan kostuneina hän avasi ne ja paranteli asentoaan alakannella, jonne hän oli käpertynyt nukkumaan. Hän sytytti lyhdyn ja tiiraili ulos pienestä ikkunasta, ja näki pienen häivähdyksen nousevasta auringosta. Aamu oli siis alkanut sarastaa ja Elijah kuuli jo jonkun tömistelevän rappusia ja tulevan alakannelle. Se oli näköjään taas Tate, joka oli askelista päätellen tulossa innoissaan potkimaan Elijahia kylkeen taas. Tälle tyypille oli ilmeisesti annettu merirosvomaailman paras tehtävä: potkia Jumalan sanansaattajan kyljet palasiksi. Tällä kertaa Elijah oli jo noussut ylös ja vältti potkun. Avattuaan oven, Tate katseli hetken hämmentyneenä Elijahia, jota tuntui jatkuvan monta minuuttia. Elijah tunsi jo olonsa melko epämukavaksi, mitä ihmettä hän oikein tuijotti? Eikä yleensä Tate ollut hiljaa hetkeäkään, hänellä oli aina jokin varsin nerokaslausahdus mielessään. Jokin vaivasi tämän merirosvon mieltä ja Elijah tunsi kuinka uteliaisuus alkoi herätä. Hän pystyi vannomaan, että jokin oli nyt vialla. Elijah päästi kovan yskäisyn ilmoille, kuin ilmoittaakseen Tatelle, että he olivat seisseet hiljaisuudessa jo melko pitkään.
"Kapteeni kutsuu sinua", Tate ilmoitti vakavalla naamalla ja piti suunsa tiukkana viivana. Tämä ei ollut tavallista käytöstä, Elijah tuumi mielessään. Hän vain nyökkäsi tälle merirosvolle ja jatkoi matkaansa kohti Atticuksen luo.
Elijah nousi portaat ylös laivan kannelle ja näki ensimmäisenä Atticuksen seisomassa ruorin takana, ja aina yhtä vakavan näköisenä. Laivan ilmapiirissä tuntui olevan jotain uutta ja outoa, mutta Elijah ei osannut vielä sanoa mitä oli meneillään. Atticus tuntui olevan todellapahalla tuulella, kun Elijah saapui paikalle ja kohdisti katseensa kapteeniin. Hän vain sai Atticukselta kylmän, nopean vilkaisun, joka sai kylmät väreet kulkemaan Elijahin selkärankaa pitkin. Hän ei ollut varma uskalsiko edes kysyä, mikä oli hätänä. Pelkkä kapteenin olemus oli niin uhkaava, että Elijah oli vain jähmettynyt aloilleen ja tunsi sydämensä pamppailevan rinnassaan. Mitä tämä kaikki oikein tarkoitti? Elijah tunsi koko ajan Atticuksen katseen, vaikkei tämä edes katsonut Elijahiin päin. Se ei ainakaan saanut Elijahin oloa paremmaksi, pikemminkin vain enemmän pelokkaaksi, mutta hänen täytyi kerätä se rohkeus jostain, jälleen. Elijah oli monta kertaa ennenkin onnistunut keräämään itsensä kokoon, ei se voinut olla tälläkään kertaa mikään ongelma.
"Halusit tavata minut, kapteeni?" Elijah sai viimein avattua suunsa ja lähetettyä kysymyksen matkaan.
Atticus murahti pienesti ja kääntyi sitten katsomaan Elijahia paremmin. Atticuksen siniset silmät porautuivat läpi Elijahin sielun ja tuntui melkein, kuin jonkinlainen musta varjo olisi laskeutunut Elijahin ylle. Joko kapteenin olemus oli niin suuri ja voimakas tai sitten hänellä täytyi olla jotain mustaa magiaa käytössä, mutta se jokin meni suoraan Elijahin läpi ja antoi selkeän viestin, että nyt ei kannattanut ylittää Elijahin ja Atticuksen välistä rajaa ja pitää etäisyys. Sillä nyt tuntui, että kapteeni voisi tehdä mitä vain ja kenelle vain. Atticus ei ollut vieläkään vastannut mitään, vaan tuijotti eteenpäin kohti horisonttiin.
Aurinko paahtoi kuumana heidän yläpuolellaan ja meri näytti jatkuvan loputtomiin. Katsellessaan tyyntä merta, Elijahin ajatukset ajautuivat Coraan. Heidän pitäisi päästä puhumaan pian keskenään, mutta aina ei ollut niin helppoa livahtaa paikalta, ettei kukaan huomaisi Elijahia. Ladonin puutarhaan oli vielä noin viikon matka, paitsi jos sää pysyisi yhtä hyvänä kuin se oli nyt, he saattaisivat saapua perille aikaisemminkin. Yhtäkkiä Elijah hätkähti paikallaan ja tunsi käsivarressaan pientä kipua, kun hän tajusi Atticuksen huitaisseen häntä.
"KUUNTELETKO SINÄ EDES?"Atticus päästi karjaisun ja loi Elijahiin katseen, jollaista kukaan ei ollut ennen nähnyt. Kapteenin kulmakarvat olivat rypistyneet pahasti viistoon ja Elijah ei nähnyt tämän kasvoilla mitään tunteita, muistuttaen melkein kivikasvoja.
"Anteeksi, kapteeni! Ajauduin vain hetkeksi ajatuksiini..”, Elijah vastasi ja loppua kohden kadotti äänensä olemattomiin, ja painoi päänsä alas.
Painottaakseen Atticukselle, kuinka pahoillaan Elijah oli, mutta enimmäkseen siksi, koska hän ei halunnut saada selkäsaunaa mistään, mitä hän ei ollut tehnyt. Elijah alkoi hermostuneesti hieroa käsiään yhteen ja siirteli painoaan jalalta toiselle. Tuollaisen jännittyneen tilan olisi voinut leikata helposti veitsellä halki ja pistää haarukalla suuhun. Koskaan ennen ei ollut Elijah ollut näinkovissa kuumotuksissa ja peloissaan, tässä oli jotain erilaista. Juuri ennen kuin Elijah kerkesi sanoa sanaakaan enempää, Atticus nappasi kiinni Elijahin korvasta ja kiskoi hänet ruorin ääreen. Papin poloinen päästeli suustaan kivun aiheuttamia ääniä, kun Atticus viimein päästi irti ja tönäisi vielä Elijahia selkään.
"Vai ajauduit ajatuksiisi, niinkö?" Atticus kysyi äänellä, joka kuulosti Elijahin korvaan niin ylimieliseltä, joka sai Elijahin ärsyyntymään mielessään niin pahasti, mutta hän päätti olla silti vain hiljaa ja antaa Atticuksen hoitaa huutamisen.
"Koska viimeksi, kun muistelin, sinun tehtäväsi on kuunnella ja totellaMINUA! Joten, kuuntele nyt tarkkaan, sinä ulkokultainen ja aliarvoinen sontakasa. Pidät Mustan Surman tällä kurssilla, kun minä menen lepäämään. Herätä minut tunnin kuluttua! Sen jälkeen menet tekemään ruokaa ja siivoat koko kapyysin kattoa ja joka nurkkaa myöten!" Atticus karjui ja karjui, jonka jälkeen hän kääntyi pois päin Elijahista ja katosi hyttiinsä, kun ovi pamahti kiinni.
Elijah luuli sekunnin ajan, että kapteenin hytin ikkunat olisivat hajonneet tuosta pamauksesta tai ovi olisi irronnut saranoistaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, seurasi vain täydellinen hiljaisuus.
Elijahilla ei ollut mitään käsitystä, että mistä tällainen kuritus johtui. Hän ei ollut mielestään tehnyt mitään väärin tai loukkaavaa kapteenia kohtaan. Ainoastaan tehnyt mitä oli käsketty ja nukkunut silloin, kun hänelle oli annettu lupa. Tietysti tällainen kohtelu otti Elijahia päähän, mutta hän ei aikonut alkaa soittamaan suutaan sen enempää, kun hän pystyi näkemään, että jokin ei ollut nyt kohdallaan. Hän katseli ruorin takaa muita merirosvoja ja kuinka he raatoivat tehtäviensä parissa. Elijah pisti merkille, että miehistö oli normaalia enemmän ärtynyt ja päästelivät melkein ylidramaattisia huokauksia. Tate ja tämän kumppani oli laitettu moppaamaan koko laivan kansi, eivätkä he näyttäneet lainkaan tyytyväisiltä. He liikkuivat suoraan Elijahin alapuolelle, joka pystyi nyt kuulemaan näiden keskustelun samaan aikaan, kun hän ohjaili Mustaa Surmaa.
"Olen niin kyllästynyt tähän hommaan... Aina meidät laitetaan näihin samoihin töihin raatamaan ja kuuntelemaan Atticuksen mahtailua”, Tate mutisi, mutta kuitenkin sen verran kovaa, että Elijah pystyi kuulemaan sen selkeästi.
Kaksikko ei ollut huomannut Elijahia heidän yläpuolellaan, ainakaan vielä. Elijah seisoi vain hiljaa paikoillaan ja piti katseensa koko ajan horisontissa. Elijah ei voinut olla miettimättä, mikä oli saanut aikaan tällaisen sekamelskan laivalla. Se ei vain ollut tavanomaista, koska ennen tätä päivää olivat kapteeni ja miehistö ryöstelleet minkä kerenneet ja juhlineet yhdessä, kunnes viini ja rommi oli sammuttanut heidät. Elijah ei vain osannut punoa yhteen, että mikä olisi voinut mennä vikaan heidän välillään. Oliko heille tullut riitaa jostakin ja nyt miehistö oli närkästynyt?
"No niinpä! Alan olla kurkkua myöten täynnä Atticusta ja sen egoa. Eihän me edes saada kunnon osuutta ryöstösaaleista, vain pieniä helyjä ja kapteeni pitää loput itsellään! Kuulin, miten se kehui meidän vahtiperämiehelle, Rubenille siitä. Mitä me oikein ollaan sille, orjia ja siivoojia?" Aron, Taten kumppani totesi vakavalla äänellä ja jatkoi vihaista moppaamista. Se nimittäin näytti siltä, kun Aron riuhtoi moppia lattiaa pitkin.
