Miehistö oli jähmettynyt Elijahin ja Coran taakse, eikä kukaan päästänyt ääntäkään. Koko merirosvo joukkio tuijotti sanattomana suurta, valtavaa leijonaa joka ei voinut olla tästä maailmasta, niin suuri se oli. Ei normaalit leijonat kasva niin isoiksi. Sen harjas oli valtava ja tuuhea, kynnet kuin miekan terät, isot ja kaarevat, ja turkki kiilsi aamuauringon valossa. Elijah oli tunnistanut leijonan, se oli pompahtanut hänen mieleensä jostain muistinkätköistä hänen tutkimuksiensa ansiosta.
”Mikä helvetti se on?” Tate kuiskasi Elijahin takaa.
Elijah ei kyennyt vastaamaan. Ei sillä, että hän olisi paljoa muistanutkaan. Hän tunnistileijonan, mutta hän ei muistanutmitään yksityiskohtia leijonasta, kuten miten sen voisi päihittää.
”Se on Nemean leijona”, Cora sanoi hiljaa, pitäen leijonaa koko ajan silmällä. Se ei liikkunut, se ei edes silmiään räpäyttänyt. Se vain tuijotti heitä.
”Mitä me teemme?” eräs toinen merirosvo kysyi.
”Tapamme sen tietysti”, Tate kivahti ja veti miekkansa esiin. Elijah ei kerennyt silmäänsä räpäyttää, kun Nemean leijona jo karjaisi ja otti uhkaavan askeleen heitä kohti saman tien, kun Tate veti miekkansa huotrastaan.
”Ei sitä miekalla tapeta, typerys”, Cora kivahti.
”Eikö?” Tate ja Elijah älähtivät yhteen ääneen.
”Ei”, Cora sanoi. ”Nemean leijonan nahka on kuin panssari. Sitä ei lävistä mikään muu kuin sen omat kynnet.”
”Tästä tuli juuri niin paljon vaikeampaa”, Elijah huokaisi. Hän tiesi, että hänen pitäisi olla kauhusta kankea, mutta lähinnä hän oli sanaton. Nemean leijona oli niin vaikuttava näky. Uskomaton ja kaunis, mutta samaan aikaan vaarallinen ja tappava. ”Mitä me sitten teemme? Miten pääsemme sen ohitse?”
”En tiedä”, Cora sanoi hiljaa, ja yritti ottaa askeleen lähemmäksi Elijahia, mutta Nemean leijona murahti ja Cora jähmettyi paikoilleen. ”Kukaan ei saa liikkua. Meidän pitää nyt olla viisaita.”
”Mitä se täällä tekee? Luulin, että täällä ei ole kuin se lohikäärme, Ladon”, Elijah kysyi.
Hän ei ollut varautunut kohtaamaan tällaista petoa. Hän oli koko ajan pelännyt ja odottanut vain satapäistä lohikäärmettä, joka ei ikinä nukkunut. Se oli ollut hänen isoin murheensa. Nyt hän joutui sen karun todellisuuden eteen, että Ladon ei ollut heidän ainoa vastuksensa.
”Nemean leijona on saaren vartija”, Cora sanoi. ”Ladon on puutarhan vartija.”
”Tiesitkö sinä, että Nemean leijona olisi täällä?” Elijah tiuskaisi syyttävällä äänellä, mutta katui sitä samantien, kun hän näki Coran loukkaantuneen ilmeen.
”En tietenkään!” Cora tiuskaisi matalalla äänellä. ”Kuinka kehtaat syyttää minua? Minä tiesin, että saarella on vartija, mutta en minä osannut odottaa, että se olisi helvetin Nemean leijona!”
Elijah hätkähti Coran karskeille sanoille, mutta toipui nopeasti ja yritti hymyillä sovittelevasti naiselle. ”Olen pahoillani, ei olisi pitänyt epäillä sinua.”
”Vitut tästä!” Ruben karjaisi ja lähti juoksemaan pois päin. Atticus ei, kaikkien yllätykseksi, lähtenyt Rubenin matkaan, vaan jäi seisomaan paikoilleen kädet yhteen köytettyinä.
Nemean leijona karjaisi ja loikkasi eteenpäin. Elijah, Cora ja kaikki merirosvot syöksyivät sivuun leijonan juostessa heidän keskeltään Rubenin perään. He tuijottivat hämmentyneinä viidakkoon kadonneen leijonan ja Rubenin perään. Sitten he kuulivat karjuntaa, Rubenin kiljuntaa ja sitten kuoleman hiljaisuuden.
”Juoskaa!” Elijah huusi, toipuen järkytyksestä ensimmäisenä. Koko konkkaronkka lähti juoksemaan kohti kiviporttia ja he juoksivat siitä sisään. He olivat kauhea näky. Riutuneet ja likaiset merirosvot, jotka olivat juuri selviytyneet viidakon suosta, parrat ja hiukset takussa, juoksemassa henkensä edestä. Elijah ja Cora juoksivat kärjessä, muut tulivat aivan heidän kannoillaan.
”Se ei voinut olla näin helppoa!” Cora huusi Elijahille heidän juostessaan.
”Tiedän!” Elijah huusi hengästyneenä takaisin ja vilkaisi taakseen. ”Se tulee!”
Valtava leijona juoksi heidän perässään suurin harppauksin ja Elijah pystyi erottamaan punaista sen suupielessä. Ruben oli kuollut.
”Pysähtykää!” Cora karjaisi niin lujaa ja sellaisella auktoriteetillä, että jokainen merirosvoista, Elijah ja Atticus mukaan lukien, seisahtuivat. Leijona pysähtyi myös ja karjaisi lujaa. Elijah, Cora ja merirosvot seisoivat yhtenä rykelmänä keskellä vihreää aukeaa, ja Nemean leijona kierteli heidän ympärillään, vaanien, pitäen heitä silmällä ja huomaten jokaisen liikkeen, jokaisen hengästyneen hengenvedon.
”Mitä se haluaa?” Atticus murahti. ”Nainen! Mitä se haluaa?”
Elijah mulkaisi Atticusta, mutta Cora ei edes vilkaissut mieheen vastatessaan: ”Minä… minä luulen, että se haluaa meidän lähtevän pois.”
”Emme me voi!” Elijah huudahti paniikin omaisesti, ja Nemean leijona murahti, saaden Elijahin vaientamaan ääntään. ”Äitini tarvitsee kultaisen omenan! Olemme tulleet näin pitkälle, emme voi perääntyä nyt!”
”Rauhoitu, Elijah”, Cora sanoi. ”Emme ole perääntymässä.”
