Starbucksin jono oli pitkä. Jani seisoi jonossa ja vaihteli painoa jalalta toiselle. Hän tuijotteli tarjolla olevia takeaway-mukeja. Ne olivat punaisia ja niin jouluisia, että Janin teki pahaa edes katsoa. Hän ei varsinaisesti ollut jouluihmisiä. Ei siksi, että hän vihaisi joulua, mutta pikemminkin siksi, että hän ei ymmärtänyt sitä hössötystä. Hänen äitinsä stressasi joulun aikaan enemmän kuin milloinkaan muuten vuoden mittaan; stressasi lahjoista, jouluruoasta ja ties mistä milloinkin. Jani ei halunnut lähteä mukaan sellaiseen turhan stressin ottamiseen. Hän oli rento tyyppi ja halusi vain saada sen kuuman kaakaon venti-koossa ilman, että joku hyppisi hänen naamalleen toivotellen hyvää joulua. Jouluaatto olisi kolmen päivän päästä ja Jani oli jo korviaan myöten täynnä ihmisiä, jotka toivottivat hänelle hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Kuinka joulu voisi olla hyvä, kun Jani viettäisi sen yksin, taas. Tai no, totta kai hänellä oli seuranaan äiti, oli ollut joka ikinen vuosi viimeisen 23 vuoden ajan. Se oli aina vain Jani ja hänen äitinsä. He kaksi vastaan muu maailma. Mutta Jani oli silti yksin. Ei hän käynyt ulkona, kaverit olivat lakanneet pitämästä yhteyttä ja seurustelu? No jaa. Ottaen huomioon kuinka paljon Janin äiti rakasti joulua, oli ihme, että Janista oli tullut niin negatiivinen joulun suhteen. Tai ehkä se johtui juuri siitä, että hänen äitinsä oli niin yliampuvan jouluinen aina. Joka-ikinen-vuosi. Janin katse osui pieneen joulukuuseen kahvilan nurkassa ja sen koristeisiin. Hän katseli ympärillään olevia koristevaloja ja sitten tiskin takana häärääviä tonttulakkisia työntekijöitä. Poika ja tyttö. He nauroivat keskenään ja Jani oli katsovinaan, että he vilkuilivat hänen päälleen. Mahtavaa, Jani ajatteli. He nauravat minulle. Jani tiesi, että ei ollut hyvä idea pitää äidin kutomaa pipoa päässä. Se näytti taatusti naurettavalta, mutta ei hänellä muutakaan ollut. Kun tuli vihdoin hänen vuoronsa tilata, tonttulakki-poika astui tiskin ääreen ja katsoi iloisesti Janiin, ja Jani yritti olla näyttämättä hirveän nyrpeältä, mutta ei uskonut onnistuvansa siinä kovin hyvin. Poika oli vähän lyhyempi kuin Jani, mutta ei montaa vuotta nuorempi. Tai niin Jani ainakin oletti. Tonttulakin alta pilkotti blondit hiukset jotka korostivat pojan kesällä saamaa rusketusta. ”Hei, mitä teille saisi olla?” poika kysyi pirteästi ja silmäili Jania. ”Classic hot chocolate”, Jani vastasi ykskantaa. ”Mikä koko?” ”Venti.” ”Saako laittaa kermavaahdon päälle?” ”Joo.” ”Ja millä nimellä?” poika kysyi. ”Jani.” Poika alkoi kirjoittamaan ja siinä meni pelottavan kauan. Jani kurtisti kulmiaan. Kuinka kauan voi mennä kirjata ylös kuppiin, että hän halusi Classic hot chocolate-juoman kermavaahdolla ja että hänen nimensä on Jani? Ehkä poika oli vain hidas kirjoittaja. Jani päätti olla ajattelematta asiaa ja ojensi vitosen setelin pojalle, joka otti