Elijah alkoi vähitellen päästä jyvälle, miksi porukka oli niin vihamielinen. Olivatko merirosvot saaneet tarpeekseen työtehtävistään ja halusivat hieman kunnioitusta? Hän mietti myös tuon vahtiperämiehen todellista asemaa. Elijah ei tuntenut tuota Rubenia vieläkään kovin hyvin. Hän oli vain nähnyt tämän silloin tällöin vilaukselta, kun oli käynyt kiertämässä ja vahtimassa, että kaikki tekivät töitä. Elijah halusi kuulla lisää ja päästä ehkä kysymään muutaman kysymyksen, mutta hän ei halunnut Atticuksen heräävän mistään hinnasta, joten jäi ruorin taakse. Sitten, kun hän pääsisi ruoan tekoon, Elijah voisi yrittää siinä samalla kaivella esille asioita.
Pikkuhiljaa erilaiset suunnitelmat alkoivat pyöriä hänen päässään. Jos miehistö olisi jo valmiiksi ärtynyt, siitä voisi olla jotain hyötyä heille. Ajatus laivan kaappaamisesta tuli Elijahin mieleen miltei heti, mutta miten hän onnistuisi siinä? Kokeilisiko hän onneaan yksin vai saisiko muita miehiä mukaan suunnitelmaansa? Mistä Elijah voisi olla niin varma, että miehistö jättäisi kapteeninsa, entä jos he kuitenkin kävisivät hänen kimppuunsa yhdessä? Entä, tiesikö jokainen mies tässä laivalla tästä asiasta? Jos ei, niin Elijah voisi ajatella etsivänsä Atticuksen kätkön, jossa hän piti ryöstösaaliitaan ja vakuuttaa kaikki, että millaista likaista peliä heidän kapteeninsa pelasi. Hän myöskin voisi tarvita Coran apua! Se olisi hyvä lisä tähän suunnitelmaan. Ehkä, kun miehistö näkisi, että Elijahilla olisi merenneito puolellaan, he saattaisivatkin kääntää takkinsa Atticukselle ja liittyä Elijahin ja Coran seuraan.
Kaikki tuntui olevan pelkkää arpapeliä juuri nyt, mutta se saattoi silti olla ainoa mahdollisuus saada erilainen järjestys laivaan ja näyttää Atticukselle, ettei Elijahia niin vain pidetty hihnassa kiinni. Kunnon yllätyshyökkäys saattaisi saada kapteenin pasmat pahasti sekaisin ja hänet voitaisiin vaikka vangita koko loppumatkaksi. Jotenkin yllättäen Elijah heräsi ajatuksistaan, tajuten miten kova hänestä oli tullut suunnittelemaan juonia, ja tullut jopa onnistuneisiin lopputuloksiin.
Hän vilkaisi olkansa yli nopeasti ja yritti tähyillä Atticuksen hytin ikkunasta sisään. Hän näki kuin näkikin vilaukselta kapteenin nuokkuvan kirjoituspöytänsä äärellä ja päästeli unissaan melko lujia ääniä. Elijahilla oli noin puolisen tuntia aikaa, ennen kuin hän siirtyisi kapyysin, eli keittiön puolelle. Valmistaakseen jotain kamalaa soppaa kaloista, joita he olivat saaneet pyydystettyä.
Elijah vihasi sitä hommaa todella syvästi. Haju oli aina yhtä oksettava ja kalojen pilkkominen inhotti joka kerta, mutta läpi oli mentävä, vaikka mikä olisi. Ehkä se ei tällä kertaa niin haittaisi, kun mielessä oli kumminkin jotain muutakin.
Noin puolen tunnin kuluttua Elijah kuuli, miten Atticus nousi rymisten kirjoituspöytänsä ääreltä ja römysi jotain hytissään. Hän ei todellakaan ollut selvinpäin, ainakaan vielä eivät olleet eiliset juomat laskeneet. Atticuksella kun oli aina tapana ottaa enemmän kuin tarpeeksi.
Ovi pamahti auki muutaman metrin päästä Elijahista ja sekavan oloinen kapteeni tömisteli ulos. Elijah halusi vain päästä nopeasti jatkamaan matkaansa pois Atticuksen lähettyviltä, hän vielä vähemmän sieti tätä, kun oli alkoholin vaikutuksen alaisena. Tate ja Aron huomasivat myöskin kapteenin saapuvan paikalle ja luikkivat pois paikalta nopeasti. Elijah hieroi leukaansa mietteliään näköisenä, kunnes tunsi tiukan ja kipeän puristuksen olkapäällään. Atticus oli saapunut keskuuteen.
"Olemmeko oikealla suunnalla?" Tämä kysyi ja hönki Elijahin naamalle, joka olisi oksentanut pian, jos olisi joutunut haistelemaan tuota hengitystä yhtään sekuntia enempää.
Pappi käänsi kasvonsa toisaalle hetkeksi ja yritti haukkoa henkeään. Hän kääntyi kuitenkin varsin äkkiä takaisin Atticukseen päin, jotta antaisi mahdollisimman normaalin vaikutelman itsestään. Kaikki hyvin, ei ollut mitään salattavaa ainakaan. Hän hymähti hiljaa mielessään, ennen kuin veti kasvoillensa parhaimman vakavimman ilmeensä, ja vastasi:
"Kyllä, herra kapteeni. Kurssi on oikea ja jos tämä sää jatkuu, olemme perillä noin viikon sisällä, ellei aikaisemminkin." Elijah viittoi toisella kädellään kohti merta ja odotti pääsevänsä tästä tilanteensa.
Pienen pieni hikipisara valui hänen otsaa pitkin, kun hän alkoi miettiä uudelleen laivan kaappaamista. Oliko tämä tapahtumassa oikeasti? Elijah voisi tässä vaiheessa jo hyvästellä kirkkoväen ja painua seuraavalle ryöstöretkelle. Atticus päästi kurkustaan epämääräisen äännähdyksen ja Elijah palasi tähän hetkeen välittömästi.
"Hyvin tehty, pappi. Nyt, painuhan siitä kyökkiin tekemään jotain hyödyllistä! Äläkä aiheuta mitään häslinkiä, onko selvä?" Atticus kurtisti jälleen naamansa ja Elijah vain nyökkäsi ja paineli haisevaan keittiöön.
Heti ovella hän huomasi ämpärin, joka oli täynnä kalaa. Näistäkö muka pitäisi tehdä jotain syömäkelpoista? Hän katseli vielä ympärilleen ja näki joka puolella eri kokoisia kuppeja ja kattiloita, suurin osa lojui likaisina. Laivasta löytyi pieni liesi, jonka päällä pystyi lämmittämään ruokaa ja pöytä, joka juuri mahtui keskelle huonetta. Elijah kääntyi pöydän äärelle ja alkoi pilkkomaan muutamia vihanneksia, mitä hän pystyi löytämään. Juuri kun Elijah oli ottamaisillaan yhden kaloista käteensä ja alkamassa pilkkomaan sitä, hän sattui kuulemaan puolivahingossa kahden muun merirosvon puhumassa keittiön kulman takana. He puhuivat melko hiljaa, joten Elijah ei pystynyt ihan tarkkaan kuulemaan, mutta vaikutti siltä että ihan kuin hekin olisivat miettimässä jotain Atticuksen varalle. Elijah käveli kyökin ovensuulle, yrittäen saada paremmin selvää heidän puheestaan.
"Se helvetin kapteeni saa maksaa vielä! Atticus vei minulta eilen kaikki kullat ja minkä takia? Luulisi, että me kaikki saadaan saman verran palkkiota. Ai niin, ja se kehtasi vielä kaiken lisäksi lyödä turpaankin, koska en muka ollut siivonnut tarpeeksi hyvin!" Toinen näistä miehistä kirosi, mutta kuitenkin sen verran hiljaisemma volumella, ettei Atticus kuulisi.
Näytti siltä, että kaikki alkoivat saada tarpeekseen heidän kapteenista, eivätkä ilmeisesti ainakaan nuo miehet tienneet sitä, että Atticuksella oli oma aarrekätkö piilossa. Tämä voisi tosiaankin kääntyä hyväksi Elijahille.
Hänen olisi pakko päästä kertomaan tästä Coralle, jonka Elijah yrittäisi saada mukaan suunnitelmaansa. Ehkä se ei olisi niinkään vaikeaa, Cora varmasti vihasi Atticusta ja haluaisi tästä eroon. Elijahin tulisi tässä välissä keksiä, melko nopeasti, että miten hän pääsisi Atticuksen hyttiin niin, ettei hän huomaisi Elijahia. Siellä ne aarteet varmasti olisivat ja niiden avulla hän voisi vahvistaa teorian, että Atticus oli vain ahne liero, joka ei välittänyt sen kummemmin miehistöstään.
Elijah astui taaemmas ovensuulta mahdollisimman hiljaa, mutta siinä samassa hän kompastui yhteen kupeista, joka lojui lattialla, kuin se olisi laitettu siihen tarkoituksella. Elijah yritti saada pöydän reunasta kiinni, mutta hän makasi jo lattialla ennen kuin huomasikaan. Hän kompuroi istuma-asentoon ja pidellessään päätään, hän kuuli jonkin kajahtavan äänen lähettyvillään ja näki sivusilmällä kattilan putoavan maahan, jonka hän oli laskenut liedelle ennen kuin oli mennyt salakuuntelemaan.
