Elijah ei pystynyt päästämään ääntäkään, ei ainuttakaan pihausta, kun hän tajusi rajun todellisuuden Ladonin puutarhassa, ja hän putosi polvilleen. Hänen mielensä oli täysin tyhjä, ei ainuttakaan ajatusta tullut hänen mieleensä. Hänen kehonsa tuntui aivan kuin halvaantuneella potilaalla, Elijah ei pystynyt liikuttamaan edes pikkurilliään. Koko miehen kroppa oli jäätynyt paikalleen järkytyksestä ja syvästä ahdingosta, joka kaivoi nyt hänen sisintään. Koko tämän ajan hän, ja kaikki muutkin, olivat kuvitelleet puutarhan olevan täynnä omenoita, mutta nyt niitä olikin vain kolme, eikä Elijahilla ollut pienintäkään hajua mitä nyt tehdä. Samassa kaiken taustalta kuului ukkosen jyrähdys ja rankkasade putosi heidän päälleen. Elijahista tuntui kuin kaikki hänen ympärillään romahti jälleen ja hän oli pahasti neuvoa vailla. Hänen katseensa oli nauliintunut puuhun, jossa nuo kolme omenaa roikkuivat ja odottivat pääsevänsä näyttämään voimansa. Kukaan muukaan miehistöstä ei ollut sanonut sanaakaan, jopa Atticus oli ollut vaiti koko tämän ajan. Näkymä oli saanut kaikki pois tolaltaan, mutta itse Ladon, ja sen sata päätä, oli vääntynyt täysin luonnottomaan hymyyn, joka sai Elijahin voimaan entistä pahoin. Ajatusten voimakas virta oli palannut miehen pään sisälle ja hän huomasi etsivänsä nopeaa, toimivaa ratkaisua tilanteeseen. Elijah pystyi ensimmäisenä kuvittelemaan kovan kiistan merirosvojen ja itsensä välillä, kun omenoita olikin niin paljon vähemmän. Ne eivät mitenkään riittäneet kaikille, joten miten hän pitäisi tilanteen rauhallisena ja kukaan ei kävisi kenenkään kimppuun raivon vallassa? Elijah pelkäsi eniten Atticuksen reaktiota, koska muisti edelleen kristallin kirkkaasti entisen kapteenin uhkaukset syöttää Elijah Ladonille ja puheet kaikkien omenoiden viemisestä. Elijah, joka oli edelleen polvillaan maassa, tiesi ettei hänellä kuitenkaan ollut paljon tehtävissä ja se vain musersi Elijahia entistä enemmän. Raskaat kyyneleet porautuivat hänen silmiensä takaa, vaikka Elijah yritti miten niitä pidätellä. Pettymys ja pelko iskeytyivät suoraan hänen rintaansa ja hän ajatteli kaiken olevan ohi. "Elijah... Olen pahoillani." Cora oli polvistunut Elijahin vierelle ja nosti kätensä miehen olkapäälle hellästi. Corakaan ei tiennyt mitä sanoa, sanat olivat hukkuneet melkeinpä heiltä kaikilta. Eikä hän olisi voinut edes sanoa mitään, joka olisi saanut Elijahin mielen paremmalle tuulelle. Cora tiesi, että tämän täytyi olla Elijahille erittäin kova pala purtavaksi ja pettymys oli karvas. "MITÄ HELVETTIÄ TÄMÄ TARKOITTAA PAPIN RETALE?! SINÄ SANOIT, ETTÄ TÄÄLLÄ OLISI PUUTARHA TÄYNNÄ OMENOITA!" Atticus karjui Elijahille suu vaahdossa ja hän pystyi melkein näkemään liekit Atticuksen silmissä. Viha oli niin suuri, että kaikki pystyivät tuntemaan sen ja nopeasti sen jälkeen Elijah huomasi Coran tarrautuneen hänen käsivarteensa. Hän tunsi edelleen olevansa heikkona ja jalat tuntuivat veteliltä, mutta kun hän katsoi alas oikealle nähdäkseen Coran pelästyneet kasvot, Elijah nosti toisen jalkansa koukkuun ja Cora vierellään hän kompuroi takaisin jaloilleen. "Atticus.." Elijah aloitti ja veti syvään henkeä. “Minä en missään vaiheessa LUVANNUT JA VANNONUT, että täällä olisi monta hehtaaria omenoita! MINULLA EI OLLUT MITÄÄN VARMAA TIETOA! EN EDES OLLUT 100% VARMA, ETTÄ TÄMÄ KOKO SAARI ON OLEMASSA YLIPÄÄTÄÄN! SEHÄN ON MAINITTUNA VAIN KIRJOISSA JA PUHUTTU PELKKÄNÄ LEGENDANA, JOTEN MITEN MINÄ OLISIN VOINUT TIETÄÄ TÄMÄN TAPAHTUVAN??" Elijah päästi kaiken turhautuneisuuden ja vihan sisältään, vihdoinkin, ja karjui