sen vastaan, ja löi kassaan. ”Haluatko kuittia?” poika kysyi. Jani kurtisti kulmiaan tytölle joka oli alkanut valmistaa hänen juomaansa ja vilkuili nyt Jania koko ajan hymyillen ujosti. ”En”, Jani vastasi ja siirtyi tiskin toiseen päähän odottamaan, päästäen seuraavan asiakkaan tiskille. Hän vaihteli painoa jalalta toiselle edelleen ja piti käsiään puuskassa. Ihmiset tungekselivat hänen ympärillään ja nappasivat juomansa sitä mukaa kun tyttö löi niitä pöytään ja huuti nimiä. Vihdoin hänen juomansa tuli ja Jani otti sen, mutisi kiitos ja sai takaisin hyvän joulun toivotukset sekä onnelliset uudet vuodet. Hän ei muistanut tytön toivottaneen niin muille asiakkaille. Jani kääntyi ympäri ja lähti luovimaan tietänsä ihmisjoukon läpi ulos. Hän vilkaisi kuppia ja näki siinä tussilla kirjoitetun pitkän tekstin. Hän pysähtyi ja luki sen nopeasti. Hei, jos et oo homo, niin mun kaveri Liisa ajattelee, että oot söpö ja sen numero on 0558674501, mutta jos oot homo, niin mun numero on 0400666217. Jani tuijotti kuppiaan järkyttyneenä ja kääntyi katsomaan taakseen. Tyttö seisoi tiskin takana naama punaisena ja poika tuijotti takaisin häneen ja iski silmää. Jani tunsi kuumotuksen korvissa siirtyvän kohti hänen poskiaan. Hän käänsi katseensa nopeasti alas, kääntyi ympäri ja työnsi itsensä väkisin väkijoukon läpi ovelle ja astui ulos kylmään pakkasilmaan, puristaen kaakaokuppia kädessään tiukasti. Hän käveli kohti Strindbergiä ja hörppi samalla kaakaota. Hän ei voinut uskoa, että jollakin Suomessa oli pokkaa kirjoittaa jotain sellaista toiselle ihmiselle. Mutta toisaalta, hehän olivat Helsingissä, minkään ei pitäisi yllättää Jania enää. Siellä aina sattui ja tapahtui. Päästessään Strindbergin eteen oli Jani jo juonut kaakaonsa ja hän oli heittämässä kuppia roskiin. Hän epäröi hetken, mutta pudotti kupin sitten roskikseen ja käveli sisälle. Hän näki Dimitrin kaatamassa kahvia ja heilautti tälle kättään. ”Missä mutsi menee?” Jani kysyi. ”Yläkerrassa ravintolassa”, Dimitri vastasi ja Jani nyökkäsi, suunnaten kulkunsa huoneen perälle portaikkoon. Hän nousi portaat ylös, käveli sisälle ravintolaan ja etsi katseellaan äitiään. ”Jani!” kuului naisääni hänen takaansa. Hänen äitinsä lähestyi häntä tarjoilijan asussaan ja antoi Janille pikaisen halauksen. ”Mitä sä täällä teet?” ”Eikö meidän ollut puhe mennä yhdessä syömään?” ”Voi hitto”, Janin äiti mutisi. ”Mä unohdin. En mä täältä mihinkään irtoo, hirvee kiire.” ”Okei”, Jani sanoi, kohauttaen olkiaan. ”Onko se okei?” ”Joo. Älä mutsi stressaa.” ”Tuntuu pahalta kun kerta sovittiinkin”, hänen äitinsä sanoi. ”Mutta mä en ihan tosi voi pitää nyt taukoa.” ”Okei, no mä lähen sitte himaan”, Jani sanoi. ”Nähdään jouluna.” Janin äiti nyökkäsi ja syöksyi sitten asiakkaiden luokse. Jani laahusti portaat takaisin alas, nyökkäsi Dimitrille hyvästiksi ja astui ulos. Hän vilkaisi roskista hajamielisesti ja näki kuppinsa pilkottavan