Elijahista tuntui, kuin elämä olisi pysähtynyt sillä sekunnilla ja hänen sydämensä oli karata, kun hän tajusi minkälaisen metakan hän oli varmasti saanut aikaan. Sitten, vain ehkä murto-osa sekuntti tuosta ajatuksesta, Elijah kuuli noiden samojen saappaiden tömistelyn lähestyvän häntä. Hän ei ollut vielä ehtinyt etsiä Atticuksen kätköä, mutta ei varmasti olisi hyvä asia juosta paikaltakaan juuri nyt. Elijah ei ehtinyt tajuamaan mitään, kun yhtäkkiä Atticuksen käsi oli lähellä ja osui kohta rajusti häntä kasvoihin. Elijah piteli poskeaan kämmenellään ja oli pelkästä säikähdyksestä purskahtaa kyyneliin. Hänellä itsellä meni tällä kertaa pasmat sekaisin, kaikki tapahtui niin nopeasti.
Hän näki Atticuksen edessään huutamassa suu vaahdossa, mutta kaikki äänet oli vaimennettu. Elijah oli sulkenut kaikki äänet ulkopuolelle ja kokosi para- aikaa itseään sisältäpäin. Nyt oli hänkin saanut maistaa puolen Atticuksesta, joka oli saanut monet muutkin ärsyyntymään.
Elijah oli saanut nyt tarpeekseen, hän ei ottaisi enää yhtään käskyä vastaan Atticukselta. Sehän oli varma, kukaan ei koskisi Elijahiin tuolla tavalla. Oli sitten kuinka korkea-arvoisempi tyyppi vaan. Kapteenin lähdettyä karjumisen jälkeen takaisin ruorille, otti Elijah jalat alleen ja lähti heti etsimään aarrekätköä.
Olisiko sellainen niin vaikea löytää? Atticus oli varmasti piilottanut sen hyvin. Paikkaan josta moni ei osaisi heti katsoa. Hän säntäsi ensimmäisenä kohti kapteenin hyttiä. Hiipi paljasjaloin sisään, jotta välttyisi korvia särkevät lattian narinat. Saapuessaan hytin sisälle hän katseli tarkasti ympärilleen ja etsi sopivia piilopaikkoja. Hän katseli mattojen alle, jos löytyisi salaluukkua, mutta sellaista ei ollut. Elijah etsi jopa seinistä johtolankoja, jos joku seinistä voisi avautua. Atticuksen kaltaisesta miehestä ei voinut koskaan olla varma.
Elijah alkoi olla epätoivoinen, eikä halunnut viettää yhtään enempää ylimääräistä aikaa Atticuksen hytissä. Hän saattaisi koska vain ilmestyä paikalle. Mietteissään Elijah nojautui kirjahyllyä vasten ja tunsi jonkun painavan selkäänsä vasten, ja aivan yllättäen kuului pieni naksahdus. Yksi hyllyn kirjoista ei ollut oikea ja toimi kahvana. Enemmän hämillään oleva pappi tunsi hyllyn liikkuvan ulospäin ja paljasti pikkuruisen huoneen kaltaisen tilan.
Elijah ei voinut uskoa omia silmiään, tila oli täynnä kultaa, rahaa ja koruja, jotka pulppusivat ison arkun laidan yli. Hänen ei tarvinnut nähdä enempää, koska nyt hän oli varma asiasta. Eivätkä muut merirosvot tykkäisi ajatuksesta, että kapteeni olisi pitänyt kaiken tuon rikkauden omana tietonaan. Elijah sulki nopeasti löytämänsä oven ja kurkisti nopeasti ikkunasta näkyisikö Atticusta missään. Hän näki tämän onnekseen edelleen ruorin paikalla ja näytti siemailevan jotain. Seuraavaksi hän otti jalat alleen ja puolijuoksi laivan perälle ja kurottautui reunan yli, ja kutsui Coraa.
"Cora! Cora!"
"Mikä hätänä tällä kertaa?" Kaunis punatukkainen merenneito nousi pinnalle ja onnistui joka kerta lumoamaan Elijahin tämän kauneudella. Elijah vetaisi syvään henkeä ja yritti parhaansa pysyä rauhallisena.
"Tilanne on aika hektinen täällä. Selvitin vähän juttuja kapteenista ja muutkin miehistöstä on närkästynyt hänelle. Hän on kähveltänyt muilta ja pitänyt itsellään mahdottoman paljon arvotavaraa, kertomatta kenellekään. Tunnelma on aika pomminarka, enkä tiedä mitä kaikkea tulee vielä tapahtumaan." Elijah alkoi selittämään päivän asiat mahdollisimman nopeasti ja välillä sekosi sanoissaan, kun yritti, edelleen, hermostuneena kertoa Coralle uutiset. Neitonen näytti vähän väliä niin hämmentyneeltä ja yritti pysyä kärryillä, mitä Elijahilla oli kerrottavana. Eikä hänkään ihan tällaista odottanut, hän oli enemmänkin luullut, että Elijah tarvitsisi apua reittien kanssa tai muuta vastaavaa. Cora ei ollut voinut uskoa, kun hän kuuli, että Atticus oli lyönyt Elijahia pahasti. Salamannopea raivo oli alkanut kiehua hänen sisällään ja halusi näyttää tälle kapteenille paikkansa. Vaikka Cora ei ollut tuntenut Elijahia kovin kauaa, hän oli pystynyt aistimaan jonkin vahvan siteen heidän välillään.
"Joten suunnitelmana on kaapata laiva Atticukselta! Vangitaan hänet loppumatkaksi ja päästään Ladonin puutarhaan turvallisemmin ilman tuota moukkaa, mutta tarvitsen siihen sinun apuasi. Mitä sanot?" Elijah heilautti nyrkkiään ja oli suorastaan innostunut.
Cora ei pystynyt hetkeen vastaamaan mitään, vaan tuijotti Elijahia täydessä hiljaisuudessa. Kunnes hänenkin kasvoilleen ilmestyi mairea hymy ja vastasi:
"Kai me ruokitaan Ladoni? Lyön vetoa, että Atticus maistuisi hyvältä lohikäärmeen mielestä."
"Eli voinko luokitella tuon vastauksen myönteisenä vai kielteisenä?" Elijah kysyi ja naurahti pienesti.
"Ehdottomasti myönteinen. Mitä minun pitää tehdä, että päästään siitä ilkiöstä eroon?" Cora kysyi heilautten samalla upeita, pitkiä hiuksiaan ja sai Elijahin punastumaan.
Kipinä heidän välillään tuntui ajoittain todella vahvasti. Elijah päästi yskäisyn ja vilkaisi nopeasti olkansa yli, että olivatko he edelleen kahdestaan. Vielä näytti hyvältä, hän ei kuullut Atticuksen huutoa missään eikä nähnyt ketään lähettyvillä. Hän kääntyi äkisti takaisin ja antoi Coralle seuraavat ohjeet. Elijah heittäisi köyden veteen ja vetäisi sitten Coran laivaan, joka alkaisi sen jälkeen laulamaan sitä samaa laulua, jonka he olivat kuulleet Merenneitolahdella. Se saisi miehet sekaisin ja Elijah voisi sillä aikaa sitoa Atticuksen, ja viedä laivan tyrmään. Loppu miehistö säästettäisiin, koska hehän eivät olleet tehneet mitään pahaa Elijahille tai Coralle. He yrittäisivät saada miehistön liittymään heihin ja kääntäisivät totaalisesti takkinsa Atticukselle. Cora nyökkäsi selkeästi, että oli ymmärtänyt asian ja painui hetkeksi veden alle.
Elijah alkoi heti toimia ja suunnitelma laitettiin käyntiin. Hän lähti etsimään köyttä, jonka voisi heittää Coralle. Eikä hänen tarvinnut etsiä kaukaa, kun hän löysikin yhden ja hätkähti samalla Taten ääneen.
"Mitä sinä oikein teet? Juoksentelet tuolla tavalla ympäriinsä!"
"Kannattaa kerääntyä yhteen, kohta nimittäin tapahtuu!" Elijah vastasi kiireessä ja jätti Taten ihmettelemään peräänsä.
Hän paineli takaisin laivan peräosaan ja nakkasi köyden toisen pään mereen. Elijah ei voinut uskoa, että hän teki tämän ja hän oli samaan aikaan aivan onnensa kukkuloilla, vaikka aika ei olisikaan paras. Joka hetki hän tajusi aina paremmin, kuinka uskomattomaksi hänen elämänsä oli kääntynyt, joten hänen täytyi myös ottaa siitä kaikki irti, vaikka olisikin paha tilanne päällä.
Elijah tunsi, miten Cora tarttui kiinni köyteen ja paino kasvoi hänen käsiensä varassa. Hän huusi Coraa kiskomaan itseään ylös kaikella voimalla, mutta Elijahin huuto sai samaan aikaan muidenkin huomion kääntyvän häneen. Hän kiskoi ja kiskoi, kunnes lopulta Cora sai kätensä laivan reunalle ja veti itsensä kannelle. Miehistö, joka oli saapunut paikalle, katsoi tilannetta järkyttyneenä ja pelokkaasti. Eikä se ollut yhtään liioiteltua. Eikä kulunut aikaakaan, kun Atticus saapui paikalle ja käski jonkun pitämään ruoria paikoillaan. Hän kohdisti katseensa heti ensimmäisenä Elijahiin ja Coraan, ja puhkui raivosta.
"MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN TAPAHTUU?? ELIJAH, SINUN ON PAREMPI ALKAA PUHUA JOS HENKESI ON YHTÄÄN ARVOKAS SINULLE!"
"Säästä ääntäsi, Atticus”, Elijah aloitti. "Sinä et enää määrää täällä tai kohtele meitä kuin roskaa! Oletko edes kertonut miehistöllesi omasta aarrekätköstäsi? Et takuulla." Miehet kääntyivät Elijahiin päin ja mielenkiinto heräsi, että mistä hän oikein puhui.
Osa oli epäileväinen, mutta jotkut heistä laittoivat heti kädet puuskaan ja vaativat lisäselvityksiä. Senhän ei pitäisi olla ongelma.