Elijah hengitti raskaasti ja tunsi painon nousevan harteiltaan. Jo hetken, pienen hetken, hän oli luullut, että Cora ja muut haluaisivat peruuttaa koko jutun. Se oli saanut Elijahin hätääntymään, säikähtämään, että hän oli tehnyt kaikki tekonsa matkan aikana turhaan. Alkanut epäilemään omaa uskoaan turhaan. Mutta Coran sanat rauhoittivat Elijahia, ja saivat hänen mielensä rauhoittumaan.
”Mitä me sitten teemme, nainen?” Atticus kysyi, ja mulkoili Nemean leijonaa. ”Miten me selviämme tästä?”
”Minä… voisin yrittää lumota sen”, Cora sanoi hiljaa, pitäen Nemean leijonaa koko ajan tiukasti silmällä. ”Uskon, että jos saan lumottua leijonan, joku teistä voi yrittää iskeä miekan sen silmään.”
”Luuletko, että se toimisi?” Elijah kysyi. ”Jos sen nahkaa ei kerran lävistä mikään muu, kuin sen omat kynnet, miksi uskot, että sen silmät olisivat sen heikko kohta?”
Cora kohautti harteitaan. ”Kaikilla on heikko kohta.”
”Olet oikeassa”, Atticus sanoi. ”Vapauttakaa minut, niin minä tapan tuon otuksen.”
Merirosvot seurasivat hiljaisina, kuinka Elijah ja Cora vaihtoivat katseita. Heidän sanaton viestintänsä oli kuitenkin selvää; olisiko Atticukseen luottamista? Voisivatko he leikata hänen kätensä vapaiksi ja aseistaa hänet?
”Se on huono idea”, Elijah mutisi Coralle.
”Atticus on merirosvoista nopein ja hurjin”, Cora sanoi. ”Hänellä on parhaimmat mahdollisuudet onnistua iskussa.”
”Olet oikeassa jälleen, nainen”, Atticus sanoi ja nosti leukaansa ylpeästi. ”No, pappi, miten on?”
Elijah oli kahden vaiheilla. Hän ei halunnut päästää Atticusta vapaaksi. Hän ei luottanut mieheen, eikä halunnut antaa tälle miekkaa, jolla hän voisi hyökätä Coran ja Elijahin kimppuun.
Mutta Elijah tajusi myös, että hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Cora oli oikeassa, Atticus oli heidän paras mahdollisuutensa Nemean leijonan päihittämisessä. Ja kun asiaa oikein ajatteli, ei Atticuksellakaan ollut paljoa vaihtoehtoja, jos hän mieli selvitä hengissä. Entisen kapteenin olisi pakko puhaltaa yhteen hiileen Elijahin, Coran ja merirosvojen kanssa, jos hän ei halunnut samaa kohtaloa kuin Ruben.
”Hyvä on”, Elijah myöntyi lopulta. ”Mutta älä edes harkitse tekeväsi mitään typerää.”
”Mitä minä muka voisin tehdä?” Atticus kysyi. ”Haluan auttaa teitä saamaan ne omenat. Sen jälkeen minulle on ihan sama, mitä teette.”
”Et janoa siis kostoa?” Cora kysyi.
”Kunhan poimimme tarpeeksi omenoita Ladonin kukistumisen jälkeen, minä olen tyytyväinen”, Atticus ilmoitti.
”Avatkaa hänen siteensä”, Elijah komensi, toivoen, että hän ei tehnyt suurta virhettä. Tate vilkaisi leijonaa, ja hivuttautui sitten hitaasti lähemmäksi Atticusta. Leijona seurasi hänen jokaista liikettään, ja murahti, kun Tate veti puukon vyöstään. Yhdellä nopealla liikkeellä Tate vapautti Atticuksen.
Atticus otti puukon Tatelta ja puristi sitä kädessään.
”Nostakaa sammalta maasta, ja tukkikaa korvanne”, Cora neuvoi miehistöä. He tekivät niin, hitaasti, ettei leijona ärsyyntyisi, ja lopulta Elijah oli ainoa, jolla ei ollut sammalta korvissaan; hän oli ainoa, johon Coran laulu ei vaikuttanut.
”Alahan laulamaan, nainen”, Atticus murahti.
Cora vilkaisi Elijahia, joka nyökkäsi, ja sitten Cora alkoi laulamaan. Hänen kaunis äänensä kaikui viidakossa, saaden kaikki linnut vaikenemaan ja merirosvot nostamaan kätensä korvilleen, peittääkseen kaiken mahdollisen äänen, joka saattaisi päästä sammaleen lävitse.
Nemean leijona tuijotti nyt Coraa silmä kovana, eikä se liikauttanut korvaansakkaan. Sen kaikki lihakset olivat jännittyneinä. Mutta se ei sulkenut silmiään, hoiperrellut tai mitään muutakaan. Nemean leijona seisoi kuin patsas paikoillaan.
Atticus ja Elijah vilkaisivat toisiaan kummastuneina, mutta sitten ajatus hiipi Elijahin päähän – vain vaivoin, koska Coran kaunis laulu oli vienyt hänen kaiken huomionsa – ja hän nosti kätensä ilmaan ja heilutti niitä.
Nemean leijona ei reagoinut.
”Onko se transsissa?” Atticus kysyi.
Elijah avasi suunsa vastatakseen, mutta ei kerennyt, kun Cora alkoi viittelöimään heille, että Atticuksen pitäisi iskeä. Cora näytti kärsivältä, kai laulaminen vaati veronsa hänestä. Huoli kasvoi Elijahin sisällä.
Atticus liikkui lähemmäksi leijonaa, ja juuri kun hän kohotti kätensä iskeäkseen puukon eläimen silmään, se käänsi katseensa Atticukseen ja karjaisi.
Cora lopetti laulamisen. ”Se ei toimi enää! Iske, Atticus!”
Leijona hyökkäsi Atticuksen kimppuun heti Coran sanojen jälkeen. Sen kynnet viilsivät isot haavat Atticuksen kylkiin ja mies karjui. Elijah, Cora ja merirosvo miehistö seisoivat avuttomina ja tuijottivat, kuinka Atticus rimpuili Nemean leijonan alla. Vaivihkaa merirosvot ottivat sammaleet pois korvistaan ja kauhu taistelun äänien kuulemisesta levisi heidän kasvoilleen.
Juuri kun Nemean leijona avasi suunsa puraistakseen Atticuksen kahtia kuin risun, Atticus survaisi puukon leijonan silmään. Se karjui, perääntyi ja puukko törrötti sen silmästä. Leijona hoiperteli taaksepäin, ja silloin Atticus kompuroi jaloilleen ja hyökkäsi leijonan kimppuun.