täysillä Atticukselle takaisin, jota tämä ei varmasti osannut odottaa. Sillä kun Elijah sai viimeisen sanan sanottua, Atticus seisoi paikoillaan liikkumatta senttiäkään ja hänen kasvonsa olivat kivettyneet. Oli kuin kaikki maailman äänet olivat mykistyneet, mutta Elijah tunsi itsensä juuri tällä hetkellä niin itsevarmaksi, kun hän oli lopultakin saanut kerättyä kaiken rohkeutensa ja saanut tyhjennettyä mielensä kaikesta turhautuneisuudesta, mitä Atticus ja maailma hänen ympärillään oli hänelle aiheuttanut. Ei ollut kieltämistä, etteikö Atticuksen hiljentäminen saanut Elijahin paljon paremmalle tuulelle, vaikka vain hetki sitten Elijah oli ollut niin kauhuissaan ja peloissaan, muttei enää. Ei tippaakaan. Hän nosti katseensa ylös ja kohtasi välittömästi Ladonin katseen, joka porautui Elijahin syvälle sisimpään. Se tuntui oudolta miehen pään sisällä, kuin hän pystyi tuntemaan Ladonin sisällään. Eikä ainoastaan sisällään, Elijahista tuntui, että katsoi hän mihin tahansa, siellä Ladonin voimakas katse odotti häntä. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli tuijottanut Ladonin silmiin, mutta Elijahista oli tuntunut ettei hän pystynyt irrottamaan katsettaan. Silmät naulittuna lohikäärmeeseen, joka oli istunut täällä vuosisatojen ajan. Se tuntui miehen mielestä niin kummalliselta, mutta kiehtovalta. Silti, ilmassa oli jotain pahanenteistä, mutta Elijah ei osannut pukea sitä parempiin sanoihin. Hän käänsi päätään ja huomasi Coran edelleen vierellään. Nainen näytti itkuiselta, muttei siitä huolimatta pystynyt kätkemään kauneuttaan. Kyyneleet tämän silmäkulmassa näyttivät kristalleilta, jotka olivat täynnä taikaa. Sade oli kastellut heidät läpikotaisin ja Elijah pyyhki märät, kasvoille valuneet hiukset Coran kasvoilta. Hän ja Cora nousivat pikku hiljaa ylös maasta toisiinsa nojaten, eikä aikaakaan kun he kuulivat Ladonin äänen. Mies, joka on omistanut koko elämänsä Jumalalle, kulkee nyt saastaisen merenneidon kanssa. Edes minä, joka olen elänyt näin kauan, en ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Elijah ei pystynyt sanomaan sanaakaan, mitä Ladon tarkoitti tuolla? Äkisti hän tunsi jonkin vaiston väristyksen kulkevan lävitseen. Oliko Elijah tosiaan niin sanotusti saastuttanut itsensä? Miten hän oli voinut heittää uskonsa menemään ja unohtaa Herran, kuin tätä ei olisi koskaan ollutkaan? Sen kuului olla miehen elämä, mutta hän oli heittänyt kaiken hukkaan, kuin se ei olisi merkinnyt mitään. Elijah tunsi negatiivisen energian ja syyttävät ajatukset eivät lakanneeet huutamasta. Sitten hän ajatteli, johtuiko se Ladonista? Pystyisikö se lähettämään huonoja energioita ihmisten mieliin? Sillä ennen tätä hetkeä, Elijah ei ollut ajatellut itsestään näin likaisesti. Uskonto oli merkinnyt hänelle kaikkea, mutta se oli muuttunut, kun Elijah oli päättänyt pelastaa äitinsä ja lähteä tälle matkalle. Hän oli alkanut huomata päivä päivältä, ettei rukoilu ja pelkkä uskominen tuonut hänelle apua. Elijahista oli alkanut tuntua, että Jumala oli kertakaikkiaan hylännyt hänet, ja mitä pitemmälle päivät etenivät, sitä nopeammin Elijah tajusi ettei kädet ristissä istuminen auttanut mitään. Hänen tuli muovata oma polkunsa aina tähän päivään saakka ja vain tarpoa eteenpäin, oli se sitten Herraa vastaan tai ei. Monena yksinäisenä yönä Elijah oli miettinyt pitkään ja syvällisesti elämäänsä ja uskonnon merkitystä, oliko se todellakin ainoa asia mitä hän halusi elämältään? Eikä hänen ollut tarvinnut miettiä vastausta kauan aikaa; ei se ollut. Vietettyään kuukaudet merellä ja nähtyään kaikenlaista