"Te, jotka ette usko, niin käykää kurkistamassa Atticuksen kirjahyllyä hänen hytissää. Se avaa salapaikan, jossa hän on pitänyt omaa arvokasta kokoelmaansa!" Elijah ilmoitti joukolle, joka epäröimättä lähti marssimaan kohti kapteenin hyttiä, ja noin kymmenisen minuutin kuluttua sieltä kuului kunnon mekkala.
He kävelivät takaisin ja ympäröivät Atticuksen. Tate oli ensimmäisenä nyrkkien kanssa heilumassa ja antoi kapteenille hyvää kyytiä. Tämä saattaisi toimia paremmin, kuin Elijah oli ajatellut. Hän kuitenkin käveli rohkeasti näiden vihaisten miesten väliin ja kehotti heitä väistämään hetkeksi ja olemaan rauhallisia. Juuri kun Elijah käänsi hetkeksi selkänsä, Atticus vetaisi miekkansa esiin ja haastoi Elijahin, joka itsevarmuuden puuskassa otti lähimmältä merirosvolta miekan lainaan ja siinä samassa alkoi kuulua miekkojen kolina.
Elijah ei tosin tiennyt paljon miekkailusta, mutta ehkä se ei ollut nyt pääasia. Hänen tulisi vain pysyä liikkeessä sen aikaa, kun Cora aloittaisi laulun. Elijah yritti antaa Coralle jotain merkkiä, että tämä ymmärtäisi aloittaa. Eikä siihen tarvittu paljon ja Cora aloitti kauniin, puhtaan laulunsa, joka tarttui heti miehistön korviin. He olivat heti transsissa, sitten piti vain onnistua seuraavassa vaiheessa. Elijah heitti miekan syrjään ja otti taskustaan lisää köyttä, ja tarttui Atticusta paidan rinnuksista.
Hän kaatoi tämän lattialle polvilleen ja sitoi kapteenin kädet selän taakse tiukkaan solmuun. Tilanne oli käynyt jälleen niin nopeasti, mutta Elijah toimi kuin automaattisesti. Aivan, kuin hän olisi tehnyt tämän aikaisemminkin. Elijah käytti kaikkia voimiaan nostaakseen Atticuksen vielä ylös ja lähti raahaamaan häntä kohti alakantta, josta löytyi muutama vankiselli.
Elijah sai kannettua kapteenin melko hyvin ja nopeasti alas portaat, ja heti kun hän sai sellin oven auki, hän nakkasi Atticuksen sisään. Varmisti varmaan kolme kertaa, että lukko oli varmasti kunnolla kiinni. Vielä sama piti tehdä Rubenille, vahtiperämiehelle. Häneenkään ei ollut yhtään luottamista. Tämä oli ollut koko matkan niin hämärä tyyppi, ettei Elijah luottanut häneen pätkääkään.
Homma näytti sujuvan varsin tehokkaasti, kun Coran laulu vaikutti sen verran hyvin. Ainoa kova homma oli näiden kahden miehen raahaaminen rappuset alas, mutta muuten kaikki oli sujunut melkein muitta mutkitta. Kun viimeinen henkilö oli saatu teljettyä lukkojen taakse, Elijah tunsi vain kuinka hänen energiansa ryöppyi ulos hänestä, ja hän vain rojahti maahan hetkeksi.
"Minä tein sen…”, Elijah puhui itsekseen alakannen käytävällä ja tunsi jalkojensa tärisevän suuresta määrästä adrenaliinia. "MINÄ OIKEASTI TEIN SEN! CORA, ME ONNISTUIMME!"Hän jatkoi riemuissaan huutamista ja kuuli taustalta Atticuksen valitusta, mutta jätti sen samantien huomioimatta.
Elijah juoksi takaisin laivan kannelle ja näki miehistön vielä makaavan maassa, mutta olivat jo toipumassa laulun voimasta.
"Mitä oikein tapahtui?" Tate kysyi mutisten ja yritti könytä takaisin ylös.
"Se on pitkä juttu, mutta lupaan kertoa sen vähän myöhemmin”, Elijah vastasi tälle ja päätti nojautua hetkeksi laivan reunaa vasten ja antaa merituulen rauhoittaa hänet.
Vihdoinkin se oli ohi! Mutta hän ei olisi onnistunut siinä ilman Coran apua. Elijah nosti katseensa ylös ja näki sivusilmällä Coran seisomassa vain metrin päässä hänestä, levein hymy kasvoillaan mitä hänellä oli koskaan nähty. Eikä Elijah voinut olla hymyilemättä takaisin.
"Mikä on niin hupaisaa?" Elijah kysyi, yrittäen samalla sisäistää tämän kaiken tapahtuneen.
"Sinä. Olit niin upea tuolla aikaisemmin! Loistava homma, kumppani. Me oikeasti tehtiin se!" Cora jatkoi innoissaan ja päästi voitonhuudahduksen, johon Elijah yhtyi myös.
Sitten hän huomasi yhtäkkiä jotain erilaista. Cora, hän seisoi kahdella jalalla ja oli pukeutunut Elijahin takkiin, jonka hän oli jättänyt laivan reunalle aiemmin. Voi taivas, miten upealta hän näytti!Vahingossa tai tahallaan, hän ei muistanut miksi oli jättänyt takkinsa sinne, mutta tämä oli joällistyttävää.Eivätkö yllätykset loppuneet tällä laivalla koskaan?
"Cora... mitä... miten sinä... sinullahan on.." Elijah pystyi päästämään suustaan vain katkeilevia sanoja, eikä muodostamaan kokonaista lausetta. Hänen viimeisetkin sanat oli viety suusta, mutta Cora ei voinut lopettaa viekoittelevaa hymyään.
"Kaikki aikanaan, Elijah. Se selviää sinulle aivan tuota pikaa”, hän sanoi Elijahille, joka oli jo matkalla ruorille.
Tämä katsahti vielä sekunniksi takaisin kysyäkseen lisää, mutta Cora oli ehtinyt kääntyä selin ja istui nyt hiljaa laivan reunalla. Elijah huokaisi syvään muutaman kerran ja antoi miehelle luvan mennä, joka oli ollut ohjaamassa Mustaa Surmaa tämän laivan kaappauksen ajan. Hän tarttui uudestaan ruoriin ja tunsi olevansa jo täysi kapteeni.
Hän pyöräytti sulavasti ruorin kerran ympäri ja ohjasi laivan jälleen oikealle reitille. Aurinko oli alkanut jo laskea ja Elijah tunsi olonsa sitä myöten rauhallisemmaksi. Pian Mustan Surman miehistö vaipuisi uneen, raskaimman päivän jälkeen, joka heillä oli koskaan ollut. Lyhdyt sammuivat yksitellen ja Elijah ohjasi laivan edessä nousevan sumun keskelle. Oli tulossa synkkä yö, mutta se ei hermostuttanut Elijahia ollenkaan.
Hän pystyisi mihin vain, olihan hän juuri todistanut sen. Uudet haasteet ja yllätykset saisivat odottaa aamuun, sillä Elijah oli juuri nyt liian väsynyt käsittelemään yhtään uutta asiaa. Ilta oli laskeutunut heidän yllensä ja Musta Surma lipui nyt kohti seuraavaa kohdetta täydessä hiljaisuudessa.
Cora ja Elijah eivät olleet ehtineet koko matkan aikana puhua kunnolla mistään. Heidän tuli vain kertoa asiansa nopeasti, ettei kukaan vahingossakaan epäilisi mitään. Elijah oli kuitenkin onnistunut salaamaan tämän kaiken rakkailta matkakumppaneiltaan, todellista papin toimintaa. Hän ei ollut koskaan ollut hyvä valehtelemaan, kaikki oli aina ennen paistanut suoraan läpi hänen viattomilta kasvoiltaan.
Tämä monen kuukauden matka oli opettanut Elijahille uusia käytöstapoja ja ajatusmalleja. Hän ei enää tuntenut itseään niin heiveröiseksi, vaan nyt hän oli enemmänkin vahvistunut. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Joskus hänestä tuntui, kuin olisi itsekin muuttumassa merirosvoksi. Oli tämä roskasakki sitten haukkunut ja piinannut Elijahia, hän silti jotenkin kadehti heidän loputonta vapauttaan. Elijah joutuisi palaamaan takaisin tavanomaiseen arkeensa, kun matka olisi ohi. Sikäli mikäli hän vain pääsisi takaisin kotiin. Hän ei enää halunnut sitä, koska tiesi nyt mitä kaikkea muuta upeaa maailma voi tarjota. Jos kultainen omena todella tulisi parantamaan Abigailin, voisi Elijah ottaa äitinsä mukaan uuteen maailmaan, uusina ihmisinä.
Ajatus tästä sai kyyneleet pulppuamaan hänen silmistään. Nopeasti hän pyyhki kyyneleensä hihaan ja päätti olla murehtimatta liikaa tällä hetkellä. Sen hän ehtisi myöhemminkin, sillä juuri nyt hänen piti saattaa joukkio Ladonin puutarhaan ja yrittää elää samaan aikaan tämä kuumotuksen tunne sisällään, kun hän kuvitelli itsensä Ladonin päivällisenä. Aina silloin tällöin Elijah tunsi sellaista pelkoa ja ahdistusta, jota ei voi kuvailla mitenkään. Hänestä tuntui, että hänen päänsä voisi räjähtää milloin vain. Mies paralla oli niinpaljon ajatuksia sisällään ja selviytymisvaistot kävivät täysillä koko ajan, mutta joka kerta hän oli onnistunut sulkemaan ahdistuksen takaisin sisälleen ja hautaamaan sen. Kaikki se salailu ja suunnitelmien laatiminen kapteenin ja muiden merirosvojen selän takana oli erittäin uuvuttavaa, mutta samaan aikaan myöskin niinjännittävää. Adrenaliini virtasi Elijahin suonissa ja mieli oli kristallin kirkas.