”Hänen täytyy olla hulluin mies, kenet olen koskaan tavannut”, Elijah mutisi hiljaa, katsellen ihmeissään ja ehkä vähän ihaillen, kuinka Atticus paini raivoisasti haavoittuneen ja puolisokean leijonan kanssa. Nemean leijona yritti raapia ja purra sokeasti ympäriinsä, kivun ja raivon vallassa, mutta Atticus, huolimatta siitä, että hän oli loukkaantunut ja vuosi verta, väisteli ketterästi, kunnes pääsi tarttumaan puukkoon, joka törrötti leijonan silmästä.
Atticus kiskaisi puukon irti, saaden Nemean leijonan karjumaan valtaisasti, ja sitten Atticus iski puukon leijonan toiseen silmään. Leijona oli sokaistunut, ja hirveissä kivuissa. Peto karjui ja perääntyi. Haisteli ilmaa, valitti ja murisi.
”Nyt se ei ainakaan näe meitä”, Atticus totesi perääntyessään entisen miehistönsä ja Elijahin sekä Coran luokse. ”Se on paljon vähemmän vaarallinen nyt.”
”Mutta se on silti elossa”, Elijah totesi.
”Siispä suosittelen, että alamme hiipimään hiljaa eteenpäin”, Atticus kivahti.
Ja niin he tekivät. Atticus ei suostunut palauttamaan puukkoa Tatelle, vaan sanoi, että jos he löytäisivät Ladonin puutarhan, hän tarvitsi jotain, millä puolustaa itseään.
Nemean leijona ei seurannut heitä, ja pian se katosi näkyvistä. Saaren vartija oli nyt sokea, mutta yhä vaarallinen. Heidän olisi parasta välttää sitä, ja Elijah tiesi sen. Hän oli yllättynyt, että Atticus oli pärjännyt leijonalle. Vielä yllättyneempi hän oli, että Atticus oli edelleen jaloillaan; hänen haavansa olivat syviä, ne vuosivat verta ja jokaisen askeleen täytyi sattua entiseen kapteeniin äärettömästi. Mutta mies ei luovuttanut, ja Elijahin oli pakko salaa tuntea pientä ihailua miestä kohtaan. Atticus jatkoi kulkuansa joukon mukana, sitkeästi ja määrätietoisesti.
Mutta jokin Elijahin sisällä huusi vaaraa. Hän ei edelleenkään luottanut Atticukseen. Hän oli vuoren varma, että mies suunnitteli jotain kataluuksia. Että kun he sitä vähiten odottaisivat, Atticus pettäisi heidät ja kääntäisi takkinsa.
Cora kosketti Elijahin olkapäätä. ”Onko meillä suunnitelmaa Ladonin varalle?”
Elijah kohautti olkapäitään. ”Syötetään Atticus sille.”
Cora pyöräytti silmiään.
”Hah, hah. Oikeasti, mitä me teemme lohikäärmeen suhteen?”
”Murehditaan sitä sitten, kun oikeasti löydämme sen hemmetin puutarhan”, Elijah ärähti, ja yllättyi itsekin ärtyneisyydestään. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tiuskia. Minä vain… olen stressaantunut.”
Ja sitä Elijah totisesti oli. Huoli Atticuksen epäluotettavuudesta, pelko siitä, että he eivät löytäisikkään puutarhaa ja omenoita, jäysti Elijahia sisältäpäin. Hän ei tiennyt miten päin pitäisi olla, niin paljon häntä ahdisti, mutta hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin jatkaa eteenpäin. Pysyä vahvana. Jos ei itsensä takia, niin Abigailin takia. Hänen äitinsä tarvitsi omenan, olettaen, että hän yhä sinnitteli elävien kirjoissa.
Ajatus siitä, että hänen äitinsä olisi kuollut sillä välin kun Elijah seikkaili merillä sai Elijahin värähtämään kauhusta.
”Onko kaikki hyvin?” Cora kysyi hiljaa.
”Olen huolissani äidistäni”, Elijah tunnusti. ”Mutta ei murehdita sitä nyt. Meillä on tärkeämpiäkin asioita murehdittavana.”
He kävelivät eteenpäin, maasto oli nyt avonaista ja kulkeminen oli helppoa. He kulkivat päämäärättömästi, koska kukaan ei ollut varma, missä Ladonin puutarha tarkalleen ottaen sijaitsi.
Elijah kuitenkin uskoi, että he olivat lähellä. Miksi muuten Nemean leijona olisi ollut vartioimassa kiviportteja? Hän oli jännittynyt, odottaen kokoajan leijonan hyökkäävän jostain, tai jonkun muun mytologisen olennon ilmestyvän, mutta missään ei näkynyt ristin sielua.
Äkisti Cora, joka oli johtanut Elijahin kanssa joukkiota, pysähtyi ja nykäisi Elijahia kädestä. Elijah katsahti naiseen, sitten siihen suuntana mihin nainen katsoi ja hänen suunsa loksahti auki.
Heidän edessään oli valtaisi kallio. Se jatkui molempiin suuntiin loputtomiin ja keskellä sitä, suoraan heidän edessään, oli syvältä näyttävä vesialue, ja vesiputous.
He olivat umpikujassa.
”Mitä nyt tehdään?” Elijah kysyi.
Cora hyssytti häntä. ”Aistin jotain…”
Merirosvot, Atticus ja Elijah liikehtivät levottomasti kun Cora käveli lähemmäksi syvää vettä mihin vesiputouksen vesi laskeutui. Cora kääntyi katsomaan miehiä.
”Aistin veden virtauksen. Tuolla on vedenalainen tunneli”, Cora sanoi, ja osoitti vesiputousta.
”Et ole tosissasi”, Atticus kivahti. ”Meidänkö pitäisi muka uida vesiputouksen alitse ja sukeltaa ties kuinka pitkä matka veden alla, eikä kukaan tiedä saammeko sukelluksen päätteksi edes happea. Mitä jos siellä on vain joku helvetin luola, jossa ei ole pintaa ollenkaan?”
Merirosvo miehistö mumisi Atticuksen takana, epäilevinä ja… Elijah siristi silmiään. Peloissaan? Eivät kai merirosvot olleet peloissaan?
”Minä menen edeltä”, Cora ilmoitti. ”Palaan takaisin kertomaan, mitä toisella puolella on.”
”Oletko varma tästä, Cora?” Elijah kysyi.
”Olen”, Cora sanoi itsevarmasti. ”Ladonin puutarha on lähempänä kuin uskottekaan.”