sieltä. ”Äh, hitto”, hän mutisi ja tunki kätensä roskikseen ja veti kupin ulos sieltä. Siinä oli purukumi kiinni. Jani irvisti ja otti puhelimellaan nopeasti kuvan tekstistä kupissa ja heitti sen takaisin roskiin. Hän katsoi ympärilleen hetken ennen kuin lähti kävelemään. Hän saapui pieneen yksiöönsä Kampin lähellä. Hän oli vähän hengästynyt portaiden kävelystä, mutta se unohtui kun hän astui yksiöön ja hänen samojedinsa Obi-Wan haukkui ja pyöri hänen ympärillään häntäänsä heiluttaen. Jani laskeutui polvilleen vedettyään oven kiinni ja rapsutti koiraansa, hymyillen pienesti. ”Mitä Obi?” hän kysyi ja koira läähätti innostuneena vastaukseksi. ”Oliko ikävä? Olinhan mä poissa kokonaiset kaksi tuntia.” Koira yritti nuolla Janin naamaa, mutta Jani hivuttautui siitä kauemmaksi ja nousi seisomaan. ”Ei pusuja”, hän sanoi ja lösähti pienelle kahden istuttavalle ja levitettävälle sohvalle. Se oli ruma sinapin värinen sohva, mutta se oli kätevä pienessä asunnossa ja Jani oli saanut sen halvalla, käytännössä katsoen ilmaiseksi. Hän otti puhelimen takkinsa taskusta, laittoi sen syliinsä ja riisui takin. Hän heitti sen keittiön tuolin selkänojalle ja otti puhelimen käteensä. Obi-Wan hyppäsi sohvalle ja ahtautui makuuasentoon Janin viereen. Jani rapsutti hajamielisesti sitä korvan takaa samalla kun hän avasi puhelimensa kuvagallerian ja katsoi kupista otettua kuvaa. Hän ei voinut uskoa, että se oli oikeasti tapahtunut. Hänen korviaan kuumotti kun hän vain ajattelikin tapahtunutta. Kuka olisi uskonut, että Starbucksin työntekijällä voisi olla niin paljon munaa, että kirjoittaisi jonkin sortin iskurepliikin mukiin? Ehkä oudointa, tai hauskinta, koko tilanteessa oli se, että poika oli oikeasti kirjoittanut ensin ystävästään ja sitten todennut perään, että jos Jani onkin homo niin hänen pitäisi ottaa yhteyttä poikaan itseensä. ”Rohkeaa ja hullua”, Jani mutisi itsekseen ja tunsi märän kielen nuolaisevan hänen kättään kun hän ajatuksissaan oli vahingossa lopettanut Obi-Wanin rapsuttamisen. Hän jatkoi vaativan karvaisen pikku jääkarhu-koiran rapsuttamista ja tuijotti edelleen kuvaa. Pitäisikö hänen laittaa viestiä? Pitäisikö hänen ottaa riski ja laittaa viestiä, ihan vain sen takia, että oli ollut uskomaton veto kirjoittaa sillä lailla hänen juomakuppiinsa? Jani ei tiennyt mitä tehdä, koska hän ei juuri deittaillut. Treffeillä käyminen ei vain ollut hänen juttunsa. Hän käy mieluummin töissä, ulkoiluttaa koiraansa ja löhöää sitten sohvallaan katsoen Netflixiä. Yöksi hän kiipeää parvella olevaan sänkyynsä ja nukkuu vähemmän kuin mitä hänen pitäisi ja sitten hän toistaa saman rutiinin seuraavana päivänä. Olisiko nyt oikea hetki ottaa riski? Olisiko nyt hänen tilaisuutensa lähteä treffeille oikeasti kiinnostavan ihmisen kanssa? Koska sitä hänen täytyi olla, kiinnostava. Ei tylsä ihminen laittaisi numeroaan takeaway-kuppiin. Jani tuijotti numeroa kuvassa, sitten