kamalaa ja kaunista, ei uskonto yhtäkkiä ollutkaan enää hänelle prioriteetti ykkönen. Elijahin äiti, hänen ainoa perheensä, oli asia mistä hän välitti kaikista eniten. Hänen koko ajatusmallinsa oli muuttunut täysin, nyt Elijah pystyi näkemään paljon laajemmin asiat. Hänen arkinen rutiininsa oli kadonnut, joka oikeastaan perustui vain saarnojen valmisteluihin ja kirkossa käymiseen, mutta ehkä se olikin vain parempi näin. Muuten Elijah olisi edelleen Rivermountissa, eläen pienen kuplansa sisällä tietämättä mitä kaikkea maailmalla on tarjota. Ajatuksissaan hän pyyhkäisi pienen hiuskiehkuran Coran otsalta ja käänsi vihdoinkin katseensa Ladonista, eikä aikaakaan, kun merimiehet kuulivat jälleen lohikäärmeen äänen luikertelevan heidän mieliinsä. Jos aiotte ottaa omenoita puutarhastani, kuuluu teidän ratkaista kolme arvoitusta. Sanelen ne teille yksitellen, eikä vääriin vastauksiin ole teillä varaa, arvon matkailijat. Elijah nielaisi kovaan ääneen kuultuaan lauseen loppuun. Nihkeä, hermostuneisuudesta johtuva hiki valui hänen otsaansa pitkin ja yritti vain pitää itsensä rauhallisena eikä näyttää Ladonille minkäänlaisia signaaleja pelosta tai muustakaan. Minkälaisista arvoituksista oli kyse? Pystyisivätkö he ratkomaan ne ja mitä tapahtuisi jos vastaus olisi väärä? Tulisivatko he kuolemaan? Kauhun tunne valui hänen vatsaansa ja Elijah tunsi oksettavan olon sisällään. Kaikenlaiset mielikuvat juoksivat hänen mielessään, eikä hän pystynyt lopettamaan. Lopulta kaikki ryhmän jäsenet kokoontuivat Elijahin ympärille odottamaan seuraavaa tapahtumaa. Jokainen heistä oli hermostunut ja ensimmäistä kertaa Elijah näki, kuinka jopa merirosvoilla voi täristä jalat pelosta. Atticus piti sormenpäitään miekkansa lähettyvillä koko ajan Ladonin varalta ja oli valmiina sivaltamaan lohikäärmettä. Elijah ei pitänyt siitä lainkaan, sillä jos Ladon aavistaisi Atticuksen suunnittelevan jotain, se saattaisi olla heidän loppunsa. Joten hän hiljaa ja varoen koputti Atticuksen olkapäätä, ja pelkällä katseella Elijah sai Atticuksen rauhoittumaan. Se yllätti jopa itse papin, hän luuli että Atticuksen vaimentaminen tulisi olemaan vaikeampaa. Kaikki seisoivat hiljaa paikoillaan, kun lohikäärmeen päät laskeutuivat matkailijoiden silmien tasolle. Se tarkkaili heitä tarkasti ja puntaroi ketä testaisi ensimmäisenä. Ilmassa kiemurtelevat päät lähtivät lähestymään Coraa yhtäkkiä ja tämä jähmettyi niille sijoilleen. Naisen kasvot valahtivat valkoisiksi ja yritti vaistomaisesti otti muutaman askeleen taaksepäin, mutta siinä samassa hän lopetti, koska tiesi ettei tässä ollut enää perääntymiselle varaa. Cora nosti rohkeasti päänsä ylös ja katsoi suoraan Ladonia silmiin, kuin sanoakseen, että antaa tulla vaan. Sinä, Cora, joka olet yksi meren armottomammista olennoista. Oletko valmis vastaamaan arvoitukseeni? Ladon kuiskaili Coran mieleen, mutta nainen astui epäröimättä eteenpäin ja käski mystisen lohikäärmeen lukea arvoituksen. Cora tunsi meren ja sen olennot hyvin, joten tämän ei tulisi olla niin vaikeaa, hän ajatteli. Hyvä on, tässä arvoituksesi: "Pauhaa yöt, pauhaa päiwät, ei koskaan ääni lakkaa?" Mikä onkaan vastauksesi? Kuultuaan arvoituksen, Cora hiljentyi tyystin ja mietti kuumeisesti oikeaa vastausta. Lohikäärmeen vanhahtava puhetapa muistutti Coraa siitä, että kyseessä oli ikiaikainen olento, jonka arvoitukset eivät voineet olla helppoja. Sen täytyi epäilemättä liittyä vesistöihin, mutta mikä pauhaa yöt ja päivät eikä sen ääni koskaan lakkaa? Meri kyllä pauhaa, mutta ei koko aikaa. Joskus se saattaa olla tyyni