Sitten Cora häikäilemättömästi otti Elijahin takin pois, ja ennen kuin kukaan kerkesi kunnolla edes näkemään Coran alastonta vartaloa, nainen sukelsi veteen. Miehet kerkesivät näkemään pyrstön vilahtavan pinnan alapuolella, ja sitten Cora katosi.
Elijah katsoi sivusilmällään Atticukseen, joka pyöritteli puukkoa kädessään. Iskisikö Atticus nyt, kun Cora ei ollut enää paikalla? Elijah jännittyi, mutta sekunnit kuluivat, eikä Atticus tehnyt elettäkään hyökätäkseen.
Cora palasi takaisin, ilmestyen veden pintaan elegantisti, kauniina kuten aina, pitkät hiukset liimaantuneena ihoon kiinni.
”Noin minuutin sukellus ja sitten pystyy uimaan pintaan”, Cora sanoi ja katsoi sitten Elijahiin. ”Elijah… Ladonin puutarha on siellä.”
Jännitys kupli Elijahin sisällä, ja hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt Coran sanojen myötä. He olivat löytäneet puutarhan. He olivat tehneet sen!
”Entä Ladon?” Elijah kysyi. ”Oliko… onko Ladon todellinen? Oliko se siellä?”
Cora puristi huulensa tiukkaan viivaan ja nyökkäsi. ”Uskon niin. En kerennyt näkemään, koska kävin vain nopeasti pinnalla, mutta puutarha se oli aivan varmasti.”
”Kuinka sinä, kala, oletat, että me pystymme uimaan ja pidättämään hengitystä minuutin ajan?” keskeytti Atticus heidän keskustelunsa.
”Uikaa nopeasti”, Cora kivahti, ja kohotti kätensä vedestä ja ojensi sen Elijahille. ”Seuraatko minua?”
Elijah henkäisi ja nyökkäsi. ”Vaikka maailman ääriin.”
”Siellä me taidamme jo olla.”
Elijah tarttui Coran käteen ja laskeutui veteen. Se oli kylmää, mutta se ei haitannut Elijahia. Pappi vilkaisi vielä maalla seisovia merirosvoja.
”Tulkaa, Cora pitää huolen, että ette huku”, Elijah vakuutti.
Atticus tuhahti. ”Onpa ironista.”
”Pää kiinni”, Elijah kivahti. ”Tai voit jäädä tänne, jääpähän enemmän omenoita meille.”
Atticus kurtisti kulmiaan ja puristi huulensa yhteen ennen kuin marssi veteen. Muut merirosvot seurasivat perässä. Yhtä aikaa he kaikki vetivät keuhkonsa täyteen ilmaa, paitsi Cora, ja sukelsivat.
Vesi oli niin kirkasta, että Elijah näki eteensä vaivattomasti. Hän tunsi Coran puristavan kättänsä, ja vetävän häntä eteenpäin. Elijah alkoi uimaan ja pian he olivat vedenalaisessa tunnelissa ja oli pimeää. Juuri kun hänen happensa oli loppumaisillaan, vesi kirkastui taas, Cora nousi ylöspäin ja he pulpahtivat pintaan.
Merirosvot yksi kerrallaan pulpahtivat myös pintaan heidän takanaan. Elijah laski heidät, ja totesi kaikkien selvinneen perille, jopa Atticuksen.
Sitten Elijah tunsi kuinka Cora nyki hänen kättään, ja kun hän kääntyi ympäri hän näki puun. Yhden suuren, valtavan omenapuun, jonka ympärille oli kietoutunut satapäinen lohikäärme, Ladon.
Ladonilla ei ollut jalkoja, vaan käärmemäinen ruumis, kaikki ne päät ja silmät, jotka tuijottivat herkeämättä Elijahia ja kumppaneita. Silmät, jotka eivät koskaan nukkuneet.
Ja sitten Elijah kuuli sen. Äänen, joka ei tullut mistään ulkopuolelta. Se tuli hänen päänsä sisältä.
Ketä olette te rohkeat, jotka uskalsitte uhmata Nemean leijonaa ja astua puutarhaani?
Elijah katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Ilmeistä hän tajusi, että muutkin olivat kuulleet äänen päänsä sisällä. Hän ei ollut tullut hulluksi.
”Se on Ladon”, Cora kuiskasi. ”Se puhuu mieleesi. Vastaa sille.”
”Olen pappi Elijah”, Elijah sanoi ääni vavisten, mutta sitten hän kohenti ryhtiään ja yritti puhua vahvemmin. ”Ja tässä ovat matkakumppanini.”
Pappi? Kristinuskon pappi? Mitä pappi tekee mytologioiden puutarhassa merenneidon kanssa?
Kaikki olivat hiiren hiljaa, kuunnellen tarkasti Elijahin ja Ladonin keskustelua, jossa Elijah puhui ääneen ja Ladon heidän kaikkien mieleen.
”Tulin etsimään parannuskeinoa”, Elijah vastasi, ja kohtasi lohikäärmeen pelottavan, loputtomien silmien tuijotuksen. ”Äitini on sairas, hyvin sairas. Tahdon pelastaa hänet.”
Lohikäärmeen suu ei liikkunut, mutta ääni kaikui Elijahin päässä.
Pelastaa äitisi! Oletko sinä, pappi, sankari? Puolijumala?
”Ei, en ole”, Elijah sanoi. ”Olen tavallinen pappi, joka rakastaa äitiään. En ole niin kuin tarinoiden sankarit, en ole Herakles.”
Ja käänsit selkäsi uskollesi, tullen hakemaan minun omenoitani, minun puutarhastani. Vain sankarit ovat rohjenneet astua puutarhaani ja yrittää ottaa omenan. Kysyn uudestaan; oletko, pappi, sankari?
Elijah oli vaiti tovin, ennen kuin hän puhui.
”Olen mitä minun tarvitsee olla pelastaakseni äitini”, hän sanoi viimein.
Mutta oletko omenan arvoinen? Saamme nähdä… saamme nähdä…
Ja sitten lohikäärme alkoi purkautumaan puun rungon ympäriltä, sen valtava käärmemäinen vartalo kieppuen irti puusta, ja sitten päät kohosivat korkealle ilmaan, kun lohikäärme kohottautui valtavan puun eteen suojelemaan sitä.
”Elijah”, Cora sihahti, jättäen huomiotta levottomasti heidän takanaan vedessä liikuskelevat merirosvot ja entisen kapteenin. ”Katso puuta...”