Oli ironista, että tämä aika oli Elijahille kamalin hetki hänen elämässään, mutta silti parasta mitä hänelle oli koskaan tapahtunut. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin eläväiseksi. Taisi olla niin, ettei Elijah enää ansainnut papin paikkaansa, tai ainakin niin hän oli alkanut ajattelemaan viime viikkoina. Myös jollain kieroutuneella tavalla Elijah oli alkanut pitää näitä merirosvoja kumppaneinaan, vaikka he olivat Elijahille todella ilkeitä ja heittivät todella raisua huumoria. Elijah ei voinut tietenkään ajatella, että nämä rosvot olisivat samaa mieltä. He vain todennäköisesti halusivat käyttää Elijahia niin paljon hyväksi, kuin oli mahdollista ja saada nuo kultaiset omenat haltuunsa, ja heittää sen jälkeen Elijah Ladonin kitaan.
Tässä ei ollut kyse mistään suuren ystävyyden alusta, vaan siitä kuka ehtisi maaliin ensimmäisenä ja lähtisi voittajana. Tämä tuntui Elijahista jonkinlaiselta kilpailulta ja se, joka häviäisi tämän, sille kävisi huonosti. Eikä hän aikonut hävitä, ei mistään hinnasta. Hän päätti sulkea silmänsä ja pyytää apua joltakin häntä suuremmalta, vielä viimeisen kerran ennen kuin he saapuisivat Ladonin puutarhaan.
Silmät tiukasti kiinni suljettuina hän toivoi paljon voimia äidilleen, joka makasi yksinäisenä kotonaan. Elijah ei voinut toivoa mitään muuta kuin sitä, että kun hän palaisi kotiin, hän löytäisi vielä äitinsä voimissaan. Elijah tunsi ajoittain suurta syyllisyyden tunnetta, että oli lähtenyt tälle matkalle ylipäätään. Ehkä se oli sittenkin ollut itsekäs teko. Oliko hänellä ollut oikeutta jättää sairasta äitiään yksin? Elijah pystyi kuulemaan äitinsä äänen päässään, joka kielsi häntä lähtemästä ja tekemästä jotain näin hullua. Oliko Elijah edelleen pieni, itsekäs poika, joka ei vain voinut päästää äidistään irti? Ehkä, ehkä se sitten oli niin, mutta eikö kuka tahansa taistelisi ainoan perheensä puolesta? Oli se sitten ollut itsekäs päätös tai ei, mutta tämä oli Elijahin tehtävä. Hänen matkansa saavuttaa jotain suurempaa. Eikä hän olisi voinut istua äitinsä vieressä ja katsoa, kun tämän sielu jättäisi ruumiin. Se ei vain yksinkertaisesti ollut vaihtoehto Elijahille.
Jälleen, silmät hiukan kostuneina hän avasi ne ja paranteli asentoaan alakannella, jonne hän oli käpertynyt nukkumaan. Hän sytytti lyhdyn ja tiiraili ulos pienestä ikkunasta, ja näki pienen häivähdyksen nousevasta auringosta. Aamu oli siis alkanut sarastaa ja Elijah kuuli jo jonkun tömistelevän rappusia ja tulevan alakannelle. Se oli näköjään taas Tate, joka oli askelista päätellen tulossa innoissaan potkimaan Elijahia kylkeen taas. Tälle tyypille oli ilmeisesti annettu merirosvomaailman paras tehtävä: potkia Jumalan sanansaattajan kyljet palasiksi. Tällä kertaa Elijah oli jo noussut ylös ja vältti potkun. Avattuaan oven, Tate katseli hetken hämmentyneenä Elijahia, jota tuntui jatkuvan monta minuuttia. Elijah tunsi jo olonsa melko epämukavaksi, mitä ihmettä hän oikein tuijotti? Eikä yleensä Tate ollut hiljaa hetkeäkään, hänellä oli aina jokin varsin nerokaslausahdus mielessään. Jokin vaivasi tämän merirosvon mieltä ja Elijah tunsi kuinka uteliaisuus alkoi herätä. Hän pystyi vannomaan, että jokin oli nyt vialla. Elijah päästi kovan yskäisyn ilmoille, kuin ilmoittaakseen Tatelle, että he olivat seisseet hiljaisuudessa jo melko pitkään.
"Kapteeni kutsuu sinua", Tate ilmoitti vakavalla naamalla ja piti suunsa tiukkana viivana. Tämä ei ollut tavallista käytöstä, Elijah tuumi mielessään. Hän vain nyökkäsi tälle merirosvolle ja jatkoi matkaansa kohti Atticuksen luo.
Elijah nousi portaat ylös laivan kannelle ja näki ensimmäisenä Atticuksen seisomassa ruorin takana, ja aina yhtä vakavan näköisenä. Laivan ilmapiirissä tuntui olevan jotain uutta ja outoa, mutta Elijah ei osannut vielä sanoa mitä oli meneillään. Atticus tuntui olevan todellapahalla tuulella, kun Elijah saapui paikalle ja kohdisti katseensa kapteeniin. Hän vain sai Atticukselta kylmän, nopean vilkaisun, joka sai kylmät väreet kulkemaan Elijahin selkärankaa pitkin. Hän ei ollut varma uskalsiko edes kysyä, mikä oli hätänä. Pelkkä kapteenin olemus oli niin uhkaava, että Elijah oli vain jähmettynyt aloilleen ja tunsi sydämensä pamppailevan rinnassaan. Mitä tämä kaikki oikein tarkoitti? Elijah tunsi koko ajan Atticuksen katseen, vaikkei tämä edes katsonut Elijahiin päin. Se ei ainakaan saanut Elijahin oloa paremmaksi, pikemminkin vain enemmän pelokkaaksi, mutta hänen täytyi kerätä se rohkeus jostain, jälleen. Elijah oli monta kertaa ennenkin onnistunut keräämään itsensä kokoon, ei se voinut olla tälläkään kertaa mikään ongelma.
"Halusit tavata minut, kapteeni?" Elijah sai viimein avattua suunsa ja lähetettyä kysymyksen matkaan.
Atticus murahti pienesti ja kääntyi sitten katsomaan Elijahia paremmin. Atticuksen siniset silmät porautuivat läpi Elijahin sielun ja tuntui melkein, kuin jonkinlainen musta varjo olisi laskeutunut Elijahin ylle. Joko kapteenin olemus oli niin suuri ja voimakas tai sitten hänellä täytyi olla jotain mustaa magiaa käytössä, mutta se jokin meni suoraan Elijahin läpi ja antoi selkeän viestin, että nyt ei kannattanut ylittää Elijahin ja Atticuksen välistä rajaa ja pitää etäisyys. Sillä nyt tuntui, että kapteeni voisi tehdä mitä vain ja kenelle vain. Atticus ei ollut vieläkään vastannut mitään, vaan tuijotti eteenpäin kohti horisonttiin.
Aurinko paahtoi kuumana heidän yläpuolellaan ja meri näytti jatkuvan loputtomiin. Katsellessaan tyyntä merta, Elijahin ajatukset ajautuivat Coraan. Heidän pitäisi päästä puhumaan pian keskenään, mutta aina ei ollut niin helppoa livahtaa paikalta, ettei kukaan huomaisi Elijahia. Ladonin puutarhaan oli vielä noin viikon matka, paitsi jos sää pysyisi yhtä hyvänä kuin se oli nyt, he saattaisivat saapua perille aikaisemminkin. Yhtäkkiä Elijah hätkähti paikallaan ja tunsi käsivarressaan pientä kipua, kun hän tajusi Atticuksen huitaisseen häntä.
"KUUNTELETKO SINÄ EDES?"Atticus päästi karjaisun ja loi Elijahiin katseen, jollaista kukaan ei ollut ennen nähnyt. Kapteenin kulmakarvat olivat rypistyneet pahasti viistoon ja Elijah ei nähnyt tämän kasvoilla mitään tunteita, muistuttaen melkein kivikasvoja.
"Anteeksi, kapteeni! Ajauduin vain hetkeksi ajatuksiini..”, Elijah vastasi ja loppua kohden kadotti äänensä olemattomiin, ja painoi päänsä alas.
Painottaakseen Atticukselle, kuinka pahoillaan Elijah oli, mutta enimmäkseen siksi, koska hän ei halunnut saada selkäsaunaa mistään, mitä hän ei ollut tehnyt. Elijah alkoi hermostuneesti hieroa käsiään yhteen ja siirteli painoaan jalalta toiselle. Tuollaisen jännittyneen tilan olisi voinut leikata helposti veitsellä halki ja pistää haarukalla suuhun. Koskaan ennen ei ollut Elijah ollut näinkovissa kuumotuksissa ja peloissaan, tässä oli jotain erilaista. Juuri ennen kuin Elijah kerkesi sanoa sanaakaan enempää, Atticus nappasi kiinni Elijahin korvasta ja kiskoi hänet ruorin ääreen. Papin poloinen päästeli suustaan kivun aiheuttamia ääniä, kun Atticus viimein päästi irti ja tönäisi vielä Elijahia selkään.
"Vai ajauduit ajatuksiisi, niinkö?" Atticus kysyi äänellä, joka kuulosti Elijahin korvaan niin ylimieliseltä, joka sai Elijahin ärsyyntymään mielessään niin pahasti, mutta hän päätti olla silti vain hiljaa ja antaa Atticuksen hoitaa huutamisen.
"Koska viimeksi, kun muistelin, sinun tehtäväsi on kuunnella ja totellaMINUA! Joten, kuuntele nyt tarkkaan, sinä ulkokultainen ja aliarvoinen sontakasa. Pidät Mustan Surman tällä kurssilla, kun minä menen lepäämään. Herätä minut tunnin kuluttua! Sen jälkeen menet tekemään ruokaa ja siivoat koko kapyysin kattoa ja joka nurkkaa myöten!" Atticus karjui ja karjui, jonka jälkeen hän kääntyi pois päin Elijahista ja katosi hyttiinsä, kun ovi pamahti kiinni.