pitkiäkin aikoja. Eikä kyseessä varmastikaan ollut mikään pieni puro. Cora ei ollut vilkaissutkaan muita vielä, vaan oli seissyt hiljaa paikoillaan ja pakottanut päänsä etsimään vastausta. Hän ei kuullut taustaääniä lainkaan ja kuvitteli itsensä aivan jonnekin muualle. Coran mielessä, hän oli noussut tyynen veden pinnalle. Hän tiiraili kuviteltua maisemaa ja ui eteenpäin. Jossain hänen mielensä sopukoissa, Cora kuuli ensin vaimeasti jonkinlaista kohinaa, mutta kun hän eteni tässä mielenpalatsissa, Cora tunnisti heti mikä vastaus oli. Hänen mieleensä ilmestyi selkeästi kuva koskesta ja hän pystyi kuulemaan sen voimakkaan virran. Cora oli vain kerran elämässään nähnyt komeasti virtaavan kosken, mutta se oli kauan aikaa sitten. Siltikin, vaikka kuva oli niin selkeä, hän epäröi antaa vastauksensa. Mitä jos se olisikin väärin ja jotain monimutkaisempaa? Mutta jos se olisinkin oikein, he olisivat lähempänä omenoita. Ei kai auta kuin ottaa jälleen yksi riski, Cora mietti ja avasi suunsa pienesti. "Vastaukseni on koski!" Hän kuulutti kovaan ääneen, joka säikäytti osan miehistöstä. Oletko aivan varma, että haluat vastata koski? Ladon kysyi Coralta ja satoen päiden pyörittely sai Coran jo epämukavaksi. Eivätkö ne voineet olla paikoillaan hetkeäkään? Ei tuntunut mukavalta, kun ne kiemurtelivat ympärillä ja tarkkailivat koko ajan, eivätkä edes räpäyttäneet tuskin kertaakaan. Cora mietti vielä vastaustaan, mutta se oli ainoa, joka tuntui hänen mielestään oikealta, joten hän antoi lopullisen sanansa. "Olen päättänyt. Koski se on.", Cora sanoi päättäväisesti, näyttämättä yhtäkään hymyä. Kaikki seisoivat vieläkin hiljaa paikoillaan ja odottivat, mitä Ladon sanoisi heille. Hiljaisuus, joka kesti varmaan kymmenen minuuttia, oli miehistölle helvettiä odottaa, mutta lopulta Ladonin ääni kuului. Sinulla oli onnea, merenneito. Vastaus oli oikein. Cora ei varmastikaan ollut ennen tuntenut oloaan näin helpottuneeksi. Hänen teki mieli kiljua riemusta, mutta se ei olisi ollut todennäköisesti viisasta. Sen sijaan hän siirtyi tyytyväisenä Elijahin viereen ja tarttui tätä kädestä, eikä pelännyt näyttää leveää hymyään. Elijah, joka hymyili takaisin, ei saanut Coraa vakuuttuneeksi. Hän huomasi heti Elijahista, että tämä oli todella hermostunut, koska tämän vuoro oli vielä tulematta. Molemmat katselivat ympärilleen ja miettivät, että ketkä olisivat seuraavina. Eikä mennyt kauaakaan, kun Ladon nimesi seuraavan, joka joutuisi vastaamaan arvoitukseen. Elijahin sydän pamppaili niin lujaa rinnassa, että se alkoi tehdä jo kipeää. Hänen henkensä oli ahdistunut ja maailma tuntui hetken aikaa pyörivän. Hän mietti, miten seuraavien jäsenten kävisi. Osaisivatko merirosvot vastata oikein? He kun eivät olleet mitenkään järin fiksuja, se sai Elijahin entistä enemmän hermostuneeksi. Olivatko he edes koskaan lukeneet yhtäkään kirjaa? Siihen ei varmaan tarvinnut edes vastata. Heillä oli vain heidän meri- ja ryöstelykokemuksensa, mutta olisiko siitä mitään hyötyä tähän tilanteeseen? Olisivatko he tarpeeksi teräviä keksimään ratkaisun arvoitukseen? Mutta sitten Elijah tajusi, että mitä hän hermoili merirosvoista. Hän ei edes tiennyt oliko nyt hänen vuoronsa! Äkisti hänen huolensa merirosvoista siirtyi häneen itseensä ja uusi paniikki iski. Oliko hän tarpeeksi kekseliäs keksimään oikean vastauksen? Aikoiko Ladon paistaa hänet sitten, jos tämä vastaisi väärin? Todennäköisesti, Elijah mietti melkein ääneen ja, miten ikinä hän sen tekikään, Elijah nyökytteli itsekseen varsin huolettoman näköisesti, kuin olisi valmistautumassa