Elijah katsoi puuta, nyt kun lohikäärme Ladon oli siirtänyt ne sadat päänsä sen edestä ja saman tien hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi pudonnut mahaan. Tumma pilvi siirtyi hänen ylleen ja pudotti sateen hänen mieleensä. Tuntui, kuin hänen sisällään olisi myrkkyä, niin pahoinvoiva Elijah oli, kun hän tajusi, mitä hän edessään näki.
Kultaisia omenoita oli vain kolme.
”Mikä helvetti se on?” Tate kuiskasi Elijahin takaa.
Elijah ei kyennyt vastaamaan. Ei sillä, että hän olisi paljoa muistanutkaan. Hän tunnistileijonan, mutta hän ei muistanutmitään yksityiskohtia leijonasta, kuten miten sen voisi päihittää.
”Se on Nemean leijona”, Cora sanoi hiljaa, pitäen leijonaa koko ajan silmällä. Se ei liikkunut, se ei edes silmiään räpäyttänyt. Se vain tuijotti heitä.
”Mitä me teemme?” eräs toinen merirosvo kysyi.
”Tapamme sen tietysti”, Tate kivahti ja veti miekkansa esiin. Elijah ei kerennyt silmäänsä räpäyttää, kun Nemean leijona jo karjaisi ja otti uhkaavan askeleen heitä kohti saman tien, kun Tate veti miekkansa huotrastaan.
”Ei sitä miekalla tapeta, typerys”, Cora kivahti.
”Eikö?” Tate ja Elijah älähtivät yhteen ääneen.
”Ei”, Cora sanoi. ”Nemean leijonan nahka on kuin panssari. Sitä ei lävistä mikään muu kuin sen omat kynnet.”
”Tästä tuli juuri niin paljon vaikeampaa”, Elijah huokaisi. Hän tiesi, että hänen pitäisi olla kauhusta kankea, mutta lähinnä hän oli sanaton. Nemean leijona oli niin vaikuttava näky. Uskomaton ja kaunis, mutta samaan aikaan vaarallinen ja tappava. ”Mitä me sitten teemme? Miten pääsemme sen ohitse?”
”En tiedä”, Cora sanoi hiljaa, ja yritti ottaa askeleen lähemmäksi Elijahia, mutta Nemean leijona murahti ja Cora jähmettyi paikoilleen. ”Kukaan ei saa liikkua. Meidän pitää nyt olla viisaita.”
”Mitä se täällä tekee? Luulin, että täällä ei ole kuin se lohikäärme, Ladon”, Elijah kysyi.
Hän ei ollut varautunut kohtaamaan tällaista petoa. Hän oli koko ajan pelännyt ja odottanut vain satapäistä lohikäärmettä, joka ei ikinä nukkunut. Se oli ollut hänen isoin murheensa. Nyt hän joutui sen karun todellisuuden eteen, että Ladon ei ollut heidän ainoa vastuksensa.
”Nemean leijona on saaren vartija”, Cora sanoi. ”Ladon on puutarhan vartija.”
”Tiesitkö sinä, että Nemean leijona olisi täällä?” Elijah tiuskaisi syyttävällä äänellä, mutta katui sitä samantien, kun hän näki Coran loukkaantuneen ilmeen.
”En tietenkään!” Cora tiuskaisi matalalla äänellä. ”Kuinka kehtaat syyttää minua? Minä tiesin, että saarella on vartija, mutta en minä osannut odottaa, että se olisi helvetin Nemean leijona!”
Elijah hätkähti Coran karskeille sanoille, mutta toipui nopeasti ja yritti hymyillä sovittelevasti naiselle. ”Olen pahoillani, ei olisi pitänyt epäillä sinua.”
”Vitut tästä!” Ruben karjaisi ja lähti juoksemaan pois päin. Atticus ei, kaikkien yllätykseksi, lähtenyt Rubenin matkaan, vaan jäi seisomaan paikoilleen kädet yhteen köytettyinä.
Nemean leijona karjaisi ja loikkasi eteenpäin. Elijah, Cora ja kaikki merirosvot syöksyivät sivuun leijonan juostessa heidän keskeltään Rubenin perään. He tuijottivat hämmentyneinä viidakkoon kadonneen leijonan ja Rubenin perään. Sitten he kuulivat karjuntaa, Rubenin kiljuntaa ja sitten kuoleman hiljaisuuden.
”Juoskaa!” Elijah huusi, toipuen järkytyksestä ensimmäisenä. Koko konkkaronkka lähti juoksemaan kohti kiviporttia ja he juoksivat siitä sisään. He olivat kauhea näky. Riutuneet ja likaiset merirosvot, jotka olivat juuri selviytyneet viidakon suosta, parrat ja hiukset takussa, juoksemassa henkensä edestä. Elijah ja Cora juoksivat kärjessä, muut tulivat aivan heidän kannoillaan.
”Se ei voinut olla näin helppoa!” Cora huusi Elijahille heidän juostessaan.
”Tiedän!” Elijah huusi hengästyneenä takaisin ja vilkaisi taakseen. ”Se tulee!”
Valtava leijona juoksi heidän perässään suurin harppauksin ja Elijah pystyi erottamaan punaista sen suupielessä. Ruben oli kuollut.
”Pysähtykää!” Cora karjaisi niin lujaa ja sellaisella auktoriteetillä, että jokainen merirosvoista, Elijah ja Atticus mukaan lukien, seisahtuivat. Leijona pysähtyi myös ja karjaisi lujaa. Elijah, Cora ja merirosvot seisoivat yhtenä rykelmänä keskellä vihreää aukeaa, ja Nemean leijona kierteli heidän ympärillään, vaanien, pitäen heitä silmällä ja huomaten jokaisen liikkeen, jokaisen hengästyneen hengenvedon.
”Mitä se haluaa?” Atticus murahti. ”Nainen! Mitä se haluaa?”
Elijah mulkaisi Atticusta, mutta Cora ei edes vilkaissut mieheen vastatessaan: ”Minä… minä luulen, että se haluaa meidän lähtevän pois.”
”Emme me voi!” Elijah huudahti paniikin omaisesti, ja Nemean leijona murahti, saaden Elijahin vaientamaan ääntään. ”Äitini tarvitsee kultaisen omenan! Olemme tulleet näin pitkälle, emme voi perääntyä nyt!”
”Rauhoitu, Elijah”, Cora sanoi. ”Emme ole perääntymässä.”
Elijah hengitti raskaasti ja tunsi painon nousevan harteiltaan. Jo hetken, pienen hetken, hän oli luullut, että Cora ja muut haluaisivat peruuttaa koko jutun. Se oli saanut Elijahin hätääntymään, säikähtämään, että hän oli tehnyt kaikki tekonsa matkan aikana turhaan. Alkanut epäilemään omaa uskoaan turhaan. Mutta Coran sanat rauhoittivat Elijahia, ja saivat hänen mielensä rauhoittumaan.