Elijah luuli sekunnin ajan, että kapteenin hytin ikkunat olisivat hajonneet tuosta pamauksesta tai ovi olisi irronnut saranoistaan. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, seurasi vain täydellinen hiljaisuus.
Elijahilla ei ollut mitään käsitystä, että mistä tällainen kuritus johtui. Hän ei ollut mielestään tehnyt mitään väärin tai loukkaavaa kapteenia kohtaan. Ainoastaan tehnyt mitä oli käsketty ja nukkunut silloin, kun hänelle oli annettu lupa. Tietysti tällainen kohtelu otti Elijahia päähän, mutta hän ei aikonut alkaa soittamaan suutaan sen enempää, kun hän pystyi näkemään, että jokin ei ollut nyt kohdallaan. Hän katseli ruorin takaa muita merirosvoja ja kuinka he raatoivat tehtäviensä parissa. Elijah pisti merkille, että miehistö oli normaalia enemmän ärtynyt ja päästelivät melkein ylidramaattisia huokauksia. Tate ja tämän kumppani oli laitettu moppaamaan koko laivan kansi, eivätkä he näyttäneet lainkaan tyytyväisiltä. He liikkuivat suoraan Elijahin alapuolelle, joka pystyi nyt kuulemaan näiden keskustelun samaan aikaan, kun hän ohjaili Mustaa Surmaa.
"Olen niin kyllästynyt tähän hommaan... Aina meidät laitetaan näihin samoihin töihin raatamaan ja kuuntelemaan Atticuksen mahtailua”, Tate mutisi, mutta kuitenkin sen verran kovaa, että Elijah pystyi kuulemaan sen selkeästi.
Kaksikko ei ollut huomannut Elijahia heidän yläpuolellaan, ainakaan vielä. Elijah seisoi vain hiljaa paikoillaan ja piti katseensa koko ajan horisontissa. Elijah ei voinut olla miettimättä, mikä oli saanut aikaan tällaisen sekamelskan laivalla. Se ei vain ollut tavanomaista, koska ennen tätä päivää olivat kapteeni ja miehistö ryöstelleet minkä kerenneet ja juhlineet yhdessä, kunnes viini ja rommi oli sammuttanut heidät. Elijah ei vain osannut punoa yhteen, että mikä olisi voinut mennä vikaan heidän välillään. Oliko heille tullut riitaa jostakin ja nyt miehistö oli närkästynyt?
"No niinpä! Alan olla kurkkua myöten täynnä Atticusta ja sen egoa. Eihän me edes saada kunnon osuutta ryöstösaaleista, vain pieniä helyjä ja kapteeni pitää loput itsellään! Kuulin, miten se kehui meidän vahtiperämiehelle, Rubenille siitä. Mitä me oikein ollaan sille, orjia ja siivoojia?" Aron, Taten kumppani totesi vakavalla äänellä ja jatkoi vihaista moppaamista. Se nimittäin näytti siltä, kun Aron riuhtoi moppia lattiaa pitkin.
Elijah alkoi vähitellen päästä jyvälle, miksi porukka oli niin vihamielinen. Olivatko merirosvot saaneet tarpeekseen työtehtävistään ja halusivat hieman kunnioitusta? Hän mietti myös tuon vahtiperämiehen todellista asemaa. Elijah ei tuntenut tuota Rubenia vieläkään kovin hyvin. Hän oli vain nähnyt tämän silloin tällöin vilaukselta, kun oli käynyt kiertämässä ja vahtimassa, että kaikki tekivät töitä. Elijah halusi kuulla lisää ja päästä ehkä kysymään muutaman kysymyksen, mutta hän ei halunnut Atticuksen heräävän mistään hinnasta, joten jäi ruorin taakse. Sitten, kun hän pääsisi ruoan tekoon, Elijah voisi yrittää siinä samalla kaivella esille asioita.
Pikkuhiljaa erilaiset suunnitelmat alkoivat pyöriä hänen päässään. Jos miehistö olisi jo valmiiksi ärtynyt, siitä voisi olla jotain hyötyä heille. Ajatus laivan kaappaamisesta tuli Elijahin mieleen miltei heti, mutta miten hän onnistuisi siinä? Kokeilisiko hän onneaan yksin vai saisiko muita miehiä mukaan suunnitelmaansa? Mistä Elijah voisi olla niin varma, että miehistö jättäisi kapteeninsa, entä jos he kuitenkin kävisivät hänen kimppuunsa yhdessä? Entä, tiesikö jokainen mies tässä laivalla tästä asiasta? Jos ei, niin Elijah voisi ajatella etsivänsä Atticuksen kätkön, jossa hän piti ryöstösaaliitaan ja vakuuttaa kaikki, että millaista likaista peliä heidän kapteeninsa pelasi. Hän myöskin voisi tarvita Coran apua! Se olisi hyvä lisä tähän suunnitelmaan. Ehkä, kun miehistö näkisi, että Elijahilla olisi merenneito puolellaan, he saattaisivatkin kääntää takkinsa Atticukselle ja liittyä Elijahin ja Coran seuraan.
Kaikki tuntui olevan pelkkää arpapeliä juuri nyt, mutta se saattoi silti olla ainoa mahdollisuus saada erilainen järjestys laivaan ja näyttää Atticukselle, ettei Elijahia niin vain pidetty hihnassa kiinni. Kunnon yllätyshyökkäys saattaisi saada kapteenin pasmat pahasti sekaisin ja hänet voitaisiin vaikka vangita koko loppumatkaksi. Jotenkin yllättäen Elijah heräsi ajatuksistaan, tajuten miten kova hänestä oli tullut suunnittelemaan juonia, ja tullut jopa onnistuneisiin lopputuloksiin.
Hän vilkaisi olkansa yli nopeasti ja yritti tähyillä Atticuksen hytin ikkunasta sisään. Hän näki kuin näkikin vilaukselta kapteenin nuokkuvan kirjoituspöytänsä äärellä ja päästeli unissaan melko lujia ääniä. Elijahilla oli noin puolisen tuntia aikaa, ennen kuin hän siirtyisi kapyysin, eli keittiön puolelle. Valmistaakseen jotain kamalaa soppaa kaloista, joita he olivat saaneet pyydystettyä.
Elijah vihasi sitä hommaa todella syvästi. Haju oli aina yhtä oksettava ja kalojen pilkkominen inhotti joka kerta, mutta läpi oli mentävä, vaikka mikä olisi. Ehkä se ei tällä kertaa niin haittaisi, kun mielessä oli kumminkin jotain muutakin.
Noin puolen tunnin kuluttua Elijah kuuli, miten Atticus nousi rymisten kirjoituspöytänsä ääreltä ja römysi jotain hytissään. Hän ei todellakaan ollut selvinpäin, ainakaan vielä eivät olleet eiliset juomat laskeneet. Atticuksella kun oli aina tapana ottaa enemmän kuin tarpeeksi.
Ovi pamahti auki muutaman metrin päästä Elijahista ja sekavan oloinen kapteeni tömisteli ulos. Elijah halusi vain päästä nopeasti jatkamaan matkaansa pois Atticuksen lähettyviltä, hän vielä vähemmän sieti tätä, kun oli alkoholin vaikutuksen alaisena. Tate ja Aron huomasivat myöskin kapteenin saapuvan paikalle ja luikkivat pois paikalta nopeasti. Elijah hieroi leukaansa mietteliään näköisenä, kunnes tunsi tiukan ja kipeän puristuksen olkapäällään. Atticus oli saapunut keskuuteen.
"Olemmeko oikealla suunnalla?" Tämä kysyi ja hönki Elijahin naamalle, joka olisi oksentanut pian, jos olisi joutunut haistelemaan tuota hengitystä yhtään sekuntia enempää.
Pappi käänsi kasvonsa toisaalle hetkeksi ja yritti haukkoa henkeään. Hän kääntyi kuitenkin varsin äkkiä takaisin Atticukseen päin, jotta antaisi mahdollisimman normaalin vaikutelman itsestään. Kaikki hyvin, ei ollut mitään salattavaa ainakaan. Hän hymähti hiljaa mielessään, ennen kuin veti kasvoillensa parhaimman vakavimman ilmeensä, ja vastasi:
"Kyllä, herra kapteeni. Kurssi on oikea ja jos tämä sää jatkuu, olemme perillä noin viikon sisällä, ellei aikaisemminkin." Elijah viittoi toisella kädellään kohti merta ja odotti pääsevänsä tästä tilanteensa.
Pienen pieni hikipisara valui hänen otsaa pitkin, kun hän alkoi miettiä uudelleen laivan kaappaamista. Oliko tämä tapahtumassa oikeasti? Elijah voisi tässä vaiheessa jo hyvästellä kirkkoväen ja painua seuraavalle ryöstöretkelle. Atticus päästi kurkustaan epämääräisen äännähdyksen ja Elijah palasi tähän hetkeen välittömästi.
"Hyvin tehty, pappi. Nyt, painuhan siitä kyökkiin tekemään jotain hyödyllistä! Äläkä aiheuta mitään häslinkiä, onko selvä?" Atticus kurtisti jälleen naamansa ja Elijah vain nyökkäsi ja paineli haisevaan keittiöön.
Heti ovella hän huomasi ämpärin, joka oli täynnä kalaa. Näistäkö muka pitäisi tehdä jotain syömäkelpoista? Hän katseli vielä ympärilleen ja näki joka puolella eri kokoisia kuppeja ja kattiloita, suurin osa lojui likaisina. Laivasta löytyi pieni liesi, jonka päällä pystyi lämmittämään ruokaa ja pöytä, joka juuri mahtui keskelle huonetta. Elijah kääntyi pöydän äärelle ja alkoi pilkkomaan muutamia vihanneksia, mitä hän pystyi löytämään. Juuri kun Elijah oli ottamaisillaan yhden kaloista käteensä ja alkamassa pilkkomaan sitä, hän sattui kuulemaan puolivahingossa kahden muun merirosvon puhumassa keittiön kulman takana. He puhuivat melko hiljaa, joten Elijah ei pystynyt ihan tarkkaan kuulemaan, mutta vaikutti siltä että ihan kuin hekin olisivat miettimässä jotain Atticuksen varalle. Elijah käveli kyökin ovensuulle, yrittäen saada paremmin selvää heidän puheestaan.