hän näpytteli sen puhelimeensa ja alkoi kirjoittamaan viestiä, mutta hän pyyhki sen joka kerta pois ja aloitti alusta kunnes hän lopulta huokaisi ärtyneenä ja paiskasi puhelimensa sivuun. Obi-Wan nousi ylös ja venytteli, käveli sitten ovelle ja katsoi odottavasti Janin. Jani mulkoili sitä. ”Justhan me käytiin!” hän kivahti, mutta koira alkoi vinkumaan ja pyörimään oven edessä. ”Äh, okei, okei.” Hän nousi ylös, otti takkinsa ja avaimensa ja pisti sitten Obi-Wanin hihnaan. He kävelivät portaat alas ja astuivat kirpeään pakkasilmaan. Jani teki koiransa kanssa puolen tunnin lenkin ja sitten he palasivat takaisin sisälle ja Jani kapusi parvisänkyynsä ja käpertyi peiton alle puhelimensa kanssa. Hän tuijotti tyhjää viestikenttää ja lopulta kirjoitti yhden sanan, ”hei”, ja painoi lähetä. Hän tajusi vasta jälkeenpäin, että ehkä hänen olisi pitänyt kertoa viestin lopussa kuka hän oli tai ylipäätänsä kirjoittaa jotain muuta kuin ”hei”. Vastausta ei kuulunut ja Jani alkoi epäilemään, että olikohan hän lähettänyt sen väärään numeroon. Mutta ei hän sitä liikaa jaksanut stressata ja huomaamattaan hän nukahti. Puhelimen pirinä herätti Janin. Hän heräsi liian nopeasti ja ei hetkeen älynnyt missä oli. Niin kävi hänelle aina kun hän heräsi liian äkisti päiväuniltaan. Hän katsoi näyttöä ja tunnisti numeron joka oli siinä. Se oli sama numero jonka hän oli näpytellyt hetki sitten puhelimeensa ja lähettänyt viestin. Tai hetki ja hetki, hän ei tiennyt kauanko hän oli nukkunut. Hetken epäröityään Jani painoi vihreää nappia ja pisti puhelimen kaiuttimelle koska ei uskaltanut pitää sitä vapisevissa käsissään. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa. ”Jani”, hän sanoi. ”Moi, olit se sä”, sanoi pojan ääni puhelimen toisesta päästä. ”Sama Jani joka kävi Starbucksissa tänään, eikö?” ”Joo”, Jani sanoi epävarmana siitä miten hänen pitäisi toimia. Mitä hänen pitäisi sanoa? ”Kivan tekstin kirjotit mun mukiin.” ”Mä aattelin, että sillä saisin sun kiinnostuksen heräämään. Näytit niin kärttyiseltä ja vaikeesti tavoteltavalta”, poika sanoi ja naurahti. ”Mä olin kärttyinen”, Jani myönsi ja hymähti. ”Kyllä sä ainakin mun huomion sait.” ”Hyvä.” Kiusaantunut hiljaisuus laskeutui ja Jani painoi päänsä käsiinsä ja yritti keksiä jotain sanottavaa. Hän oli niin huono tälläisissä sosiaalisissa tilanteissa. ”Hei!” Jani huudahti äkisti. ”Mä en tiedä sun nimeä.” ”Ai”, poika naurahti. ”Sori, mun moka, en esitellyt itseäni. Oon Aapeli.” ”Parempi myöhään kun ei milloinkaan”, Jani sanoi ja mietti mielessään pojan sanomaa nimeä. Aapeli. Se oli itseasiassa aika suloinen nimi. Ei sillä, että Jani sitä ääneen myöntäisi ikinä. Toinen hiljaisuus laskeutui ja Janilla oli vahva tunne, että hänen pitäisi pyytää Aapelia ulos, se oli nyt tai ei koskaan. Hän veti syvään henkeä ja sanoi: ”Haluatko lähteä kahville tai jotain?” Aapeli nauroi ja Janin sydän hypähti. ”En”, hän sanoi. ”Olen