”Mitä me sitten teemme, nainen?” Atticus kysyi, ja mulkoili Nemean leijonaa. ”Miten me selviämme tästä?”
”Minä… voisin yrittää lumota sen”, Cora sanoi hiljaa, pitäen Nemean leijonaa koko ajan tiukasti silmällä. ”Uskon, että jos saan lumottua leijonan, joku teistä voi yrittää iskeä miekan sen silmään.”
”Luuletko, että se toimisi?” Elijah kysyi. ”Jos sen nahkaa ei kerran lävistä mikään muu, kuin sen omat kynnet, miksi uskot, että sen silmät olisivat sen heikko kohta?”
Cora kohautti harteitaan. ”Kaikilla on heikko kohta.”
”Olet oikeassa”, Atticus sanoi. ”Vapauttakaa minut, niin minä tapan tuon otuksen.”
Merirosvot seurasivat hiljaisina, kuinka Elijah ja Cora vaihtoivat katseita. Heidän sanaton viestintänsä oli kuitenkin selvää; olisiko Atticukseen luottamista? Voisivatko he leikata hänen kätensä vapaiksi ja aseistaa hänet?
”Se on huono idea”, Elijah mutisi Coralle.
”Atticus on merirosvoista nopein ja hurjin”, Cora sanoi. ”Hänellä on parhaimmat mahdollisuudet onnistua iskussa.”
”Olet oikeassa jälleen, nainen”, Atticus sanoi ja nosti leukaansa ylpeästi. ”No, pappi, miten on?”
Elijah oli kahden vaiheilla. Hän ei halunnut päästää Atticusta vapaaksi. Hän ei luottanut mieheen, eikä halunnut antaa tälle miekkaa, jolla hän voisi hyökätä Coran ja Elijahin kimppuun.
Mutta Elijah tajusi myös, että hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Cora oli oikeassa, Atticus oli heidän paras mahdollisuutensa Nemean leijonan päihittämisessä. Ja kun asiaa oikein ajatteli, ei Atticuksellakaan ollut paljoa vaihtoehtoja, jos hän mieli selvitä hengissä. Entisen kapteenin olisi pakko puhaltaa yhteen hiileen Elijahin, Coran ja merirosvojen kanssa, jos hän ei halunnut samaa kohtaloa kuin Ruben.
”Hyvä on”, Elijah myöntyi lopulta. ”Mutta älä edes harkitse tekeväsi mitään typerää.”
”Mitä minä muka voisin tehdä?” Atticus kysyi. ”Haluan auttaa teitä saamaan ne omenat. Sen jälkeen minulle on ihan sama, mitä teette.”
”Et janoa siis kostoa?” Cora kysyi.
”Kunhan poimimme tarpeeksi omenoita Ladonin kukistumisen jälkeen, minä olen tyytyväinen”, Atticus ilmoitti.
”Avatkaa hänen siteensä”, Elijah komensi, toivoen, että hän ei tehnyt suurta virhettä. Tate vilkaisi leijonaa, ja hivuttautui sitten hitaasti lähemmäksi Atticusta. Leijona seurasi hänen jokaista liikettään, ja murahti, kun Tate veti puukon vyöstään. Yhdellä nopealla liikkeellä Tate vapautti Atticuksen.
Atticus otti puukon Tatelta ja puristi sitä kädessään.
”Nostakaa sammalta maasta, ja tukkikaa korvanne”, Cora neuvoi miehistöä. He tekivät niin, hitaasti, ettei leijona ärsyyntyisi, ja lopulta Elijah oli ainoa, jolla ei ollut sammalta korvissaan; hän oli ainoa, johon Coran laulu ei vaikuttanut.
”Alahan laulamaan, nainen”, Atticus murahti.
Cora vilkaisi Elijahia, joka nyökkäsi, ja sitten Cora alkoi laulamaan. Hänen kaunis äänensä kaikui viidakossa, saaden kaikki linnut vaikenemaan ja merirosvot nostamaan kätensä korvilleen, peittääkseen kaiken mahdollisen äänen, joka saattaisi päästä sammaleen lävitse.
Nemean leijona tuijotti nyt Coraa silmä kovana, eikä se liikauttanut korvaansakkaan. Sen kaikki lihakset olivat jännittyneinä. Mutta se ei sulkenut silmiään, hoiperrellut tai mitään muutakaan. Nemean leijona seisoi kuin patsas paikoillaan.
Atticus ja Elijah vilkaisivat toisiaan kummastuneina, mutta sitten ajatus hiipi Elijahin päähän – vain vaivoin, koska Coran kaunis laulu oli vienyt hänen kaiken huomionsa – ja hän nosti kätensä ilmaan ja heilutti niitä.
Nemean leijona ei reagoinut.
”Onko se transsissa?” Atticus kysyi.
Elijah avasi suunsa vastatakseen, mutta ei kerennyt, kun Cora alkoi viittelöimään heille, että Atticuksen pitäisi iskeä. Cora näytti kärsivältä, kai laulaminen vaati veronsa hänestä. Huoli kasvoi Elijahin sisällä.
Atticus liikkui lähemmäksi leijonaa, ja juuri kun hän kohotti kätensä iskeäkseen puukon eläimen silmään, se käänsi katseensa Atticukseen ja karjaisi.
Cora lopetti laulamisen. ”Se ei toimi enää! Iske, Atticus!”
Leijona hyökkäsi Atticuksen kimppuun heti Coran sanojen jälkeen. Sen kynnet viilsivät isot haavat Atticuksen kylkiin ja mies karjui. Elijah, Cora ja merirosvo miehistö seisoivat avuttomina ja tuijottivat, kuinka Atticus rimpuili Nemean leijonan alla. Vaivihkaa merirosvot ottivat sammaleet pois korvistaan ja kauhu taistelun äänien kuulemisesta levisi heidän kasvoilleen.
Juuri kun Nemean leijona avasi suunsa puraistakseen Atticuksen kahtia kuin risun, Atticus survaisi puukon leijonan silmään. Se karjui, perääntyi ja puukko törrötti sen silmästä. Leijona hoiperteli taaksepäin, ja silloin Atticus kompuroi jaloilleen ja hyökkäsi leijonan kimppuun.