"Se helvetin kapteeni saa maksaa vielä! Atticus vei minulta eilen kaikki kullat ja minkä takia? Luulisi, että me kaikki saadaan saman verran palkkiota. Ai niin, ja se kehtasi vielä kaiken lisäksi lyödä turpaankin, koska en muka ollut siivonnut tarpeeksi hyvin!" Toinen näistä miehistä kirosi, mutta kuitenkin sen verran hiljaisemma volumella, ettei Atticus kuulisi.
Näytti siltä, että kaikki alkoivat saada tarpeekseen heidän kapteenista, eivätkä ilmeisesti ainakaan nuo miehet tienneet sitä, että Atticuksella oli oma aarrekätkö piilossa. Tämä voisi tosiaankin kääntyä hyväksi Elijahille.
Hänen olisi pakko päästä kertomaan tästä Coralle, jonka Elijah yrittäisi saada mukaan suunnitelmaansa. Ehkä se ei olisi niinkään vaikeaa, Cora varmasti vihasi Atticusta ja haluaisi tästä eroon. Elijahin tulisi tässä välissä keksiä, melko nopeasti, että miten hän pääsisi Atticuksen hyttiin niin, ettei hän huomaisi Elijahia. Siellä ne aarteet varmasti olisivat ja niiden avulla hän voisi vahvistaa teorian, että Atticus oli vain ahne liero, joka ei välittänyt sen kummemmin miehistöstään.
Elijah astui taaemmas ovensuulta mahdollisimman hiljaa, mutta siinä samassa hän kompastui yhteen kupeista, joka lojui lattialla, kuin se olisi laitettu siihen tarkoituksella. Elijah yritti saada pöydän reunasta kiinni, mutta hän makasi jo lattialla ennen kuin huomasikaan. Hän kompuroi istuma-asentoon ja pidellessään päätään, hän kuuli jonkin kajahtavan äänen lähettyvillään ja näki sivusilmällä kattilan putoavan maahan, jonka hän oli laskenut liedelle ennen kuin oli mennyt salakuuntelemaan.
Elijahista tuntui, kuin elämä olisi pysähtynyt sillä sekunnilla ja hänen sydämensä oli karata, kun hän tajusi minkälaisen metakan hän oli varmasti saanut aikaan. Sitten, vain ehkä murto-osa sekuntti tuosta ajatuksesta, Elijah kuuli noiden samojen saappaiden tömistelyn lähestyvän häntä. Hän ei ollut vielä ehtinyt etsiä Atticuksen kätköä, mutta ei varmasti olisi hyvä asia juosta paikaltakaan juuri nyt. Elijah ei ehtinyt tajuamaan mitään, kun yhtäkkiä Atticuksen käsi oli lähellä ja osui kohta rajusti häntä kasvoihin. Elijah piteli poskeaan kämmenellään ja oli pelkästä säikähdyksestä purskahtaa kyyneliin. Hänellä itsellä meni tällä kertaa pasmat sekaisin, kaikki tapahtui niin nopeasti.
Hän näki Atticuksen edessään huutamassa suu vaahdossa, mutta kaikki äänet oli vaimennettu. Elijah oli sulkenut kaikki äänet ulkopuolelle ja kokosi para- aikaa itseään sisältäpäin. Nyt oli hänkin saanut maistaa puolen Atticuksesta, joka oli saanut monet muutkin ärsyyntymään.
Elijah oli saanut nyt tarpeekseen, hän ei ottaisi enää yhtään käskyä vastaan Atticukselta. Sehän oli varma, kukaan ei koskisi Elijahiin tuolla tavalla. Oli sitten kuinka korkea-arvoisempi tyyppi vaan. Kapteenin lähdettyä karjumisen jälkeen takaisin ruorille, otti Elijah jalat alleen ja lähti heti etsimään aarrekätköä.
Olisiko sellainen niin vaikea löytää? Atticus oli varmasti piilottanut sen hyvin. Paikkaan josta moni ei osaisi heti katsoa. Hän säntäsi ensimmäisenä kohti kapteenin hyttiä. Hiipi paljasjaloin sisään, jotta välttyisi korvia särkevät lattian narinat. Saapuessaan hytin sisälle hän katseli tarkasti ympärilleen ja etsi sopivia piilopaikkoja. Hän katseli mattojen alle, jos löytyisi salaluukkua, mutta sellaista ei ollut. Elijah etsi jopa seinistä johtolankoja, jos joku seinistä voisi avautua. Atticuksen kaltaisesta miehestä ei voinut koskaan olla varma.
Elijah alkoi olla epätoivoinen, eikä halunnut viettää yhtään enempää ylimääräistä aikaa Atticuksen hytissä. Hän saattaisi koska vain ilmestyä paikalle. Mietteissään Elijah nojautui kirjahyllyä vasten ja tunsi jonkun painavan selkäänsä vasten, ja aivan yllättäen kuului pieni naksahdus. Yksi hyllyn kirjoista ei ollut oikea ja toimi kahvana. Enemmän hämillään oleva pappi tunsi hyllyn liikkuvan ulospäin ja paljasti pikkuruisen huoneen kaltaisen tilan.
Elijah ei voinut uskoa omia silmiään, tila oli täynnä kultaa, rahaa ja koruja, jotka pulppusivat ison arkun laidan yli. Hänen ei tarvinnut nähdä enempää, koska nyt hän oli varma asiasta. Eivätkä muut merirosvot tykkäisi ajatuksesta, että kapteeni olisi pitänyt kaiken tuon rikkauden omana tietonaan. Elijah sulki nopeasti löytämänsä oven ja kurkisti nopeasti ikkunasta näkyisikö Atticusta missään. Hän näki tämän onnekseen edelleen ruorin paikalla ja näytti siemailevan jotain. Seuraavaksi hän otti jalat alleen ja puolijuoksi laivan perälle ja kurottautui reunan yli, ja kutsui Coraa.
"Cora! Cora!"
"Mikä hätänä tällä kertaa?" Kaunis punatukkainen merenneito nousi pinnalle ja onnistui joka kerta lumoamaan Elijahin tämän kauneudella. Elijah vetaisi syvään henkeä ja yritti parhaansa pysyä rauhallisena.
"Tilanne on aika hektinen täällä. Selvitin vähän juttuja kapteenista ja muutkin miehistöstä on närkästynyt hänelle. Hän on kähveltänyt muilta ja pitänyt itsellään mahdottoman paljon arvotavaraa, kertomatta kenellekään. Tunnelma on aika pomminarka, enkä tiedä mitä kaikkea tulee vielä tapahtumaan." Elijah alkoi selittämään päivän asiat mahdollisimman nopeasti ja välillä sekosi sanoissaan, kun yritti, edelleen, hermostuneena kertoa Coralle uutiset. Neitonen näytti vähän väliä niin hämmentyneeltä ja yritti pysyä kärryillä, mitä Elijahilla oli kerrottavana. Eikä hänkään ihan tällaista odottanut, hän oli enemmänkin luullut, että Elijah tarvitsisi apua reittien kanssa tai muuta vastaavaa. Cora ei ollut voinut uskoa, kun hän kuuli, että Atticus oli lyönyt Elijahia pahasti. Salamannopea raivo oli alkanut kiehua hänen sisällään ja halusi näyttää tälle kapteenille paikkansa. Vaikka Cora ei ollut tuntenut Elijahia kovin kauaa, hän oli pystynyt aistimaan jonkin vahvan siteen heidän välillään.
"Joten suunnitelmana on kaapata laiva Atticukselta! Vangitaan hänet loppumatkaksi ja päästään Ladonin puutarhaan turvallisemmin ilman tuota moukkaa, mutta tarvitsen siihen sinun apuasi. Mitä sanot?" Elijah heilautti nyrkkiään ja oli suorastaan innostunut.
Cora ei pystynyt hetkeen vastaamaan mitään, vaan tuijotti Elijahia täydessä hiljaisuudessa. Kunnes hänenkin kasvoilleen ilmestyi mairea hymy ja vastasi:
"Kai me ruokitaan Ladoni? Lyön vetoa, että Atticus maistuisi hyvältä lohikäärmeen mielestä."
"Eli voinko luokitella tuon vastauksen myönteisenä vai kielteisenä?" Elijah kysyi ja naurahti pienesti.
"Ehdottomasti myönteinen. Mitä minun pitää tehdä, että päästään siitä ilkiöstä eroon?" Cora kysyi heilautten samalla upeita, pitkiä hiuksiaan ja sai Elijahin punastumaan.
Kipinä heidän välillään tuntui ajoittain todella vahvasti. Elijah päästi yskäisyn ja vilkaisi nopeasti olkansa yli, että olivatko he edelleen kahdestaan. Vielä näytti hyvältä, hän ei kuullut Atticuksen huutoa missään eikä nähnyt ketään lähettyvillä. Hän kääntyi äkisti takaisin ja antoi Coralle seuraavat ohjeet. Elijah heittäisi köyden veteen ja vetäisi sitten Coran laivaan, joka alkaisi sen jälkeen laulamaan sitä samaa laulua, jonka he olivat kuulleet Merenneitolahdella. Se saisi miehet sekaisin ja Elijah voisi sillä aikaa sitoa Atticuksen, ja viedä laivan tyrmään. Loppu miehistö säästettäisiin, koska hehän eivät olleet tehneet mitään pahaa Elijahille tai Coralle. He yrittäisivät saada miehistön liittymään heihin ja kääntäisivät totaalisesti takkinsa Atticukselle. Cora nyökkäsi selkeästi, että oli ymmärtänyt asian ja painui hetkeksi veden alle.