haistellut kahvia ja tehnyt kahvia koko päivän, mutta voin mä kaljalle lähteä.” ”Mä en juo kaljaa”, Jani sanoi ennen kuin kerkesi estää itseään. ”Juotko sä mitään alkoholipitoista?” ”Joo, valkovenäläistä.” ”Kello on nyt seitsemän, mä pääsin töistä vähän aikaa sitten. Ootko sä missä?” Aapeli kysyi, linja rätisi hieman ja Jani veikkasi, että ulkona tuuli lujaa. Aapeli kuulosti vähän hengästyneeltä, joten kaippa hän oli kävelemässä kotiinsa. ”Seitsemän? Hitto, mä nukuin kauan”, Jani mutisi itsekseen. ”Ai nukuitko sä? Sori jos herätin.” ”Ei se mitään.” ”Niin ootko sä missä?” ”Aa, joo”, Jani sanoi ja naurahti hermostuneena. ”Oon himas. Kampin lähellä.” ”Nähdään Ikkunas vaikka kahdeksalta?” Aapeli ehdotti. ”Joo”, Jani sanoi ja tuijotti puhelimen näyttöä. ”Nähdään vaan.” Aapeli sanoi moikat ja sitten puhelu loppui ennen kuin Jani kerkesi vastaamaan pojalle mitään. Jani kapusi nopeasti parvelta alas ja juoksi pieneen pesuhuoneeseen. Hän kävi pikasuihkussa, hinkkasi pyyhkeellä hiuksensa kuiviksi ja pisti deodoranttia. ”Mitä hittoa mä puen päälle?” hän mutisi ja katsoi vaatteitaan jotka lojuivat ympäri hänen kotiaan koirankarvoilla höystettynä. Kauhea ajatus hiipi Janin päähän ja hän unohti vaatteet tykkänään. Mitä jos hän ei tunnistaisi Aapelia? Ajatus oli naurettava ja Jani tajusi sen sillä siunatulla sekunnilla kun se oli hänen päähänsä putkahtanut. Totta kai hän tunnistaisi Aapelin, olihan hän jo kerran nähnyt pojan. Tonttulakkeineen päivineen. Se oli eri asia oliko hän kiinnittänyt tarpeeksi huomiota poikaan tunnistaakseen tämän uudestaan. Hetken stressattuaan mitä hän pukisi päällensä, Jani tajusi, että hän stressasi turhan takia, hän oli menossa Ikkunaan herran tähden, hän voisi laittaa vaikka jätesäkin päällensä ja se olisi okei. Jani päätyi vetämään kuluneet farkut jalkaansa, maiharit ja mustan t-paidan sekä paksun mustan talvitakin. Hän epäröi äitinsä kutoman pipon kohdalla, mutta päätti, että laittaisi sen kuitenkin; olihan Aapeli jo nähnyt hänet se päässä. Janilta meni kävellä kymmenen minuuttia Ikkunaan. Hän katsoi kelloa. Se oli tasan kahdeksan. Hän silmäili ympärilleen ja ensin hän ei huomannut Aapelia, mutta kun hänen silmänsä tavoittivat pojan toisen kerran, hän tunnisti tämän. Aapelilla oli punainen toppatakki ja hänen hiuksensa olivat sekavasti pörrössä kun hän oli ottanut piponsa pois ja selvästi haronut sormillaan suortuviaan. Kun poika nosti katseensa ja näki Janin, leveä ja kivan näköinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Jani lähti kävelemään Aapelia kohti ja istuutui häntä vastapäätä. Aapelilla ei ollut juomaa edessään, joten Jani oletti, että hänkin oli juuri saapunut. ”Moi”, Aapeli sanoi. ”Moi”, Jani vastasi ja väänteli sormiaan pöydän alla hermostuneena. ”Miten menee?” Aapeli naurahti ja hänen äänensä helähti kauniisti koko baarissa. ”Ei kai tässä voi valittaa kun sain sut ulos mun kanssa.” Jani naurahti ja raapi niskaansa. Ei hän varsinaisesti oloaan epämukavaksi tuntenut, mutta olihan tilanne silti jokseenkin kiusallinen. Hän oli tuntemattoman tyypin kanssa baarissa treffeillä. Se niin ei ollut Janin tapaista. ”Joten...”, Jani sanoi ja katseli ympärilleen. ”Pitäiskö meidän käydä tiskillä?”