”Hänen täytyy olla hulluin mies, kenet olen koskaan tavannut”, Elijah mutisi hiljaa, katsellen ihmeissään ja ehkä vähän ihaillen, kuinka Atticus paini raivoisasti haavoittuneen ja puolisokean leijonan kanssa. Nemean leijona yritti raapia ja purra sokeasti ympäriinsä, kivun ja raivon vallassa, mutta Atticus, huolimatta siitä, että hän oli loukkaantunut ja vuosi verta, väisteli ketterästi, kunnes pääsi tarttumaan puukkoon, joka törrötti leijonan silmästä.
Atticus kiskaisi puukon irti, saaden Nemean leijonan karjumaan valtaisasti, ja sitten Atticus iski puukon leijonan toiseen silmään. Leijona oli sokaistunut, ja hirveissä kivuissa. Peto karjui ja perääntyi. Haisteli ilmaa, valitti ja murisi.
”Nyt se ei ainakaan näe meitä”, Atticus totesi perääntyessään entisen miehistönsä ja Elijahin sekä Coran luokse. ”Se on paljon vähemmän vaarallinen nyt.”
”Mutta se on silti elossa”, Elijah totesi.
”Siispä suosittelen, että alamme hiipimään hiljaa eteenpäin”, Atticus kivahti.
Ja niin he tekivät. Atticus ei suostunut palauttamaan puukkoa Tatelle, vaan sanoi, että jos he löytäisivät Ladonin puutarhan, hän tarvitsi jotain, millä puolustaa itseään.
Nemean leijona ei seurannut heitä, ja pian se katosi näkyvistä. Saaren vartija oli nyt sokea, mutta yhä vaarallinen. Heidän olisi parasta välttää sitä, ja Elijah tiesi sen. Hän oli yllättynyt, että Atticus oli pärjännyt leijonalle. Vielä yllättyneempi hän oli, että Atticus oli edelleen jaloillaan; hänen haavansa olivat syviä, ne vuosivat verta ja jokaisen askeleen täytyi sattua entiseen kapteeniin äärettömästi. Mutta mies ei luovuttanut, ja Elijahin oli pakko salaa tuntea pientä ihailua miestä kohtaan. Atticus jatkoi kulkuansa joukon mukana, sitkeästi ja määrätietoisesti.
Mutta jokin Elijahin sisällä huusi vaaraa. Hän ei edelleenkään luottanut Atticukseen. Hän oli vuoren varma, että mies suunnitteli jotain kataluuksia. Että kun he sitä vähiten odottaisivat, Atticus pettäisi heidät ja kääntäisi takkinsa.
Cora kosketti Elijahin olkapäätä. ”Onko meillä suunnitelmaa Ladonin varalle?”
Elijah kohautti olkapäitään. ”Syötetään Atticus sille.”
Cora pyöräytti silmiään.
”Hah, hah. Oikeasti, mitä me teemme lohikäärmeen suhteen?”
”Murehditaan sitä sitten, kun oikeasti löydämme sen hemmetin puutarhan”, Elijah ärähti, ja yllättyi itsekin ärtyneisyydestään. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus tiuskia. Minä vain… olen stressaantunut.”
Ja sitä Elijah totisesti oli. Huoli Atticuksen epäluotettavuudesta, pelko siitä, että he eivät löytäisikkään puutarhaa ja omenoita, jäysti Elijahia sisältäpäin. Hän ei tiennyt miten päin pitäisi olla, niin paljon häntä ahdisti, mutta hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin jatkaa eteenpäin. Pysyä vahvana. Jos ei itsensä takia, niin Abigailin takia. Hänen äitinsä tarvitsi omenan, olettaen, että hän yhä sinnitteli elävien kirjoissa.
Ajatus siitä, että hänen äitinsä olisi kuollut sillä välin kun Elijah seikkaili merillä sai Elijahin värähtämään kauhusta.
”Onko kaikki hyvin?” Cora kysyi hiljaa.
”Olen huolissani äidistäni”, Elijah tunnusti. ”Mutta ei murehdita sitä nyt. Meillä on tärkeämpiäkin asioita murehdittavana.”
He kävelivät eteenpäin, maasto oli nyt avonaista ja kulkeminen oli helppoa. He kulkivat päämäärättömästi, koska kukaan ei ollut varma, missä Ladonin puutarha tarkalleen ottaen sijaitsi.
Elijah kuitenkin uskoi, että he olivat lähellä. Miksi muuten Nemean leijona olisi ollut vartioimassa kiviportteja? Hän oli jännittynyt, odottaen kokoajan leijonan hyökkäävän jostain, tai jonkun muun mytologisen olennon ilmestyvän, mutta missään ei näkynyt ristin sielua.
Äkisti Cora, joka oli johtanut Elijahin kanssa joukkiota, pysähtyi ja nykäisi Elijahia kädestä. Elijah katsahti naiseen, sitten siihen suuntana mihin nainen katsoi ja hänen suunsa loksahti auki.
Heidän edessään oli valtaisi kallio. Se jatkui molempiin suuntiin loputtomiin ja keskellä sitä, suoraan heidän edessään, oli syvältä näyttävä vesialue, ja vesiputous.
He olivat umpikujassa.
”Mitä nyt tehdään?” Elijah kysyi.
Cora hyssytti häntä. ”Aistin jotain…”
Merirosvot, Atticus ja Elijah liikehtivät levottomasti kun Cora käveli lähemmäksi syvää vettä mihin vesiputouksen vesi laskeutui. Cora kääntyi katsomaan miehiä.
”Aistin veden virtauksen. Tuolla on vedenalainen tunneli”, Cora sanoi, ja osoitti vesiputousta.
”Et ole tosissasi”, Atticus kivahti. ”Meidänkö pitäisi muka uida vesiputouksen alitse ja sukeltaa ties kuinka pitkä matka veden alla, eikä kukaan tiedä saammeko sukelluksen päätteksi edes happea. Mitä jos siellä on vain joku helvetin luola, jossa ei ole pintaa ollenkaan?”
Merirosvo miehistö mumisi Atticuksen takana, epäilevinä ja… Elijah siristi silmiään. Peloissaan? Eivät kai merirosvot olleet peloissaan?
”Minä menen edeltä”, Cora ilmoitti. ”Palaan takaisin kertomaan, mitä toisella puolella on.”
”Oletko varma tästä, Cora?” Elijah kysyi.
”Olen”, Cora sanoi itsevarmasti. ”Ladonin puutarha on lähempänä kuin uskottekaan.”
Sitten Cora häikäilemättömästi otti Elijahin takin pois, ja ennen kuin kukaan kerkesi kunnolla edes näkemään Coran alastonta vartaloa, nainen sukelsi veteen. Miehet kerkesivät näkemään pyrstön vilahtavan pinnan alapuolella, ja sitten Cora katosi.