Elijah alkoi heti toimia ja suunnitelma laitettiin käyntiin. Hän lähti etsimään köyttä, jonka voisi heittää Coralle. Eikä hänen tarvinnut etsiä kaukaa, kun hän löysikin yhden ja hätkähti samalla Taten ääneen.
"Mitä sinä oikein teet? Juoksentelet tuolla tavalla ympäriinsä!"
"Kannattaa kerääntyä yhteen, kohta nimittäin tapahtuu!" Elijah vastasi kiireessä ja jätti Taten ihmettelemään peräänsä.
Hän paineli takaisin laivan peräosaan ja nakkasi köyden toisen pään mereen. Elijah ei voinut uskoa, että hän teki tämän ja hän oli samaan aikaan aivan onnensa kukkuloilla, vaikka aika ei olisikaan paras. Joka hetki hän tajusi aina paremmin, kuinka uskomattomaksi hänen elämänsä oli kääntynyt, joten hänen täytyi myös ottaa siitä kaikki irti, vaikka olisikin paha tilanne päällä.
Elijah tunsi, miten Cora tarttui kiinni köyteen ja paino kasvoi hänen käsiensä varassa. Hän huusi Coraa kiskomaan itseään ylös kaikella voimalla, mutta Elijahin huuto sai samaan aikaan muidenkin huomion kääntyvän häneen. Hän kiskoi ja kiskoi, kunnes lopulta Cora sai kätensä laivan reunalle ja veti itsensä kannelle. Miehistö, joka oli saapunut paikalle, katsoi tilannetta järkyttyneenä ja pelokkaasti. Eikä se ollut yhtään liioiteltua. Eikä kulunut aikaakaan, kun Atticus saapui paikalle ja käski jonkun pitämään ruoria paikoillaan. Hän kohdisti katseensa heti ensimmäisenä Elijahiin ja Coraan, ja puhkui raivosta.
"MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN TAPAHTUU?? ELIJAH, SINUN ON PAREMPI ALKAA PUHUA JOS HENKESI ON YHTÄÄN ARVOKAS SINULLE!"
"Säästä ääntäsi, Atticus”, Elijah aloitti. "Sinä et enää määrää täällä tai kohtele meitä kuin roskaa! Oletko edes kertonut miehistöllesi omasta aarrekätköstäsi? Et takuulla." Miehet kääntyivät Elijahiin päin ja mielenkiinto heräsi, että mistä hän oikein puhui.
Osa oli epäileväinen, mutta jotkut heistä laittoivat heti kädet puuskaan ja vaativat lisäselvityksiä. Senhän ei pitäisi olla ongelma.
"Te, jotka ette usko, niin käykää kurkistamassa Atticuksen kirjahyllyä hänen hytissää. Se avaa salapaikan, jossa hän on pitänyt omaa arvokasta kokoelmaansa!" Elijah ilmoitti joukolle, joka epäröimättä lähti marssimaan kohti kapteenin hyttiä, ja noin kymmenisen minuutin kuluttua sieltä kuului kunnon mekkala.
He kävelivät takaisin ja ympäröivät Atticuksen. Tate oli ensimmäisenä nyrkkien kanssa heilumassa ja antoi kapteenille hyvää kyytiä. Tämä saattaisi toimia paremmin, kuin Elijah oli ajatellut. Hän kuitenkin käveli rohkeasti näiden vihaisten miesten väliin ja kehotti heitä väistämään hetkeksi ja olemaan rauhallisia. Juuri kun Elijah käänsi hetkeksi selkänsä, Atticus vetaisi miekkansa esiin ja haastoi Elijahin, joka itsevarmuuden puuskassa otti lähimmältä merirosvolta miekan lainaan ja siinä samassa alkoi kuulua miekkojen kolina.
Elijah ei tosin tiennyt paljon miekkailusta, mutta ehkä se ei ollut nyt pääasia. Hänen tulisi vain pysyä liikkeessä sen aikaa, kun Cora aloittaisi laulun. Elijah yritti antaa Coralle jotain merkkiä, että tämä ymmärtäisi aloittaa. Eikä siihen tarvittu paljon ja Cora aloitti kauniin, puhtaan laulunsa, joka tarttui heti miehistön korviin. He olivat heti transsissa, sitten piti vain onnistua seuraavassa vaiheessa. Elijah heitti miekan syrjään ja otti taskustaan lisää köyttä, ja tarttui Atticusta paidan rinnuksista.
Hän kaatoi tämän lattialle polvilleen ja sitoi kapteenin kädet selän taakse tiukkaan solmuun. Tilanne oli käynyt jälleen niin nopeasti, mutta Elijah toimi kuin automaattisesti. Aivan, kuin hän olisi tehnyt tämän aikaisemminkin. Elijah käytti kaikkia voimiaan nostaakseen Atticuksen vielä ylös ja lähti raahaamaan häntä kohti alakantta, josta löytyi muutama vankiselli.
Elijah sai kannettua kapteenin melko hyvin ja nopeasti alas portaat, ja heti kun hän sai sellin oven auki, hän nakkasi Atticuksen sisään. Varmisti varmaan kolme kertaa, että lukko oli varmasti kunnolla kiinni. Vielä sama piti tehdä Rubenille, vahtiperämiehelle. Häneenkään ei ollut yhtään luottamista. Tämä oli ollut koko matkan niin hämärä tyyppi, ettei Elijah luottanut häneen pätkääkään.
Homma näytti sujuvan varsin tehokkaasti, kun Coran laulu vaikutti sen verran hyvin. Ainoa kova homma oli näiden kahden miehen raahaaminen rappuset alas, mutta muuten kaikki oli sujunut melkein muitta mutkitta. Kun viimeinen henkilö oli saatu teljettyä lukkojen taakse, Elijah tunsi vain kuinka hänen energiansa ryöppyi ulos hänestä, ja hän vain rojahti maahan hetkeksi.
"Minä tein sen…”, Elijah puhui itsekseen alakannen käytävällä ja tunsi jalkojensa tärisevän suuresta määrästä adrenaliinia. "MINÄ OIKEASTI TEIN SEN! CORA, ME ONNISTUIMME!"Hän jatkoi riemuissaan huutamista ja kuuli taustalta Atticuksen valitusta, mutta jätti sen samantien huomioimatta.
Elijah juoksi takaisin laivan kannelle ja näki miehistön vielä makaavan maassa, mutta olivat jo toipumassa laulun voimasta.
"Mitä oikein tapahtui?" Tate kysyi mutisten ja yritti könytä takaisin ylös.
"Se on pitkä juttu, mutta lupaan kertoa sen vähän myöhemmin”, Elijah vastasi tälle ja päätti nojautua hetkeksi laivan reunaa vasten ja antaa merituulen rauhoittaa hänet.
Vihdoinkin se oli ohi! Mutta hän ei olisi onnistunut siinä ilman Coran apua. Elijah nosti katseensa ylös ja näki sivusilmällä Coran seisomassa vain metrin päässä hänestä, levein hymy kasvoillaan mitä hänellä oli koskaan nähty. Eikä Elijah voinut olla hymyilemättä takaisin.
"Mikä on niin hupaisaa?" Elijah kysyi, yrittäen samalla sisäistää tämän kaiken tapahtuneen.
"Sinä. Olit niin upea tuolla aikaisemmin! Loistava homma, kumppani. Me oikeasti tehtiin se!" Cora jatkoi innoissaan ja päästi voitonhuudahduksen, johon Elijah yhtyi myös.
Sitten hän huomasi yhtäkkiä jotain erilaista. Cora, hän seisoi kahdella jalalla ja oli pukeutunut Elijahin takkiin, jonka hän oli jättänyt laivan reunalle aiemmin. Voi taivas, miten upealta hän näytti!Vahingossa tai tahallaan, hän ei muistanut miksi oli jättänyt takkinsa sinne, mutta tämä oli joällistyttävää.Eivätkö yllätykset loppuneet tällä laivalla koskaan?
"Cora... mitä... miten sinä... sinullahan on.." Elijah pystyi päästämään suustaan vain katkeilevia sanoja, eikä muodostamaan kokonaista lausetta. Hänen viimeisetkin sanat oli viety suusta, mutta Cora ei voinut lopettaa viekoittelevaa hymyään.
"Kaikki aikanaan, Elijah. Se selviää sinulle aivan tuota pikaa”, hän sanoi Elijahille, joka oli jo matkalla ruorille.
Tämä katsahti vielä sekunniksi takaisin kysyäkseen lisää, mutta Cora oli ehtinyt kääntyä selin ja istui nyt hiljaa laivan reunalla. Elijah huokaisi syvään muutaman kerran ja antoi miehelle luvan mennä, joka oli ollut ohjaamassa Mustaa Surmaa tämän laivan kaappauksen ajan. Hän tarttui uudestaan ruoriin ja tunsi olevansa jo täysi kapteeni.
Hän pyöräytti sulavasti ruorin kerran ympäri ja ohjasi laivan jälleen oikealle reitille. Aurinko oli alkanut jo laskea ja Elijah tunsi olonsa sitä myöten rauhallisemmaksi. Pian Mustan Surman miehistö vaipuisi uneen, raskaimman päivän jälkeen, joka heillä oli koskaan ollut. Lyhdyt sammuivat yksitellen ja Elijah ohjasi laivan edessä nousevan sumun keskelle. Oli tulossa synkkä yö, mutta se ei hermostuttanut Elijahia ollenkaan.
Hän pystyisi mihin vain, olihan hän juuri todistanut sen. Uudet haasteet ja yllätykset saisivat odottaa aamuun, sillä Elijah oli juuri nyt liian väsynyt käsittelemään yhtään uutta asiaa. Ilta oli laskeutunut heidän yllensä ja Musta Surma lipui nyt kohti seuraavaa kohdetta täydessä hiljaisuudessa.