Yksi juoma oli muuttunut viideksi juomaksi per naama ja kahdeksi minttuviinashotiksi siihen mennessä kun Ikkuna sulkeutui. Jani ja Aapeli kompastelivat nauraen ulos sieltä ja tarttuivat toisiaan olkapäistä pysyäkseen pystyssä. He horjahtelivat portaat alas Kampin eteen ja sitten Aapeli pysäytti Janin. ”Katso”, hän sanoi, osoittaen taivaalle. Jani käänsi katseensa ylös ja näki täysikuun mollattavan taivaalla. ”Oho”, Jani sanoi. ”Onpa se hienon näköinen.” ”Sä oot hienon näköinen”, Aapeli sanoi ja virnisti. Jani käänsi katseensa Aapeliin ja virnisti hänkin. ”Toi oli siirappista.” Aapeli nauroi ja heitti kätensä Janin hartioitten ympäri. ”Kerro, miks sä vihaat joulua?” He alkoivat horjumana yhdessä eteenpäin. ”En mä sitä varsinaisesti vihaa”, Jani puolustautui. ”En vain jaksa osallistua siihen kaikkeen hössötykseen.” ”Ja silti sä lähdit joulutreffeille mun kaa”, Aapeli sanoi. ”En mä tiennyt että nää oli joulutreffit.” ”Oi, aivan varmasti olivat!” Aapeli huudahti ja katsoi Janiin. ”Meidän pitäisi tehdä tää uudestaan.” ”Samaa mieltä”, Jani myönsi ja virnisti. ”Mitä se sun kaveris sano kun mä laitoin sulle viestiä enkä sille?” ”Oli se vähän pettynyt”, Aapeli myönsi. ”Puhui jotain siitä kuinka se näki sut ensin, mutta kyllä se sitten loppujen lopuksi toivotti onnea.” Jani nauroi ja hänen äänensä kaikui hiljaisessa yössä. Vain muutama hassu auto ja taksi kulki kaduilla, ihmisiä ei ollut juuri lainkaan, mikä oli harvinaista. He kävelivät kohti Janin kämppään, koska Aapeli oli vaatimalla vaatinut, että hän saisi saattaa Janin kotiin. ”Tässä mä asun”, Jani sanoi ja pysähtyi suurten ovien eteen. Aapeli otti kätensä pois Janin hartioilta ja katsoi ovia. ”Hyvä tietää”, hän totesi ja käänsi katseensa takaisin Janiin. ”Mulla oli kivaa.” Jani nyökkäsi. ”Niin mullakin.” He seisoivat hetken hiljaisuudessa, katsellen kiusaantuneesti ympärilleen. ”No, tuota...”, Aapeli sanoi. ”Mä taidan tästä lähteä.” ”Aa, okei”, Jani sanoi ja tavoitteli jotain hymyn tapaista. Aapeli heilautti kättään ja kääntyi ympäri. Jani katsoi hänen loitonevaa selkäänsä ja tunsi olonsa hyvin pettyneeksi. Hetken mielijohteesta hän juoksi Aapelin perään, tarttui tätä kädestä ja pyöräytti ympäri. ”Mitä–” Jani hiljensi Aapelin painamalla huulensa toisen pojan huulille. Aapeli suuteli Jania takaisin ja kietaisi kätensä tämän ympärille. Hitaasti Jani vetäytyi vähän kauemmaksi Aapelista niin, että hän saattoi katsoa poikaan. ”Sori”, Jani virnisti. ”Ei todellakaan haittaa.” ”Nyt mä meen oikeesti sisälle.” ”Okei.” ”Hyvää joulua, Aapeli”, Jani sanoi ja oikeasti tarkoitti sitä. Aapeli hymyili. ”Hyvää joulua, Jani.”