henkisesti siihen, että kohta Ladon syöksee liekkinsä häntä kohti. Mutta juuri ennen kuin Elijah ehti seota yhtään enempää, Ladon puhui viimein. Merirosvot, ryövääjät. Oletteko valmiita vastaamaan arvoitukseen ja, tietysti, lähtemään paikalta voittajana? Elijah pystyi näkemään ja kuulemaan ivallisen naurun Ladonin silmistä. Se halusi vain leikitellä heitä ja oli niin varma, etteivät he pääsisi puutarhasta omenoiden kanssa, saatika elävänä. Tosin, eihän siinä. Olihan tällä mystisellä olennolla aihettakin katsoa miehistöä alentavasti ja kiusoitella heitä. Tältä löytyi sentään syöksevää tulta, joka polttaa kaiken hetkessä. Elijah oli täysin hukkunut ajatuksiinsa, silläkin pakolla että yritti paeta tätä pelottavaa kokemusta jonnekin. Vähitellen merirosvojoukko otti ensimmäiset askeleet kohti Ladonia, joka oli saanut nuo miehet valkoiseksi kuin lakana. Elijah oli varma, että pystyi kuulemaan heidänkin sydämen lyönnit, eikä Elijah tuominnut heitä. Tämä oli pelottavaa heille kaikille ja Elijah oli varma että jokainen heistä, nekin, jotka eivät uskoneet ylempään voimaan, rukoilivat ihmeen tulevan apuun. "Olemme valmiita", Tate sanoi ja astui muiden eteen kuin suojellen muita. "Ei tuhlata aikaa, anna meille arvoituksemme!", Tate jatkoi kovaan ääneen ja teki leveitä eleitä käsillään. Sinähän olet rohkea ja jopa melkein typerän ylimielinen tapaus. Hyvä on, aloitetaan. Tässä teidän arvoituksenne: "Kaksi laiwaa merellä, iän kaiken purjehtivat, eiwät toistansa tapaa?" Odotan vastaustanne. Ja kuultuaan arvoituksen, merirosvot kerääntyivät ympyrään ja kuiskivat keskenään eri vaihtoehtoja. Yksi heistä oli niin varma vastauksestaan, että tämä oli kuuluttanut kovaan ääneen: "LAIVA!" Elijahilla melkein putosi leuka, kun tuo typerä merirosvo antoi vastauksensa. Eikö hän olisi voinut ajatella vähän enemmän! Ja ennen kuin Elijah ehti kunnolla tajuamaan, hän oli lähtenyt juoksemaan tuota merirosvo poloista kohti, koska tiesi mitä kohta tapahtuisi. Ladon vetäisi keuhkot täyteen ilmaa ja puhaltaisi tulimeren heidän päälleen. Äkkiä Elijah työnsi miehen pois Ladonin tulilinjalta ja sitten kaikki todistivat suurimman liekin, minkä he olivat koskaan nähneet. Ladonin silmissä ei ollut mitään muuta kuin vihaa ja ärtymystä, ja se päästi uuden liekkimeren sisältään, jonka jälkeen kuului sen ääni. Luuletteko olevanne hauskoja! En voi sietää tuollaisia typeriä syöpäläisiä! Elijah astui nopeasti esiin ja yritti rauhoitella Ladonia, ettei kukaan heistä palaisi enempää. "Olemme hyvin pahoillamme, mahtava Ladon! Rukoilen, anna miehilleni vielä mahdollisuus!" Sinäkö rukoilet? Selvä, katsotaan onko niistä rukouksista mihinkään. Ladon puhui ja lakkasi vihdoinkin sylkemästä tulta, joka helpotti miehistöä, hetkeksi. Elijah vilkaisi merirosvoja vihaisesti ja yritti viestiä heille, että miettisivät jotain parempaa. Elijah ei voinut auttaa heitä arvoituksen kanssa, se kuului vain heille, joka teki tästä vaikeaa hänelle. Miehet varmasti kaipasivat apua, mutta kukaan ei saanut puuttua peliin. Seuraavien minuuttien aikana miehet olivat antaneet vain lisää vääriä vastauksia. He olivat ehdottaneet toista laivaa, merta, jopa lokkeja ja purjehdusta. Kaikkia helppoja, mitä heille oli vain tullut mieleen. Ladon puhkui niin paljon vihaa, että se oli melkein alkanut muuttua punaiseksi. Se oli syöksenyt niin paljon liekkiä, että osa metsikön puista oli syttynyt tuleen. Elijahin huolet kasvoivat entisestään, mitä heille tapahtuisi jos liekit ympäröisivät heidät kokonaan? Joko hänen ja miehistön kuolema oli sinetöity, eikä Elijah