Elijah katsoi sivusilmällään Atticukseen, joka pyöritteli puukkoa kädessään. Iskisikö Atticus nyt, kun Cora ei ollut enää paikalla? Elijah jännittyi, mutta sekunnit kuluivat, eikä Atticus tehnyt elettäkään hyökätäkseen.
Cora palasi takaisin, ilmestyen veden pintaan elegantisti, kauniina kuten aina, pitkät hiukset liimaantuneena ihoon kiinni.
”Noin minuutin sukellus ja sitten pystyy uimaan pintaan”, Cora sanoi ja katsoi sitten Elijahiin. ”Elijah… Ladonin puutarha on siellä.”
Jännitys kupli Elijahin sisällä, ja hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt Coran sanojen myötä. He olivat löytäneet puutarhan. He olivat tehneet sen!
”Entä Ladon?” Elijah kysyi. ”Oliko… onko Ladon todellinen? Oliko se siellä?”
Cora puristi huulensa tiukkaan viivaan ja nyökkäsi. ”Uskon niin. En kerennyt näkemään, koska kävin vain nopeasti pinnalla, mutta puutarha se oli aivan varmasti.”
”Kuinka sinä, kala, oletat, että me pystymme uimaan ja pidättämään hengitystä minuutin ajan?” keskeytti Atticus heidän keskustelunsa.
”Uikaa nopeasti”, Cora kivahti, ja kohotti kätensä vedestä ja ojensi sen Elijahille. ”Seuraatko minua?”
Elijah henkäisi ja nyökkäsi. ”Vaikka maailman ääriin.”
”Siellä me taidamme jo olla.”
Elijah tarttui Coran käteen ja laskeutui veteen. Se oli kylmää, mutta se ei haitannut Elijahia. Pappi vilkaisi vielä maalla seisovia merirosvoja.
”Tulkaa, Cora pitää huolen, että ette huku”, Elijah vakuutti.
Atticus tuhahti. ”Onpa ironista.”
”Pää kiinni”, Elijah kivahti. ”Tai voit jäädä tänne, jääpähän enemmän omenoita meille.”
Atticus kurtisti kulmiaan ja puristi huulensa yhteen ennen kuin marssi veteen. Muut merirosvot seurasivat perässä. Yhtä aikaa he kaikki vetivät keuhkonsa täyteen ilmaa, paitsi Cora, ja sukelsivat.
Vesi oli niin kirkasta, että Elijah näki eteensä vaivattomasti. Hän tunsi Coran puristavan kättänsä, ja vetävän häntä eteenpäin. Elijah alkoi uimaan ja pian he olivat vedenalaisessa tunnelissa ja oli pimeää. Juuri kun hänen happensa oli loppumaisillaan, vesi kirkastui taas, Cora nousi ylöspäin ja he pulpahtivat pintaan.
Merirosvot yksi kerrallaan pulpahtivat myös pintaan heidän takanaan. Elijah laski heidät, ja totesi kaikkien selvinneen perille, jopa Atticuksen.
Sitten Elijah tunsi kuinka Cora nyki hänen kättään, ja kun hän kääntyi ympäri hän näki puun. Yhden suuren, valtavan omenapuun, jonka ympärille oli kietoutunut satapäinen lohikäärme, Ladon.
Ladonilla ei ollut jalkoja, vaan käärmemäinen ruumis, kaikki ne päät ja silmät, jotka tuijottivat herkeämättä Elijahia ja kumppaneita. Silmät, jotka eivät koskaan nukkuneet.
Ja sitten Elijah kuuli sen. Äänen, joka ei tullut mistään ulkopuolelta. Se tuli hänen päänsä sisältä.
Ketä olette te rohkeat, jotka uskalsitte uhmata Nemean leijonaa ja astua puutarhaani?
Elijah katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Ilmeistä hän tajusi, että muutkin olivat kuulleet äänen päänsä sisällä. Hän ei ollut tullut hulluksi.
”Se on Ladon”, Cora kuiskasi. ”Se puhuu mieleesi. Vastaa sille.”
”Olen pappi Elijah”, Elijah sanoi ääni vavisten, mutta sitten hän kohenti ryhtiään ja yritti puhua vahvemmin. ”Ja tässä ovat matkakumppanini.”
Pappi? Kristinuskon pappi? Mitä pappi tekee mytologioiden puutarhassa merenneidon kanssa?
Kaikki olivat hiiren hiljaa, kuunnellen tarkasti Elijahin ja Ladonin keskustelua, jossa Elijah puhui ääneen ja Ladon heidän kaikkien mieleen.
”Tulin etsimään parannuskeinoa”, Elijah vastasi, ja kohtasi lohikäärmeen pelottavan, loputtomien silmien tuijotuksen. ”Äitini on sairas, hyvin sairas. Tahdon pelastaa hänet.”
Lohikäärmeen suu ei liikkunut, mutta ääni kaikui Elijahin päässä.
Pelastaa äitisi! Oletko sinä, pappi, sankari? Puolijumala?
”Ei, en ole”, Elijah sanoi. ”Olen tavallinen pappi, joka rakastaa äitiään. En ole niin kuin tarinoiden sankarit, en ole Herakles.”
Ja käänsit selkäsi uskollesi, tullen hakemaan minun omenoitani, minun puutarhastani. Vain sankarit ovat rohjenneet astua puutarhaani ja yrittää ottaa omenan. Kysyn uudestaan; oletko, pappi, sankari?
Elijah oli vaiti tovin, ennen kuin hän puhui.
”Olen mitä minun tarvitsee olla pelastaakseni äitini”, hän sanoi viimein.
Mutta oletko omenan arvoinen? Saamme nähdä… saamme nähdä…
Ja sitten lohikäärme alkoi purkautumaan puun rungon ympäriltä, sen valtava käärmemäinen vartalo kieppuen irti puusta, ja sitten päät kohosivat korkealle ilmaan, kun lohikäärme kohottautui valtavan puun eteen suojelemaan sitä.
”Elijah”, Cora sihahti, jättäen huomiotta levottomasti heidän takanaan vedessä liikuskelevat merirosvot ja entisen kapteenin. ”Katso puuta...”
Elijah katsoi puuta, nyt kun lohikäärme Ladon oli siirtänyt ne sadat päänsä sen edestä ja saman tien hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi pudonnut mahaan. Tumma pilvi siirtyi hänen ylleen ja pudotti sateen hänen mieleensä. Tuntui, kuin hänen sisällään olisi myrkkyä, niin pahoinvoiva Elijah oli, kun hän tajusi, mitä hän edessään näki.
Kultaisia omenoita oli vain kolme.