Laiva lipui aalloilla sulavasti, keinuen vain pienesti. Laivassa vallitsi hiljaisuus, kun aurinko laski mailleen, värjäten taivaanrannan voimakkailla syksyn väreillä. Taivas oli tulessa, siltä se ainakin näytti. Jokainen joka katsoi sinne, huokaisi unelmoivasti. Kukapa ei haluaisi lentää lokkien kanssa auringonlaskuun? Tuntea merituulen siipien alla ja antaa taivaan värien hivellä silmiä. Perämies ohjasi alusta, jonka purjeet olivat korkealla taivaalla ja hulmusivat tuulessa. Kapteeni oli vetäytynyt koppiin, ja istui työpöytänsä ääressä silmät suljettuina: kädet kasvoilla, hartiat lysyssä ja jalat venytettynä pitkälle pöydän alla. Hän ei ollut väsynyt, vaikka niin olisi voinut luulla. Kapteeni keskittyi, kutsui Häntä mielessään, uskoi joka solullaan pystyvänsä näkemään, kuulemaan, tuntemaan. Kapteeni avasi silmänsä ja katsoi eteensä. Siinä Hän seisoi. Aivan kapteenin pöydän edessä. ”Sinä tulit”, kapteeni totesi. Helpottuneisuus kuulsi hänen äänestään melkein yhtä voimakkaasti, kuin iloisuus ja lempeys. ”Sinä pyysit”, Hän vastasi. ”Et ole tullut aiemmin”, kapteeni sanoi hiljaa, ilman minkäänlaista katkeruutta tai syyttelyä. ”Odotin oikeaa hetkeä.” ”Nytkö se on?” ”Nyt.” He tuijottivat toisiaan intensiivisesti, ikuisuuden, hukkuen toistensa loputtomiin ruskeisiin silmiin, jotka olivat syvät kuin meri ja tummat kuin öinen taivas ilman tähtiä tai kuuta. Lopulta kapteenin katse siirtyi Hänen vartaloonsa, sitten takaisin kasvoihin ja noihin silmiin, noihin loputtomiin silmiin. Kapteeni nousi ylös, käveli pöydän ympäri ja seisahtui paikoilleen. Seisoi aivan Hänen edessään, pystymättä kuitenkaan tuntemaan Häntä tai Hänen vartalonsa lämpöä. ”Olet juuri sellainen, kuin maalauksissa”, kapteeni sanoi. ”Olenko?” ”Kyllä.” ”Siksikö toivoit minun ilmestyvän? Nähdäksesi miltä näytän?” Hän kysyi. ”Ei. En toivonut sinun ilmestyvän sen takia”, kapteeni vastasi. ”Halusin nähdä sinut. Kuulla tarinasi, sinulta.” ”Siksikö hankit käsiisi tämän laivan?” Kapteeni nyökkäsi, ja Hän hymyili kapteenille. ”Tiesit, että olisin täällä.” Kapteeni nyökkäsi uudelleen, siirtyen lähemmäksi Häntä. Niin lähelle, että yksikin horjahdus, ja kapteeni koskisi Häneen. Kapteeni oli niin lähellä. Niin lähellä. ”Sinä rakensit tämän laivan. Ei väliä, kuka kapteeni on, sinä loit tämän mestariteoksen, vuodatit palan sieluasi siihen, palan itseäsi. Te olette yhtä. Laiva ja sinä.” Kapteeni piti tauon ja sulki silmänsä, yritti tuntea, mitä tahansa, mutta ainoa asia minkä hän tunsi, oli hänen oma poukkoileva sydämensä, joka iloitsi vuosien odotuksen päättymisestä. Vuosien kaipuun päättymisestä. ”Jokaisessa tarinassa on kaksi puolta. Minä olen halukas kuulemaan sinun puolesi.” ”Oletko valmis siihen?” Hän kysyi. ”Olen.” ”Etkö pelkää, että käsityksesi minusta muuttuu kuultuasi minun puoleni?” Hän kysyi, katsoen kapteenia kuin rakastettua. ”Minä olen nähnyt sinut. Täällä laivassa. Kuukausia putkeen vain istumassa ja kutsumassa minua. Etkö pelkää haaskanneesi aikaasi?” ”En”, kapteeni vastasi ja kohotti kätensä. ”Mikään ei voi muuttaa tunteitani.” Rauhallisesti Hän siirsi katseensa kapteenin kohotettuun käteen, ja sitten takaisin kapteenin silmiin. Hän kohotti oman kätensä, asetti sen kämmenen vastakkain kapteenin käden kanssa. Millien päässä toisistaan, niin lähellä. Niin lähellä toisiaan, mutta silti tuhansien kilometrien, tuhansien vuosisatojen päässä toisistaan. ”Kuule siis tarinani”, Hän sanoi. Laiva lipui edelleen sulavasti, ja kuu nousi taivaalle, valaisten kapteenin kopin, valaisten Hänet läpikuultavaksi. Kuun valossa merenväki, mikäli he ikinä uskaltautuisivat pinnalle, pystyisi lukemaan laivan perästä sen nimen: Argo.