pääsisikään omenan kanssa äitinsä luokse? Mitä hänen kuuluisi nyt tehdä? Pitäisikö Elijahin vain huutaa oikea vastaus, vaikka se ei olisi oikein? Mutta mitä siitä sitten tapahtuisi? Sytyttäisikö Ladon palamaan viimeisetkin osat saaresta, mitä oli jäljellä? Sitten miehen katse siirtyi Atticukseen, joka oli ollut hiljaa koko tämän ajan, muuta kuin karjunut kuin liekit olivat melkein osuneet häneen. Mitä tämä ajatteli? Eikö hän halunnut auttaa miehiään vaan antoi heidän kuolla? Elijahin intensiivinen tujotus sai Atticuksen kääntymään ja katsomaan häntä. Entinen kapteeni näytti todella kurjalta. Hänen kasvonsa olivat palaneet osittain, mutta kun Elijah katsoi tätä tarkemmin, hän näytti enemmänkin kovasti mietteliäältä. Otsa voimakkaassa kurtussa ja hiukset sekaisin pään raapimisesta, mitä tämä oikein mietti? "Atticus, mitä-", Elijah yritti kysyä, mutta tämä keskeytti Elijahin lauseen kesken. "Ole hiljaa, pappi! Olen yrittänyt miettiä vastausta jo pitkään!" "Etkä ole vieläkään keksinyt sitä! Mieti nyt kunnolla!" Elijah alkoi olla itsekin väsynyt ja se näkyi selvästi. Hän puhui töykeästi ja oli kärsimätön, mutta ei kai se ollut mikään yllätys. Tilanne oli kirjaimellisesti kuumottava ja paineet yhtä kuumat. "Et sinä kumminkaan mitään mieti! Tai ehkä mietitkin, mutta se on varmasti vain pakokeinon keksimistä! En ole nähnyt sinun auttavan miehiäsi ollenkaan, vaikka sinun pitäisi!" Elijah ei pystynyt pitämään kiukkuaan sisällään, vaan se räiskyi nyt kaikkien naamalle. Atticus ei voinut sietää moista käytöstä papilta ja huusi raivosta tälle lisää. Cora ja muut katselivat sivusta hämmentyneinä ja peloissaan, mutteivät uskaltaneet puuttua asiaan. Tilanne oli lähtenyt käsistä aivan totallisesti, eivätkä he tienneet mitä tehdä. Muuta kuin toivoa, että joku antaisi pian oikean vastauksen. Atticus, joka näytti vihaiselta likakasalta, yritti lähteä juoksemaan Elijahia kohti, mutta rankkasade oli muuttanut maan veteläksi, joten entinen kapteeni liukastui ja löi päänsä kipeästi maahan. Tilanteesta sekaisin oleva Elijah lähti Atticusta kohti, ei hän silti halunnut tämän loukkaantuvan pahasti. Atticus nosteli käsiään ilmaan ja tuki päätään samalla, mutta sitten yllättäen jokin välähti hänen mielessään. "Nyt tiedän mikä se on!" Tämä huudahti äkisti ja jollakin ihmeen kaupalla onnistui pääsemään vielä omille jaloilleen, ja lähti tarpomaan takaisin Ladonia kohti. "HEI! MINULLA ON OIKEA VASTAUS! KUU JA AURINKO!" Miehistö, Ladon ja sen liekit pysähtyivät saman tien, kun Atticus avasi suunsa täyteen huutoon ja antoi vastauksen, joka kuului varmasti kilometrien päähän. Ladonin olemus muuttui raivokkaasta lohikäärmeestä erittäin tyytyväiseksi ja rauhalliseksi. Sen pitkään kestävä nauru kuului muiden mielissä, kunnes lopulta laski jälleen päänsä alemmas kertoakseen miten Atticuksen käy. Loistavaa merimies, vastaus kuului oikein. Miehistö päästi kuuluvan huokauksen ja kaatuivat väsymyksestä maahan. Seuraavaksi olisi Elijahin vuoro, kaikki muut olivat nyt päässeet läpi. He olivat enää yhden arvoituksen päässä omenoista, enää ei hukattaisi aikaa! "Ladon, olen valmis!", Elijah sanoi ja astui nyt hänkin Ladonin eteen. Olkoot niin, uskon mies. Tässä siis sinulle arvoitus, senhän pitäisi olla helppoa.. "Lampaat lahdelle juoksi, yynnä syöwät, yynnä juowat, maljasta hopeisesta, pikarista kullatusta?" Mikä on vastauksesi, pappi? Elijahista tuntui heti, että pääsi jyvälle arvoituksessa. Vastausta ei pitäisi olla vaikea ymmärtää, se oli varmasti hänen nenänsä alla. Sen täytyy varmasti liittyä noihin lampaisiin... ynnä syöwät, ynnä juowat.. jotenkin se tuo minulle mieleen kirkon. Elijah mietti ympäri niin paljon vaihtoehtoja päässään, ettei kukaan olisi pysynyt perässä. Jos ajattelen kirkkoa, niin siellä on yleensä paljon ihmisiä. Joten jos tässä arvoituksessa lampaat tarkoittavat ihmisiä. He syövät ja juovat, se taas tuo mieleen.. Ja sitten se kirkastui. Sen oli pakko olla alttarivieraat, mikään muu ei käynyt järkeen. Jos lampaat ovat ihmisiä, jotka kiiruhtavat ehtoolliselle, missä he syövät ja juovat. Sen oli pakko olla se! "Ladon, minulla on vastaus!" Kuullaanpa mikä se on. Ladon puhui varsin tyynellä äänellä ja piiritti Elijahin sadoilla päillään. "Vastaukseni on: Alttariwieraat." Ikuisuudelta tuntuva hiljaisuus valui miehistön päälle, kun he sormet ristissä odottivat, että oliko Elijahin vastaus oikea. Pappi oli erittäin itsevarma siitä, että hän oli vastannut oikein. Hän seisoi selkä suorana ja odotti, ja odotti. Hyvää työtä, pappi. Olet oikeassa, se oli alttariwieraat. Olette ratkaisseet arvoituksenne, nyt pääsette tehtävässänne eteenpäin. Onnea matkaan. Ladonin ääni kuului edelleen niin tyynenä heidän päässää, että oli jopa vaikea uskoa että hetki sitten se oli täynnä vihaa. Se kieputti itsensä omenapuusta ja vetäytyi hetkeksi luolaan, ja miehistön ilmeet muuttuivat sekunnissa suureen hymyyn. He olivat vihdoinkin saavuttaneet omenat! Se oli tunne, jota ei pystynyt kuvailemaan. Täynnä jännitystä ja pelkoa, mutta nyt edessä oli paljon toivoa jälleen! "Miehet, me teimme se!", Elijah huudahti ja etsi nopeasti Coran käsiinsä. Hän vetaisi niin nopeasti kuin pystyi tämän syliinsä ja antoi halauksen, jollaista Cora ei ollut ennen saanut. Lämmön ja turvallisuuden tunne tunkeutuivat häneen, eikä enää muistanut Elijahia, joka oli niin vihainen ja sekavan oloinen. Cora toivoi ainoastaan, että voisi pystyä tässä aina. Olla vain ja tekemättä mitään, nauttia pelkästään Elijahin tiukasta otteesta. Mutta pian oli koko merirosvojoukko heidän kimpussaan halailemassa. Se tuntui Elijahista ja Corasta oudolta, he eivät yleensä tehneet näin. "Noh, Elijah. Pakko myöntää, että sinä tosiaankin pidit meidät hengissä loppuun saakka”, Atticus sanoi ja tällä kertaa ilman huutamista. Joko siitä syystä, että hän oli viimeinkin rauhoittunut ja hyväksynyt papin, tai sitten siitä että kamppailu Ladonia vastaan oli vienyt tämän äänen. Hän nimittäin huusi todella paljon. "Ja minun on pakko myöntää, että se ei ollut todellakaan helppo homma", Elijah vastasi ja jopa naurahti pienesti. Tämä oli ensimmäinen kerta Elijahin ja Atticuksen välillä, kun he eivät olleet tappamassa toisiaan, vaan puhuivat jopa ihan normaalisti. Sitä Elijah oli halunnutkin, ei hän ollut koskaan toivonut Atticuksesta hänen vihollistaan. Hän oli toivonut, että he olisivat voineet purjehtia sovussa, mutta niin ei koskaan tapahtunut. Vaadittiin kaikki se aika, riitely ja viha, että he pystyivät nyt olemaan toistensa lähettyvillä. "Okei, miehet. Kerääntykää ympärilleni. Olen ajatellut suunnitelmaksi tätä: Cora ja minä saamme molemmat yhden omenan ja teille yksi. Saatte tehdä sille mitä haluatte, vaikka kokeilla jakaa sen osiin, se on minulle se ja sama. Mutta, toteuttaaksemme tämän, teidän pitää viedä meidät takaisin Rivermountiin.", Elijah päätti puheen rauhallisesti ja yritti viestiä koko ajan, että kyseessä olisi ihan tavallinen sopimus. Merirosvot saavat pitää omenansa jos he antavat Elijahille ja Coralle kyydin. Miehet olivat hetken aikaa hiljaa ja raapivat leukojaan, mutta suostuivat kuitenkin. Yhdessähän he olivat tässä tilanteessa, ei auttanut kapinoidakaan. "Sopii. Me viemme teidät takaisin Rivermountiin!" Tate kuulutti ja paiskasi kättä Elijahin kanssa. Hän oli erittäin tyytyväinen nyt, he olivat oikeasti onnistuneet! Elijahin toive oli toteutunut, hän ei voinut olla onnellisempi. Elijah käveli hiljaa omenapuulle ja keräsi omenat käsiinsä. Hän ei voinut uskoa tätä hetkeä todeksi! Hän oli todellakin Ladonin puutarhassa ja keräämässä näitä taikaomenoita! Yhtäkkiä papin selän takaa kuului epämääräistä rapinaa ja käännähti ympäri. Se oli Ruben, verta vuotavana, pahoin loukkaantuneena, pitäen miekkaa kädessään. "Tehdään tämä rauhallisesti pappi, emmehän halua enempää veren vuodatusta?", Ruben sanoi suu tiukkana viivana ja puristi miekkaa entistä enemmän nyrkissään. Mies vapisi kauttaaltaan, mutta katse oli päättäväinen. "Ruben.. Mistä sinä yhtäkkiä ilmestyit? Ja mitä kuvittelet tekeväsi?! Haluatko pilata kaiken, kun olemme juuri saavuttaneet tavoitteemme?", Elijah kivahti ja veti omenat syvemmälle syliinsä. Hän ei todellakaan aikonut antaa Rubenin viedä niitä! Kukaan ei veisi niitä! "Olin vain piilossa ja odotin hyvää hetkeä. Anna nyt tänne ne omenat, pappi! Palaa kotiisi rukoustesi pariin äläkä palaa!", Ruben huusi ja otti uhkaavan askeleen eteenpäin, yrittäen pelästyttää Elijahin, mutta mies oli jo kokenut tarpeeksi tällaisia yllättäviä tilanteita, ettei Ruben saanut häntä pelästymään niin helposti. Hän oli kokenut enemmän kipua, kuin yksi ihminen voi luonnollisesti kantaa. Elijahista oli kasvanut mies, hän ei enää ollut heiveröinen pappi, joka ei ollut muuta kuin luuseri. Hänellä oli nyt kovempi kuori, jota ei niin vain murrettaisi. "Jos et anna niitä, jollekulle teistä käy huonosti! Ja sitähän sinä et halua, vai mitä?" "Miksi sinä teet tämän?! Ole järkevä kerrankin ja anna meidän mennä! Ota vaikka kaikki laivan kullat jos haluat, mutta näitä omenoita sinä et saa!", Elijah sanoi äkäisesti ja tarttui toisella kädellä Coraa kädestä, ja lähti juoksemaan takaisin päin mistä he tulivatkin. Ruben raahautui pahasti ontuen heidän perässään ja samassa heidän korvissaan kuului kova sivalluksen ääni. Elijah pysähtyi ja kääntyi varovasti katsomaan taaksensa. Kauhistuksekseen hän näki Rubenin ja tämän edessä olevan Atticuksen, joka oli lävistetty miekalla, jota Ruben piteli. Atticus oli syöksynyt Elijahin ja Rubenin miekan väliin. Kuoleman rajoilla oleva Atticus lyyhistyi maahan nopeasti ja verilammikko tämän alla alkoi laajeta. Elijah katsoi järkyttyneenä eteensä, mutta kädet edelleen tiukasti kiedottuna omenoiden ympärille. Cora päästi kamalan kiljaisun ja muut miehistöstä lähtivät juoksemaan kauhunvallassa takaisin vedenalaiseen tunneliin. Cora repaisi mitään aikailematta Elijahin mukaansa ja he jättivät taaksensa pahasti palaneen puutarhan ja kuolemaa tekevän Atticuksen. He uivat takaisin viidakkoon. Elijah tunsi kamalaa kipua sydämessään, että oli jättänyt Atticuksen sillä tavalla, mutta Cora veti tätä koko ajan kauemmaas ja kauemmas. Hän pääsi kovan huudon ja kyyneleet valuen poskillaan Elijah käänsi päänsä menosuuntaan, anellen mielessään että Atticus antaisi hänelle ja muille anteeksi, ja löytäisi rauhan. Loukkaantunut Ruben edelleen heidän kannoillaan, he pyyhälsivät viidakon läpi ja Elijah tunsi Coran lujan puristuksen kädessään, eikä hän voinut olla miettimättä, miten Ruben oli selvinnyt Nemean leijonasta. Juostessaan hohtavat, kultaiset omenat sylissään, Elijah säpsähti yllättäen, kun kuuli tutun voimakkaan karjaisun. Sokea saaren vartija oli myös aivan heidän lähellään ja he kiristivät vauhtiaan entistä enemmän.